Päivittäinen todistukseni
Todistukseni on syntynyt siitä, että elän evankeliumin mukaan päivästä toiseen, ei yhdestä ihmeellisestä hetkestä.
Varttuessani odotin aina jotakin ihmeellistä kokemusta osoitukseksi siitä, että minulla oli todistus. Kuulin kertomuksen toisensa jälkeen ihmeellisistä hetkistä, jolloin ihmiset saivat epäilyksettä tietää, että evankeliumi on totta. Kertomuksia oli aina kiusauksen tai vaaran vastustamisesta satojen ihmisten johdattamiseen kirkkoon pienin ja yksinkertaisin teoin tai hetkiin, jolloin pyhät kirjoitukset avautuivat antaen vastauksen elämän pulmatilanteisiin. Lempikertomuksiani olivat ne, kun joku oli illalla matkalla kotiin ja vältti vaaratilanteen, mikä selvisi hänelle vasta seuraavana päivänä. Kuulin kertomuksia ihmeellisistä parantumisista tai ihmisiä suojelleista enkeleistä. Saatoin tuskin odottaa, että olisi minun vuoroni kokea sellainen hetki. Odotin näkeväni enkeleitä ja valoja, jotka kertoisivat minulle, että minulla oli todistus kirkosta.
Vanhempani opettivat minut rukoilemaan, käymään kirkossa, lukemaan pyhiä kirjoituksia, pukeutumaan säädyllisesti, elämään puhdasta elämää vapaana maailman vaikutuksista ja turvaamaan Herraan. Minulla oli itseluottamusta elää oikein. Halusin vain kyetä osoittamaan, että minulla oli todistus ja että joku sen johdosta huomaisi minut.
Perheillassa tai pyhäkoulussa harjoittelimme vastauksia, jotka auttaisivat meitä vastustamaan vertaispainetta. Saatoin tuskin odottaa, että pääsisin käyttämään niitä. Kuvittelin esimerkiksi, että olisin juhlimassa ystävieni kanssa. Joku ottaisi esiin alkoholia ja panisi sen kiertämään. Oluttölkki ojennettaisiin minulle ja kaikki katsoisivat minuun päin. Paine kasaantuisi. Minä nousisin ja sanoisin: ”Ei! Minä olen mormoni, enkä minä juo alkoholia!” Kaikki kaverit olisivat ihmeissään. Mikään määrä heidän taivutteluaan ei saisi minua muuttamaan mieltäni. Pian juhlat loppuisivat, ja joku tietty poika kaveriporukasta sanoisi minulle, että olin tehnyt häneen niin suuren vaikutuksen lujalla asenteellani, että hän halusi kuulla lisää kirkostani. Enkelit laulaisivat ylistystä, ja minä täyttyisin valolla.
Niin ei koskaan tapahtunut. Kukaan ei koskaan houkutellut minua sillä tavoin. He näyttivät jo tuntevan tasovaatimukset, joiden mukaan elin. Pettymyksekseni ”tähtihetkeäni” ei koskaan tullut.
Mutta nyt tiedän, ettei todistuksen saamiseen tarvita enkelien ilmestymistä. Olen saanut todistuksen, kun olen elänyt evankeliumin mukaan päivästä toiseen, tuntenut Pyhän Hengen todistavan ja nauttinut yksinkertaisista siunauksista, joita kuuliaisuus tuo.
Tiedän, kuka olen. Tiedän, että Jumala rakastaa minua. Tiedän, että Vapahtaja sovitti syntini. Se on minun todistukseni. Tieto siitä tuo minulle mielenrauhaa.
En voi sanoa, että olen kokenut ihmeellisen hetken, jolloin sain tietää, että kirkko on totta, mutta olen onnellinen tiedosta, että minulla on todistus. Siihen hetkeen saakka, jolloin enkelit ilmestyvät minulle, minä aion siis olla tyytyväinen siihen, että elän melko normaalia elämää nauttien sen tiedon yksinkertaisesta siunauksesta, että evankeliumi on totta.
Kuvitus Annie Henrie