Herra on minun voimani

Tom Sullivan, Arizona, USA

Koska asuin arizonalaisessa pikkukaupungissa, jonka asukkaat ovat pääasiassa myöhempien aikojen pyhiä, luokseni tuli usein lähetyssaarnaajia ja kirkon jäseniä puhumaan minulle kirkosta. He kutsuivat lapsiani ja minua tulemaan kirkkoon, lukemaan pyhiä kirjoituksia tai molempia. Minua ei ollenkaan kiinnostanut ottaa heidän kutsuaan vastaan, mutta kiitin heitä kohteliaasti heidän mielenkiinnostaan perhettäni kohtaan.

Kun tutustuin naiseen, jonka kanssa myöhemmin menin naimisiin, hän kertoi minulle olevansa myöhempien aikojen pyhä. Ihailin hänen hengellisyyttään ja suostuin käymään kirkossa hänen kanssaan sen jälkeen kun olimme menneet naimisiin. Sanani pitäen aloin käydä kirkossa säännöllisesti ja nautinkin siellä vallitsevasta ilmapiiristä ja toveruudesta. Mutta vaikka tutkin pyhiä kirjoituksia, kävin kirkossa sekä rukoilin yksin ja perheeni kanssa, niin epäilin yhä Jumalan olemassaoloa. Yritinpä kuinka kovasti hyvänsä, minusta tuntui, etten pystyisi karistamaan agnostisia juuriani. Koska en tuntenut olevani yhtään lähempänä Jumalaa kuin alussa, torjuin kaikki kutsut mennä kasteelle.

Kun olin käynyt kirkossa kuusi vuotta, isäni, joka oli palvellut Yhdysvaltain armeijassa, kuoli yhtäkkiä. Perheeni ja minä halusimme, että haudalla soitettaisiin armeijan iltasoitto, ja koska olen ammattimuusikko, minua pyydettiin esittämään tuo soitto. Olin esiintynyt sadoissa hautajaisissa, mutta koska nyt oli kyse isäni hautajaisista, tiesin, että tilanne olisi minulle erilainen. Äitini hautajaisten perusteella tiesin myös, että herkistynyt mielialani vaikuttaisi kykyyni soittaa. Olin päättänyt, etten antaisi tunteideni häiritä soittamista, kuten oli käynyt äidin hautajaisissa.

Muutama minuutti ennen tilaisuuden alkua yritin hermostuneena lämmitellä. Olin soittanut vasta muutaman harjoitusnuotin, kun käsitin, etten nytkään onnistuisi. Silmiini tuli kyyneliä ja aloin itkeä. Nyyhkytykseni haittasi hengitystäni. Kuinka pystyisin esiintymään?

Sillä, saisinko kiitosta vai en, ei ollut väliä, mutta halusin kunnioittaa isäni muistoa. Kun aloin soittaa, huomasin, etten pystynyt vetämään syvään henkeä. Minulla ei ollut tapana pyytää apua, mutta tässä vaiheessa en tiennyt, mitä muutakaan voisin tehdä. Ensimmäinen nuotti kuulosti heikolta. Sisimmässäni anoin taivaalliselta Isältäni: ”Autathan?” Kun soitin seuraavaa nuottia, ilma täytti keuhkoni ja ääni tuli ulos torvestani hätkähdyttävän kauniina. Sävelmän koko loppuosan ajan soitin huomattavasti omia kykyjäni paremmin. Kun olin saanut viimeisen nuotin soitettua, henkeni yhtäkkiä salpautui ja haukoin ilmaa kyynelteni läpi.

Tunnen vahvuuteni ja heikkouteni muusikkona. Yksinkertaisesti sanottuna en olisi pystynyt soittamaan niin hyvin parhaimmissakaan olosuhteissa. Minulle oli päivänselvää, että taivaallinen Isä oli vastannut pyyntööni ja siunannut minua voimalla ja kyvyllä kunnioittaa maallisen isäni muistoa. Minulle annettiin erityinen todistus siitä, että taivaallinen Isä vastaa meille tavalla, jonka voimme ymmärtää. Hänen vastauksensa hätäni hetkenä auttoi minua käsittämään, että Hän oli aina ollut halukas olemaan yhteydessä minuun.

Muutaman seuraavan kuukauden kuluessa karistin agnostisen esteeni ja liityin kirkkoon. Vaikka kasteelle meneminen oli uskon harppaus, tiesin, että taivaallinen Isä siunaisi minua. Kokemukseni armeijan iltasoittoa soittaessani opetti minulle, että Hän vastaa rukouksiini tarpeideni ja ymmärrykseni mukaan.