Todellista iloa
Kenelle kertoisin evankeliumista? Mielessäni oli aivan tietty henkilö.
”Ja jos kävisi niin, että te – – johdattaisitte ainoastaan yhden sielun minun luokseni, kuinka suuri teidän ilonne onkaan hänen kanssansa minun Isäni valtakunnassa!” (OL 18:15.)
Kun piispani luki tuon jakeen, sydämeni hypähti. Näin itseni sellaisen ihmisen kastetilaisuudessa, jonka olin tutustuttanut evankeliumiin. Ystäväni olisi hyvin onnellinen, ja jokainen tietäisi, että ystäväni kastettaisiin minun ansiostani. Iloni olisi suuri.
Mieleeni tuli heti Angelan nimi. Hän oli paras ystäväni, ja hän tarvitsi evankeliumia. Olin varma, että evankeliumista kuuleminen ja tieto siitä, että hän on Jumalan tytär, auttaisivat vastaamaan hänen kysymyksiinsä ja kehittäisivät häntä.
Seuraavana päivänä kysyin: ”Hei Ang, kirkossani on grillijuhlat lauantaina. Haluaisitko tulla?”
”Mikä ettei”, hän vastasi, ”se kuulostaa hauskalta.”
Hän tuli, ja kuukausien kuluessa kutsuin hänet jokaiseen kirkon toimintaan, minkä ikinä keksin. Jokaisen toiminnan jälkeen kysyin häneltä: ”No Ang, mitä ajattelet?” Se johti keskusteluun iankaikkisista periaatteista. Olin onnellinen. Minä päivänä hyvänsä voisin korjata taivaallisen Isän lupaamat siunaukset.
Eräänä talvi-iltana juuri ennen joulua Angela ja minä päätimme kävellä Washington D.C:n temppelin ympäri. Pyhä Henki ympäröi meidät kävellessämme, ja tiesin, että hän tunsi jotakin.
”No, miltä sinusta tuntuu?” kysyin.
”Minusta tuntuu siltä, että haluan mennä kasteelle… Odota”, hän varoitti nähdessään innon kasvoillani. ”En voi mennä kasteelle nyt, enkä voi pyytää lähetyssaarnaajia käymään luonani. Vanhempani eivät koskaan sallisi sitä. Mutta opetatko sinä minulle kaiken, mitä tiedät?”
Häkeltyneenä vastasin nöyrästi: ”Kyllä, minä yritän opettaa sinulle kaiken, mitä tiedän.”
Myöhemmin samana iltana ajattelin lupausta, jonka olin antanut. Kaiken, mitä tiesin? Mutta mitä jos en tiennyt tarpeeksi? Oliko todistukseni kyllin vahva? Tiesinkö todella, että evankeliumi on totta?
Päätin aloittaa heti seuraavana päivänä oppiakseni kaiken mahdollisen evankeliumista, saadakseni todellisen todistuksen sen totuudellisuudesta.
Tarmokkaasti aloin lukea pyhiä kirjoituksia joka ilta. Rukouksistani tuli vilpittömämpiä, kun rukoilin sekä Angelan että omasta puolestani saadaksemme tietää, että evankeliumi on totta.
Vähitellen tuli tuloksia. Keskusteluissamme Henki johdatti minut toisinaan sanomaan jotakin, mitä en ollut ajatellut ennen kuin sillä hetkellä. Todistukseni vahvistui lausuessani sen. Pyhistä kirjoituksista tuli minulle todellisia.
Vanhempani olivat apunani. He olivat arvokas tiedonlähde, ja opin rakastamaan ja arvostamaan heitä enemmän.
Viiden vuoden jälkeenkään Angela ei ole vielä kirkon jäsen. Jos arvioisin itseäni kahdeksannen luokan odotusteni perusteella, olisin epäonnistunut. En ole istunut kastetilaisuudessa ja saanut ”iloa” jokaisen ylistäessä, että minä olin se, joka oli tuonut ystävän evankeliumin piiriin. Odotukseni ovat kuitenkin muuttuneet. Olen tuonut oman sieluni lähemmäksi Jumalaa. Vaikka Angela ei koskaan liittyisi kirkkoon, tutkimiseni ja opettamiseni eivät ole menneet hukkaan. Hän oppi enemmän evankeliumia, ja siitä kertominen hänelle käännytti minut. Ja se on auttanut minua olemaan tehokkaampi kertoessani evankeliumista muille.
Opissa ja liitoissa luvattu ilo ei tarkoita maailman ylistystä. Iloni on suuri, koska tunnen Vapahtajani paremmin ja olen saanut vahvan todistuksen Hänen evankeliumistaan.
Kuvitus Julie Rogers