Oliko valmistamani ateria liian vaatimaton?
Jennifer Klingonsmith, Utah, USA
Seuraavana iltapäivänä tunsin innoitusta viedä valmistamaani päivällistä sisar Morganille ja hänen miehelleen heidän hääpäivänsä kunniaksi.
Kuvitus Bradley H. Clark
Olin pari vuotta naapurini ja ystäväni sisar Morganin kotikäyntiopettajana. Hän oli kymmeniä vuosia minua vanhempi, joten opin hänen opetuksistaan ja elämästään yhtä paljon kuin mitä hän oppi minulta esittäessäni kotikäyntisanomia.
Kun olin sisar Morganin kotikäyntiopettajana, hänellä todettiin syöpä. Ihailin sitä, kuinka urhoollisesti hän kesti hoitonsa ja kuinka hänellä oli miltei aina hymy kasvoillaan.
Eräällä vierailullani hän mainitsi, että seuraavana päivänä on hänen hääpäivänsä. Pian keskustelumme siirtyi toisiin aiheisiin, ja vierailuni hänen luonaan päättyi.
Seuraavana iltapäivänä tunsin innoitusta viedä valmistamaani päivällistä sisar Morganille ja hänen miehelleen heidän hääpäivänsä kunniaksi. Ensin en välittänyt saamastani innoituksesta, koska olin valmistamassa tavallista arkiruokaa. Niin vaatimaton ruoka ei varmaankaan sopisi sellaiseen erityiseen tilanteeseen.
Mutta tunsin edelleen innoitusta tehdä niin. Soitin miehelleni työpaikalle toivoen, että hänkin olisi sitä mieltä, että ajatus oli huono. Sen sijaan hän kannusti minua soittamaan sisar Morganille ja kertomaan, että toisin päivällistä.
En kuitenkaan soittanut ystävälleni omien luulojeni ja sen vuoksi, että vaatimaton päivälliseni nolostutti minua. En silti voinut päästä tunteesta, että minun tuli jakaa ateriani heidän kanssaan. Niinpä laitoin ruoan tarjoiluastiaan ja kävelin hermostuneena kadun toiselle puolelle.
Kun saavuin heidän pihalleen, huomasin, että veli ja sisar Morgan olivat nousemassa autoonsa. Kerroin, että toin päivällistä heidän hääpäivänsä kunniaksi ja toivoin, ettei heillä olisi mitään sitä vastaan.
Sisar Morganin kasvoille levisi hymy. Hän selitti, että he olivat päättäneet tyytyä juhlimaan hääpäiväänsä paikallisessa pikaruokapaikassa, koska hän ei syöpähoitojensa vuoksi jaksanut valmistaa ruokaa eikä mennä minnekään muualle. Hän näytti helpottuneelta, kun sai jäädä kotiinsa syömään päivällistä.
Helpotuksen ja onnen tunne pyyhkäisi ylitseni, kun he ottivat vastaan valmistamani vaatimattoman aterian.
Vain pari kuukautta myöhemmin, juuri kun sisar Morgan oli päässyt syöpähoidoistaan, hänen rakas aviomiehensä kuoli äkilliseen sairauteen. Heidän hääpäivänsä vain muutama viikko aiemmin jäi heidän viimeisekseen.
Sinä kesänä opin todella paljon siitä, kuinka kuunnella Hengen hiljaista, vienoa ääntä toisten palvelemiseksi. Se palvelu, jota meitä pyydetään tekemään – tai johon saamme innoitusta – voi meidän mielestämme olla epämukavaa, hankalaa tai liian vaatimatonta, mutta se voi olla juuri sitä, mitä tarvitaan. Sain tästä kokemuksesta rohkeutta palvella missä tahansa tehtävässä, jossa Herra tarvitsee minua, ja se vahvisti uskoani tehdä se, mikä on ”enkelten tehtävä” (”Me sisaret yhdessä”, MAP-lauluja, 194).