Ei siirtoa
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Lähetysjohtajani oli varmaankin tehnyt virheen – mitä ihmettä voisin enää oppia jäämällä tälle alueelle?
Kuva ovesta gracethang/iStock/Thinkstock; kuva matkalaukuista monticello/iStock/Thinkstock
Vuonna 2005 lähdin kotoani NanTzesta Taiwanissa palvellakseni kokoaikaisena lähetyssaarnaajana Pohjois-Kaliforniassa. Alue, jolla toverini ja minä työskentelimme, oli niin pieni, että neljässä ja puolessa kuukaudessa olimme kolkuttaneet oviin kaupunkialueen jokaisella kadulla. Lähetystyö oli vaikeaa, ja usein ihmiset karjuivat meille. Meillä oli vain vähän tutkijoita. Minusta tuntui siltä, ettei työ edistynyt lainkaan. Oltuani siellä nelisen kuukautta olin valmis lähtemään pois. Olin vakuuttunut siitä, että saisin siirron.
Sunnuntai-iltana odottelin puhelimen ääressä, kunnes vyöhykejohtajani soitti. Kun hän ilmoitti, että tehtäväni oli pysyä samalla alueella vielä kuusi viikkoa, en voinut uskoa korviani. Ajattelin, että on täytynyt tapahtua virhe!
Seuraava viikko oli täydellinen katastrofi minulle ja todennäköisesti myös toverilleni sekä myös kaikille niille ihmisille, joista olimme vastuussa. Kieltäydyin uskomasta, että se oli oikea päätös. Joka tapauksessa vedin suupieleni hymyyn aina kun näimme ihmisiä tai juttelimme heille, mutta syvällä sisimmässäni olin edelleen onneton. Ylpeyksissäni toistelin edelleen itselleni, etten ollut siellä, missä minun kuuluisi olla. Toivoin yhä, että lähetysjohtajani soittaisi ja kertoisi minulle, että saisin siirron toiselle alueelle.
Varmuuden saaminen
Seuraavana sunnuntaiaamuna, kun olin vastahakoisesti valmistautumassa kirkkoon menoa varten, soi puhelin. Puhelimessa oli lähetysjohtajani. Hän tervehti minua tavanomaisella ystävällisellä, vilpittömällä äänellään ja sanoi sitten: ”Sisar Cho, eilen lounasaikaan ajattelin sinua ja sain tunteen, että minun pitäisi soittaa sinulle ja kertoa, että sinä olet oikeassa paikassa. Sinä olet siellä, missä sinun kuuluukin olla.” Silmäni kostuivat kyynelistä kuullessani hänen sanansa.
Kiitin häntä ja suljin puhelimen. Kun aloin itkeä, sain sydämeeni voimakkaan, kristallinkirkkaan tunteen, että alueellamme oli keskeneräisiä tehtäviä, jotka odottivat minua. Tiesin myös, että taivaallinen Isäni tiesi ajatukseni ja turhautumiseni. Hän ymmärsi heikkouteni ja lähetti palvelijansa tyynnyttämään minua.
Sen puhelun jälkeen aloin koota itseäni. Rukoilin voimia joka päivä ja pyysin, että näkisin selvemmin, kuinka voisin tehdä sen, mitä Herra odotti minun tekevän. Seuraavat viisi viikkoa toverini ja minä saimme todistaa monia ihmeitä, kun osoitimme tarpeeksi uskoa ja teimme lujasti töitä. Eräs hyvin valmistautunut tutkija muutti alueellemme, ja hänet kastettiin ennen siirtoamme muualle.
Meidät kutsuttiin myös joidenkin sellaisten ihmisten koteihin, jotka eivät aiemmin olleet halunneet ottaa meitä vastaan. Me tapasimme monia uusia ihmisiä, joilla oli vaikeuksia elämässään, ja saimme siunaukseksemme kertoa heille Jumalan lohduttavia sanoja. Vaikka jotkut eivät silloin päättäneetkään mennä kasteelle, muistan aina heidän loistavat kasvonsa ja sen, kuinka Henki ja Jumalan rakkaus koskettivat heidän sydäntään – ja minunkin.
Mitä opin
Opin, että Herra on todella tietoinen meistä jokaisesta; Hän ei lähetä lähetyssaarnaajiaan johonkin paikkaan ilman syytä. Opin, että kun me saamme tehtävän palvella jollakin alueella, Herra haluaa käyttää meitä siellä välineinä oman työnsä toteuttamiseksi. Kun annamme itsemme Hänen käsiinsä, tapahtuu ihmeitä ja sydämet heltyvät, vaikka emme ymmärtäisikään, kuinka se voi olla mahdollista.
Mikä tärkeintä, opin, että lähetysjohtajani – kuten muutkin kirkon johtohenkilöt – oli todella Jumalan kutsuma tehtäväänsä Hänen palvelijanaan. Herra valmistaa johtohenkilöitämme vastaanottamaan sitä ilmoitusta ja innoitusta, jota me tarvitsemme sielujemme parhaaksi.
Olen ikuisesti kiitollinen kokemuksista, joita sain, kun en saanut siirtoa muualle.