Kohti pelastusta
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Niiden 33 miehen tavoin, jotka joutuivat sortuneen kaivoksen vangeiksi Chilessä, mekin voimme tuntea olevamme koettelemustemme ja heikkouksiemme vankeja. Pelastussuunnitelman ansiosta voimme kuitenkin löytää toivon pelastuksesta.
Valokuvakuvitus iStockphoto/Thinkstock
Vuonna 2010 elokuun 5. päivänä 33 chileläistä kaivosmiestä jäi loukkuun valtavan sortuman taakse, kun kaivos romahti. He joutuivat olemaan pienessä suojatilassa ja sortuman alapuolella olevissa kaivoskuiluissa 700 metriä maanpinnan alla.
Tilanne näytti synkältä. Heidät erotti kodista ja perheestä lähes kilometrin verran kiinteää kalliota, ja heillä oli vain vähän ruokaa ja vettä. Vaikka heillä oli työkaluja ja tietoa, he eivät kaivoksen epävakauden vuoksi pystyneet pelastautumaan itse. Heidän ainoa mahdollisuutensa oli vain odottaa, että heidät löydettäisiin ja pelastettaisiin.
Siitä huolimatta he valitsivat toivon. He järjestäytyivät, säännöstelivät ruokansa ja vetensä ja odottivat. He uskoivat, että maan pinnalla olevat tekisivät kaiken voitavansa pelastaakseen heidät. Silti on varmasti ollut vaikeaa odottaa pimeässä ja pitää yllä toivoa. Kului päiviä ja sitten viikkoja. Heidän huolella säännöstelemänsä ruoka loppui.
Minullakin oli valtava romahdus omassa elämässäni. Minun suloinen, hauska ja eloisa kahdeksanvuotias poikani kuoli jäätyään auton alle aivan silmieni edessä. Pitelin häntä sylissäni, kun hän valui verta ja hänen henkensä poistui ruumiista ja palasi taivaalliseen kotiinsa. Rukoilin hartaasti taivaallista Isääni, että poikani saisi jäädä eloon, mutta se ei kuulunut hänen elämänsä suunnitelmaan.
Olin eksyksissä pimeässä, suruni taakan musertamana. Olin uupunut enkä saanut lepoa kuolevaisuuden ongelman sumentaessa silmäni. Sain huomata, että särkynyt sydän on todella fyysinen tunne. Siellä, missä ennen oli sydämeni, oli nyt vain pimeä aukko, joka oli vereslihalla ja tuskainen.
Uskoin, että minun pitäisi vain olla tarpeeksi vahva kestääkseni sen. Monet ihmiset olivat kärsineet enemmän. Mutta kuten kaivosmiehet, jotka jäivät vankeina kallion sisään, minäkään en voinut nostaa suruni taakkaa päältäni.
On monia tapoja, joilla voimme tuntea olevamme loukussa. Jotkut voivat tuntea olevansa henkilökohtaisten koettelemusten, heikkouksien tai vaikean elämäntilanteen vankeja. Saamme kuitenkin lohtua tiedosta, että elämä kuolevaisuudessa on aika, jolloin voimme vahvistua, kun kohtaamme surumme ja murheemme. Me löydämme toivon Jeesuksessa Kristuksessa.
Toivon säde
Kaivosmiesten koettelemuksen 17. päivänä he saivat jälleen toivoa, kun heidät vanginneen kallioperän läpi saatiin porattua pieni kuilu.
Loukkuun jääneet miehet halusivat pinnalla olevien tietävän, että he olivat yhä elossa. He hakkasivat poranterää ja kiinnittivät sen päähän punaisella tussilla kirjoitetun viestin. Siinä luki: ”Estamos bien en el refugio, los 33” (”Olemme kunnossa suojatilassa, ne 33”). Toivo oli palautettu. Heidät oli löydetty.
Greipin kokoisen pienen aukon kautta voitiin järjestää yhteys ulkomaailmaan. Kaivosmiehille lähetettiin alas kuilua pitkin ruokaa, vettä, lääkkeitä ja viestejä omaisilta.
Kaivosmiesten tunteet olivat varmaankin ristiriitaisia, kun he ymmärsivät tilanteensa. Vaikka he olivat suunnattoman iloisia ja helpottuneita siitä, että heidät oli löydetty, heidän tilanteensa oli yhä vaarallinen. Vaikka maan pinnalla olevat tiesivät, missä miehet olivat, kestäisi aikansa tehdä pelastussuunnitelma, ja he saattoivat vain toivoa, että se myös onnistuisi.
Pelastajat joutuivat ilmoittamaan kaivosmiehille, että kestäisi kuukausia ennen kuin nämä voitaisiin tuoda maan pinnalle. He toivoivat saavansa kaivosmiehet takaisin perheensä luokse jouluun mennessä, mikä tarkoitti sitä, että miesten täytyisi olla haudattuina vielä neljä kuukautta. Nyt heillä oli kuitenkin toivoa odotellessaan.
Meillekin on olemassa toivon säde. Ennen kuin tämä maailma luotiin, tehtiin suunnitelma meidän pelastamiseksemme. Taivaallinen Isä antoi meille Vapahtajan, joka pelastaisi meidät kuolevaisuudestamme, synneistämme, heikkouksistamme ja kaikesta siitä, mitä me kärsisimme tässä elämässä. Hän on toivon ja elämän antaja. Hän valmisti meille tien palataksemme taivaallisen Isämme luokse ja ollaksemme jälleen yhdessä niiden rakkaidemme kanssa, jotka ovat lähteneet ennen meitä. Hän seisoo vierellämme ottaakseen päälleen meidän kantamamme taakat, pyyhkiäkseen kyyneleemme ja tuodakseen meille rauhan. Hän tuli viedäkseen meidät kotiin, jos vain noudatamme Hänen valmistamaansa suunnitelmaa.
Pelastaminen
Vaikka kaivosmiesten pelastamiseksi tehtiin erilaisia yrityksiä, vain yksi pora noudatti suoraa reittiä pitkin yhtä pientä testireikää, joita oli aiemmin porattu kaivosmiesten paikallistamiseksi.
Kaivosmiehet eivät pelkästään odotelleet passiivisina pelastumistaan. Kun pora rikkoi kalliota, jotta kaivosmiehet voitaisiin pelastaa, kiviaines putoili pienempään porausreikään ja kasautui onkaloon, jossa miehet olivat loukussa. He siirsivät kiviainesta pois sitä mukaa kuin sitä tippui alas, valmistaen tietä suuremmalle poralle.
Pelastajat rakensivat kapselin, joka laskettaisiin kaapeleilla alas kapeaa kuilua pitkin. Pelastuskapseliin mahtui juuri ja juuri yksi mies kerrallaan. Kapseli oli vain 10 cm kapeampi kuin kuilu, joka porattiin 700 metriä paksun kiinteän kallioperän läpi.
Kun tuli aika pelastaa kaivosmiehet, kullakin miehellä oli edessään valinta. Kapseliin astuisi kerrallaan yksi mies, ja kukin nousisi ylös yksin. Kun kukin päätti luottaa suunnitelmaan, hänen oli toivottava, että kapseli vedettäisiin ylös kapeaa kuilua pitkin aivan kohtisuoraan ilman että kapseli kallistuisi ja jäisi jumiin. Suunnitelman täytyi toimia, tai kaikki toivo olisi menetetty. Jokainen kaivosmies astui kapseliin ja luovutti oman tahtonsa suunnitelman ja pelastajien käsiin.
Yksi kerrallaan kaivosmiehet tekivät yksinäisen matkan pimeydestä ylös valoon. Heidän rakkaimpansa olivat heitä vastassa, ja koko maailma katseli sitä ja hurrasi.
Pelastussuunnitelma onnistui; yhtäkään miestä ei menetetty. Heidät pelastettiin 13. lokakuuta 2010 – 69 päivää kaivoksen romahtamisen jälkeen ja 52 päivää sen jälkeen, kun heidät oli löydetty elossa.
Luota Jeesuksen Kristuksen sovitukseen
Meidän jokaisen täytyy päättää, että luovutamme oman tahtomme ja luotamme Vapahtajaamme Jeesukseen Kristukseen. Meille on olemassa vain yksi pelastussuunnitelma; se toteutuu Hänen sovitusuhrinsa avulla. Hän laskeutui kaiken alapuolelle pelastaakseen meidät.
Harry Andersonin teos Kristus Getsemanessa
Aivan kuten kaivosmiehillä, meidänkin pelastuksemme on yksittäistä pelastamista. Vaikka pelastus on tarkoitettu kaikkia varten, meidän suhteemme Vapahtajaan on läheinen ja henkilökohtainen. Meidän jokaisen täytyy päättää, että luovutamme oman tahtomme ja luotamme Vapahtajaamme Jeesukseen Kristukseen.
Koska ihmisen vapaa tahto, jonka perustalle kuolevaisuus järjestettiin, on iankaikkisesti pyhä, Vapahtaja ei voi ottaa meiltä meidän omaa tahtoamme. Me olemme vapaita valitsemaan. Vapahtaja seisoo vierellämme ja haluaa parantaa meidän haavamme ja kohottaa meidät iankaikkiseen pelastukseen, mutta Hän voi tehdä sen vain meidän pyynnöstämme. Meidän täytyy valita Hänet. Meille on olemassa vain yksi pelastussuunnitelma; se toteutuu Hänen sovitusuhrinsa avulla. Hän laskeutui kaiken alapuolelle pelastaakseen meidät.
Minun pelastukseni tuli, kun olin polvillani poikani kuoleman aiheuttaman surun syövereissä. Samoin kuin kaivosmiehet, jotka astuivat kapseliin, minäkin olin ratkaisevassa kohdassa: yrittäisinkö voittaa haasteeni omien voimieni ja tietoni turvin vai pitäisikö minun kääntyä taivaallisen Isäni puoleen ja pyytää apua.
Raskaan murheen murtamana päätin kääntyä Jumalan puoleen. Kun rukoilin taivaallista Isääni, kerroin Hänelle, kuinka uupunut olin, ja pyysin Häntä nostamaan surun taakan päältäni. Ennen kuin nousin seisomaan, suruni paino oli nostettu harteiltani. Minun täytyi silti päästä tuskan ja menetyksen yli, mutta lamaannuttava taakka oli poissa.
Juuri siinä tilanteessa ymmärsin, että Vapahtaja seisoo rinnallamme halukkaana kohottamaan meitä. Hän odottaa, että vain pyytäisimme Häntä, odottaa meitä laskemaan taakkamme Hänen harteilleen, odottaa meitä laittamaan kätemme Hänen käteensä, jotta Hän voi pelastaa meidät.
Meidän täytyy – kuten kaivosmiesten, joiden täytyi vetää kapselin oviaukko kiinni perässään ja luottaa pelastajiinsa – luovuttaa tahtomme Vapahtajalle ja luottaa Hänen pelastussuunnitelmaansa meitä varten.
Toivon, että kun teen tuon yksinäisen matkan tästä elämästä seuraavaan, tulen kokemaan iloa tavatessani jälleen ne, jotka ovat tehneet sen matkan minua aiemmin! Sillä välin tiedän, että Vapahtajani elää ja rakastaa minua ja seisoo rinnallani.