Palvelemme kirkossa
Rakkauden oppituntini
Kirjoittaja asuu Kaliforniassa Yhdysvalloissa.
En odottanut, että yksinkertainen palveluprojekti opettaisi minulle niin paljon taivaallisen Isän rakkaudesta lapsiaan kohtaan.
Kuvitus Doug Fakkel
Se kuulosti aivan tavalliselta palveluprojektilta: kokoaisimme yhteen joukon Apuyhdistyksen sisaria ja järjestäisimme pienen kuoroesityksen paikallisen sairaalan hoivaosastolla, vaikka siellä ei ollutkaan ketään seurakuntaamme kuuluvaa potilaana.
Pian olimme ahtautuneina pieneen huoneeseen, ja edessämme oli yhdeksän vanhusta pyörätuoleissaan. Heidän kasvonsa näyttivät aivan ilmeettömiltä. Minulla oli kuuma ja tukala olo, ja ajattelin: ”Yritetäänpä saada tämä nopeasti tehdyksi.”
Minun tehtäväni oli johtaa kuoroa, joten käänsin selkäni potilaisiin päin ja keskityin ohjelmaan. Kun aloitimme, kuulin jonkun potilaan kutsuvan: ”Äiti, äiti”, ja joku toinen taputti käsiään ja äänteli. Minulla oli epämukava olo, mutta lopettaisimme muutaman minuutin kuluttua ja pääsisimme lähtemään kotiin.
Kun valmistauduimme laulamaan viimeistä lauluamme ”Niin suuri oot” (MAP-lauluja, 44), kehotimme potilaita ja hoitohenkilökuntaa yhtymään lauluun. Käännyin ympäri johtaakseni yhteislaulua, ja silloin näin hänet – pienikokoisen ryppyisen, valkotukkaisen naisen, jolla oli sylissään kasa kyynelistä kostuneita nenäliinoja.
Hän viittasi minua tulemaan luokseen. Tein niin, ja kun taivutin päätäni kuullakseni paremmin, hän otti kiinni kädestäni. Hänen koko kehonsa vapisi, kun hän kuiskasi: ”Minä olen myöhempien aikojen pyhä. On todella hienoa saada sisariani tänne.”
Henki täytti sieluni, ja polvistuin hänen viereensä kyynelten virratessa silmistäni. Hän kietoi heiveröisen käsivartensa ympärilleni ja taputti minua kuin ilmaistakseen, että hän ymmärsi tunteeni. Kaikki alkoivat laulaa tuota kirkon laulua, mutta en kyennyt laulamaan ensimmäisen säkeistön sanoja ääneen.
Kun potilaat ja henkilökunta lauloivat Jumalan suuruudesta, Henki täytti huoneen ja kosketti meitä kaikkia. Sain lopulta koottua itseni ja liityin muihin laulaen:
Kun Kristus saapuu riemusaatossansa
Mua noutamaan, oi suurta onneain!
Niin polvistun mä kiittäin etehensä
Ja julistan: ”Oot suuri Jumalain.”
Esityksen jälkeen Apuyhdistyksen sisaret juttelivat potilaiden ja henkilökunnan kanssa. Valkotukkainen sisar kertoi meille, että hän oli yksinäinen ja oli tuntenut olevansa tuntemattomien ihmisten keskellä, kunnes me tulimme sinne. Me emme tienneet, että hän olisi siellä, mutta taivaallinen Isä tiesi.
Minua muistutettiin siitä, että kaikki nuo ihmiset ovat meidän veljiämme ja sisariamme, että he tarvitsevat rakkautta ja lohtua ja että jonakin päivänä olisin kenties heidän asemassaan. Minua liikutti se, että saimme olla rakastavan Isän välikappaleina, ja olen kiitollinen, että meidän palveluprojektimme oli minulle voimallinen rakkauden oppitunti.