Kannamme toistemme kuormia

Vanhin Jeffrey R. Holland

kahdentoista apostolin koorumista

Puheesta, joka pidettiin MAP-perhepalvelujen työntekijöille kesäkuussa 2017. Vanhin Holland muokkasi tämän version laajemmalle yleisölle.

Emme kenties pysty muuttamaan taivalta, mutta voimme pitää huolen siitä, ettei kukaan kulje sitä yksin. Varmastikin juuri sitä tarkoitetaan toinen toisemme kuormien kantamisella.

Apostoli Pietari kirjoitti, että Jeesuksen Kristuksen opetuslasten tulee jakaa toistensa ilot ja surut (ks. 1. Piet. 3:8). Monet teistä täyttävät tämän käskyn kunniakkaasti ja ihailtavasti elämänne jokaisena päivänä. Myötätunnon tarve on nykyään epäilemättä yhtä suuri kuin koskaan aiemmin. Tämänhetkisten tietojen mukaan vuosittain suunnilleen joka viides aikuinen Yhdysvalloissa (43,8 miljoonaa) kärsii mielenterveyden häiriöstä.¹ Pornografia rehottaa, niin että yhdelläkin verkkosivulla on ollut yli 23 miljardia käyntiä pelkästään vuonna 2016.² ”Yhdysvalloissa kahden vanhemman kotitalouksien lukumäärä on [jyrkässä] laskussa, kun taas avioerojen, – – yhdessä asuvien [ja avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten] lukumäärät ovat nousussa. – – Nykyään vähintään neljä lasta kymmenestä syntyy naisille, jotka ovat naimattomia tai asuvat avoliitossa.”³

Jotta meitä voitaisiin kutsua Vapahtajan kansaksi ja jotta voimme kuulua Hänen kirkkoonsa, meidän täytyy olla ”halukkaita kantamaan [toistemme] kuormia, jotta ne olisivat keveitä; niin, ja [olemaan] halukkaita suremaan surevien kanssa, niin, ja lohduttamaan niitä, jotka ovat lohdutuksen tarpeessa, ja olemaan Jumalan todistajina kaikkina aikoina ja kaikessa ja kaikkialla” (Moosia 18:8–9).

Jonkun toisen kuorman kantaminen on mielestäni yksinkertainen mutta voimallinen määritelmä Jeesuksen Kristuksen sovituksesta. Kun pyrimme nostamaan jonkun toisen kuormaa, me olemme pelastajia Siionin vuorella (ks. Ob. 21). Vertauskuvallisesti me saatamme itsemme sopusointuun maailman Lunastajan ja Hänen sovituksensa kanssa. Me parannamme niitä, joiden mieli on murtunut, julistamme vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista (ks. Jes. 61:1).

Jumalallinen empatia

Käsitelläänpä vielä hetki tätä Kristuksen sovitusta. Mikäli ymmärrän tämän opin oikein, niin kokiessaan sovituksen Jeesus Kristus kohtasi – ja kantoi – sijaistyönä koko ihmiskunnan syntien, murheiden, huolien ja kyynelten taakan Aadamista ja Eevasta aina maailman loppuun asti. Niin tehdessään Hän itse ei tosiasiallisesti tehnyt syntiä, mutta Hän tunsi syntiä tehneiden tunteman tuskan ja seuraukset. Hän ei henkilökohtaisesti kokenut avioliiton kariutumista, mutta Hän tunsi sen kokevien tunteman tuskan ja seuraukset. Hän ei henkilökohtaisesti kokenut raiskausta tai skitsofreniaa tai syöpää tai lapsen menettämistä, mutta Hän tunsi sellaista kokevien tunteman tuskan ja seuraukset, ja niin edelleen, mitä tulee kaikenlaisiin elämän kuormiin ja särkyneisiin sydämiin.

Tämä näkemys siitä, kuinka sovitus toimii, esittää sen ainoan todellisen jumalallisen esimerkin empatiasta, jonka maailma on koskaan tuntenut. Mikään sana ei ilmiselvästikään tee oikeutta tälle maailmankaikkeuden merkittävimmälle teolle, mutta minulla ei tällä hetkellä ole parempaakaan korviketta, joten käytän sitä.

Empatia määritellään seuraavasti: ”Jonkun toisen henkilön aiempien tai tämänhetkisten tuntemusten, ajatusten tai kokemusten ymmärtämistä – – ja niiden kokemista tämän puolesta.”⁴ Kuten on jo tuotu esiin, tämä on itse asiassa verrattain hyvä lausunto sovitusprosessista, varsinkin jos lisäämme ”aiempiin” ja ”tämänhetkisiin” myös ”tulevat”.

Me kaikki tiedämme, että liian monet Jumalan lapset kärsivät hiljaa ja yksin. Otetaan esimerkiksi eräs nuori mies, joka kirjoitti minulle ilmaisten todistuksensa merkittävän selkeässä kirjeessä mutta lisäsi sitten, että hänen sydämensä särkyy, koska samaan sukupuoleen kohdistuvaa viehtymystä tuntevana henkilönä hän ei näe mitään täyttymystä tai tulevaa iloa omalla kohdallaan:

”Joudun kohtaamaan koko elämäni ajan yksinäisiä öitä ja ankeita aamuja. Osallistun nuorten naimattomien aikuisten seurakuntani toimintaan uskollisesti, ja joka viikko lähden kirkosta tietoisena siitä, etten pysty koskaan todella kuulumaan joukkoon. En voi koskaan opettaa poikaani ajamaan polkupyörällä. En voi koskaan tuntea sitä, kun pieni tyttöni pitelee kiinni sormestani opetellessaan kävelemään. En voi koskaan saada lastenlapsia.

Tulen kotiin tyhjään asuntoon päivä toisensa jälkeen, kuukausi toisensa jälkeen, vuosikymmen toisensa jälkeen turvanani vain Kristukseen kohdistuva toivoni. Toisinaan ihmettelen, miksi Hän on tehnyt tämän minulle ja pyytää minulta niin mahdottomalta tuntuvaa uhrausta. Itken öisin, kun kukaan ei näe. En ole kertonut kenellekään, en edes vanhemmilleni. He ja ystäväni – – torjuisivat minut, jos tietäisivät, aivan kuten he kaikki ovat torjuneet ne, jotka ovat kulkeneet tätä tietä minun edelläni. Elän elämääni marginaalialueella. Vaihtoehtona minulla on joko se, että minua ahdistellaan ja vältellään, koska olen naimaton, tai minua säälitään ja minut sivuutetaan, koska olen kertonut syyn. Edessäni häämöttävä elämä näyttää hyvin pitkältä. Eikö Gileadissa ole balsamia?”⁵

Kun joku tuntee näin suurta tuskaa ja toivottomuutta, näin suurta epätoivoa, niin yksi asia, joka meidän varmastikin pitäisi yrittää antaa hänelle, on varmuus siitä, ettei hän ole yksin. Meidän tulisi järkähtämättä tähdentää sitä, että Jumala on hänen kanssaan, enkelit ovat hänen kanssaan ja me olemme hänen kanssaan.

Empatia. Kuulostaa varsin riittämättömältä, mutta siitä voi aloittaa. Emme kenties pysty muuttamaan taivalta, mutta voimme pitää huolen siitä, ettei kukaan kulje sitä yksin. Varmastikin juuri sitä tarkoitetaan toinen toisemme kuormien kantamisella – ne ovat kuormia. Ja kuka tietää, milloin ne poistetaan tai poistetaanko niitä kuolevaisuuden aikana. Mutta voimme kulkea yhdessä ja kantaa kuormaa yhdessä. Voimme nostaa veljiämme ja sisariamme, kuten Jeesus Kristus on nostanut meitä (ks. Alma 7:11–13).

Ja kaiken tämän ansiosta me opimme epäilemättä arvostamaan uudella ja loistavammalla tavalla sitä, mitä Vapahtaja tekee pohjimmiltaan meidän puolestamme. Kuten olen kerran sanonut:

”Pyrkiessämme saamaan rauhaa ja ymmärrystä näissä vaikeissa asioissa on ratkaisevan tärkeää muistaa, että me elämme – ja teimme valinnan elää – langenneessa maailmassa, jossa jumalisuuden tavoitteluamme testataan ja koetellaan yhä uudelleen jumalallisia tarkoituksia varten. Varmin vakuutus Jumalan suunnitelmassa on, että meille luvattiin Vapahtaja, Lunastaja, joka uskomme kautta Häneen kohottaisi meidät voitokkaasti noiden testien ja koetusten yli, vaikka hinta sen tekemisestä olisikin mittaamaton sekä Isälle, joka lähetti Poikansa, että Pojalle, joka tuli. Vain tämän jumalallisen rakkauden käsittäminen tekee oman vähäisemmän kärsimyksemme ensin siedettäväksi, sitten ymmärrettäväksi ja viimein lunastavaksi.”⁶

Opimme nopeasti, että paras ja mitä epäitsekkäin palvelutyömme ei useinkaan riitä lohduttamaan tai kannustamaan muita heidän kaipaamallaan tavalla. Tai jos onnistummekin kerran, niin emme useinkaan tunnu onnistuvan siinä samalla tavalla toistamiseen. Emme myöskään ole supersankareita, jotka estävät niiden taantumisen, joista välitämme. Kaiken tämän vuoksi meidän täytyy lopulta kääntyä Jeesuksen Kristuksen puoleen ja turvata Häneen (ks. 2. Nefi 9:21).

Varsin usein emme osaa auttaa – tai ainakaan emme pysty auttamaan jatkuvasti tai kun toisinaan onnistummekin, emme osaa tehdä sitä toistamiseen. Mutta Kristus osaa auttaa. Isä Jumala osaa auttaa. Pyhä Henki osaa auttaa, ja meidän tulee yrittää olla Heidän edustajiaan auttaen silloin ja sikäli kuin pystymme.

Vahvista itseäsi uudelleen

Niiden teistä, jotka vilpittömästi pyrkivät kantamaan muiden kuormia, on tärkeää vahvistaa itseään uudelleen ja kasvattaa jälleen omia voimia, kun muut odottavat teiltä niin paljon ja kuluttavat voimavarojanne niin paljon. Kukaan ei ole niin vahva, ettei koskaan tuntisi uupumusta tai turhautumista tai tuntisi tarvetta pitää huolta itsestään. Epäilemättä Jeesuskin koki sitä uupumusta, tunsi voimiensa vähenevän. Hän antoi ja antoi, mutta sillä oli hintansa, ja Hän tunsi, mitä vaikutuksia oli sillä, että niin monet turvautuivat Häneen. Kun verenvuodosta kärsivä nainen kosketti Häntä väkijoukossa, Hän paransi naisen, mutta Hän myös huomasi, ”että hänestä oli lähtenyt voimaa” (ks. Mark. 5:25–34).

Olen aina hämmästellyt sitä, että Hän pystyi nukkumaan keskellä Galileanjärvellä raivoavaa myrskyä, joka oli niin paha ja ankara, että Hänen kokeneet kalastajaopetuslapsensa luulivat veneen uppoavan. Miten väsynyt Hän on silloin ollutkaan? Kuinka monta saarnaa voi esittää ja kuinka monta siunausta voi antaa ennen kuin on aivan uupunut? Myös niistä täytyy huolehtia, jotka pitävät huolta muista. Itsellä täytyy olla voimavaroja, ennen kuin niitä voi jakaa muille.

Rosalynn Carter, Rosalynn Carter Institute for Caregiving -yhdistyksen puheenjohtaja, sanoi kerran: ”Tässä maailmassa on vain neljänlaisia ihmisiä: niitä jotka ovat pitäneet huolta muista, niitä jotka tällä hetkellä pitävät huolta muista, niitä jotka tulevat pitämään huolta muista ja niitä jotka tarvitsevat huolenpitoa.”⁷

Ilmiselvästikin ”huolenpitoa antavan ja huolenpitoa saavan välinen suhde on [vakava, jopa] pyhä”⁸. Kun kohtaamme haasteen kantaa toistemme kuormia, voimme kuitenkin muistaa, ettei kukaan meistä ole suojassa siltä, kuinka huolenpitoa saavan henkilön kivun ja kärsimyksen kanssa myötäeläminen vaikuttaa meihin.

Pyri tasapainoon

On tärkeää löytää keinoja tasapainottaa huolenpitäjän roolia oman elämän muiden puolien kanssa – mukaan lukien työ, perhe, ihmissuhteet ja lempiharrastukset. Eräässä tästä aiheesta pitämässäni yleiskonferenssipuheessa yritin parhaani mukaan ”[kunnioittaa] teitä kaikkia – kaikkia, jotka teette niin paljon ja jotka välitätte niin syvästi ja teette työtä ’tarkoituksenanne tehdä hyvää’. Niin monet ovat hyvin avuliaita ja anteliaita. Tiedän, että jotkut teistä [saattavat kokea emotionaalisia tai taloudellisia kamppailuja] omassa elämässään, mutta silti te löydätte jotakin jaettavaksi muiden kanssa. Kuten kuningas Benjamin varoitti kansaansa, ei ole tarkoitus, että meidän pitäisi juosta nopeammin, kuin meidän voimamme myöten antavat, vaan kaiken pitää tapahtua järjestyksessä (ks. Moosia 4:27).”⁹ Mutta siitä huolimatta tiedän, että monet teistä juoksevat erittäin lujaa ja että tarmonne ja emotionaaliset voimavaranne käyvät toisinaan vähiin, lähes olemattomiin.

Kun ongelmat tuntuvat liian suurilta, muistakaa nämä David Battyn kirjoittamat sanat:

”Toivo ei ole tunne – se ei ole ilon tulvahdus keskellä ongelmaa.

– – Toivo ei ole taikasauva, joka saa ongelman katoamaan. Toivo on pelastusköysi, joka voi estää sinua hukkumasta elämäsi myrskyihin.

Kun panet toivosi Jeesukseen, panet luottamuksesi Hänen lupauksiinsa, ettei Hän koskaan jätä sinua tai hylkää sinua – että Hän tekee sen, mikä on sinun parhaaksesi. Vaikka saatat olla keskellä valtavaa ongelmaa, niin toivon ansiosta voit tuntea rauhaa ja tietää, että Jeesus on kanssasi joka askeleella.”¹⁰

Pidän siitä, miten Paavali suhtautui tähän kamppailuun ja riittämättömyyden tunteeseen. Pyhissä kirjoituksissa Herra selitti, että Hänen armonsa riittää Paavalille ja että itse asiassa Hänen voimansa oikeastaan ”tulee täydelliseksi heikkoudessa”. Sitten Paavali kirjoitti: ”Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima.” (2. Kor. 12:9.)¹¹

Luota Isään ja Poikaan

Meidän täytyy luottaa siihen, että meidän taivaallinen Isämme ja Jeesus Kristus todella välittävät meistä ja siitä, mitä teemme, että He haluavat meidän tulevan ”täydelliseksi heikkoudessa” – samaa mitä te haluatte niille, joista pidätte huolta.

Todistan, että Jumala on tietoinen kuormistamme ja Hän vahvistaa meitä, jotta me vahvistaisimme muita. Tämä ei tarkoita sitä, että ongelmamme aina häviäisivät tai että maailmaan tulisi yhtäkkiä rauha. Mutta rukouksenne eivät myöskään lankea kuuroille korville. Eivätkä myöskään niiden rukoukset, joista pidätte huolta – leskien, eronneiden, yksinäisten, musertuneiden, riippuvuudesta kärsivien, sairaiden, toivottomien – eivät kenenkään.¹²

Veljet ja sisaret, palvelutyö, jota teemme kantaessamme muiden kuormia, on ratkaisevan tärkeää – kirjaimellisesti Mestarin työtä. Niiden kirjeiden lukumäärä, joita saan toimistooni, tähdentää sitä, kuinka paljon apua tarvitaan. Se apu on taivaasta saatua mannaa niille, jotka kamppailevat.

Sanoin kerran: ”Kun puhumme niistä, jotka ovat välineitä Jumalan kädessä, mieleemme muistuu, että kaikki enkelit eivät tule verhon toiselta puolelta. Heistä muutamien kanssa me kuljemme ja puhumme – täällä, nyt, joka päivä. Jotkut heistä asuvat omassa naapurustossamme. Jotkut heistä ovat synnyttäneet meidät, ja minun tapauksessani yksi heistä suostui menemään naimisiin kanssani. Taivas ei todellakaan tunnu koskaan olevan lähempänä kuin silloin, kun näemme Jumalan rakkauden ilmenevän ihmisten ystävällisyydessä ja omistautumisessa, joka on niin hyvää ja niin puhdasta, että ainoa mieleen tuleva sana on enkelimäinen.”¹³

Kun pyritte keventämään jonkun kuormaa, te olette mielestäni mitä sananmukaisimmin todellisia armon enkeleitä. Rukoilen, että saatte takaisin satakertaisesti kaiken sen, mitä pyritte antamaan.