Pappeus suuressa arvossa
Kirjoittaja asuu Central-hallintoalueella Ghanassa.
Kuinka vuonna 1978 annettu ilmoitus on siunannut minua ja perhettäni.
Kuulin kirkosta ensimmäistä kertaa, kun äitini liittyi veli Joseph W. B. Johnsonin ryhmään vuonna 1968.1 Olin suunnilleen kymmenvuotias. Isäni liiketoiminta oli heikentynyt vuoden 1966 vallankaappauksen myötä, ja perheeni eli vaikeita aikoja. Niinpä äitini katsoi viisaaksi etsiä hengellistä apua.
Ennen vuonna 1978 annettua ilmoitusta kirkko oli epävirallinen, koska pappeutta ei ollut vielä annettu mustaihoisille. Ilmoituksen jälkeen kirkko voitiin perustaa pappeuden valtuudella. Minut kastettiin 24. helmikuuta 1979.2
Kesti kaksi vuotta, kun mieheni tutki kirkkoa – ja hieman väitteli siitä – ennen kuin hän liittyi kirkkoon. Viimein vuonna 1980 hänet kastettiin, ja sitten hän sai pappeuden. Hänestä tuli hyvin tyyni ihminen, niin että hänen omat sukulaisensa eivät voineet uskoa, miten hän oli muuttunut. Hän suhtautui varoen hänellä olevaan pappeuteen, ja hän halusi myös varmistaa tekevänsä aina oikein Herran edessä. Hän sanoo, että ilman pappeutta hän olisi tavoitellut ihmisten kunniaa ja suosiota. Mutta pappeuden avulla hän huomasi, että tärkeimpiä asioita ovat oma avioliitto, oma koti, oma perhe ja muiden palveleminen.
Meillä päin maailmaa perheen isällä on sananvalta. Mutta me emme käytä pappeutta sillä tavoin. Me istumme yhdessä perheneuvostoon. Perheen isä auttaa vaimoaan ja lapsiaan ymmärtämään, että se, mitä hän opettaa heille, on oikein.
Mies, joka on kirkon jäsen, palvelee vaimoaan sen sijaan että hänen vaimonsa palvelisi häntä. Se tuo heidän välilleen rakkautta ja rauhaa.
Ensimmäinen kerta, jolloin näin mieheni siunaavan sakramentin, tapahtui ”jäädytyksen” aikana, koska pidimme silloin sakramenttikokouksemme omassa kodissamme.3 Sinä aikana meistä tuntui oikein suurenmoiselta, kun hänellä oli pappeus. Kenenkään ei tarvinnut tulla kotiimme siunaamaan meille sakramenttia. Hän teki sen. Se oli meistä erityistä ja aivan ihanaa.
Ensimmäinen kerta, kun luin kirjoituksia siitä, ettei mustaihoisille annettu pappeutta, tapahtui ”jäädytyksen” aikana, kun kirkon vastainen kirjallisuus alkoi tulla julkisuuteen. Se ei minua paljoakaan häirinnyt, koska tiesin, että kirkko on totta. Meille opetetaan, ettei meidän pidä turvautua kehenkään vaan keskittää elämämme Jeesukseen Kristukseen ja Hänen sovitusuhriinsa. Niinpä juuri siihen uskoni keskittyy.
Joulukuun 17. päivänä 1996 me pääsimme menemään Johannesburgin temppeliin Etelä-Afrikassa. Olin innoissani, varsinkin kuullessani, että ensimmäinen lapsemme, poikavauva, joka oli kuollut vain muutaman lyhyen päivän jälkeen, sinetöitäisiin meihin. Luulin hänen olevan kuollut ja poissa, vaikka tiesinkin hänen olevan viaton. Mutta sitten se, että hänet sinetöitiin meihin, oli hengellinen kokemus, jota en tule koskaan unohtamaan.
Niinpä kun ihmiset kysyvät minulta, kuinka monta lasta meillä on, kerron heille, että meillä on kahdeksan lasta. He kysyvät: ”Kuinka?” Vastaan: ”Niin, ensimmäinen on odottamassa meitä, joten meidän täytyy olla kuuliaisia Jumalan käskyille ja elää niiden mukaan, jotta voimme mennä takaisin ja olla yhdessä perheenä.”
Pappeus on Jumalan voima. Olen saanut hyvin monia siunauksia pappeuden avulla. Tunnen aina ilahtuvani ja kohottuvani, kun lapset pyytävät pappeuden siunausta isältään. Silloin tiedän, että he luottavat häneen ja he luottavat siihen, että taivaallinen Isä toimii heidän isänsä kautta, jolla on pappeus. Me pidämme kodissamme pappeutta suuressa arvossa. Nyt kolme pojistamme on naimisissa, ja he käyttävät pappeutta perheessään.
Tiedän, että pappeus on tosi, koska se on Jumalan voima, ja se on elävä voima, koska taivaallinen Isä elää. Hän on antanut osan siitä voimasta miespuolisille lapsilleen maan päällä. Me naiset saamme osamme pappeudesta. Pidän sitä suuressa arvossa. Pappeus on auttanut perhettämme, ja se auttaa meitä edelleenkin.