Valmistautumista elämään
Onkohan Apuyhdistyksessä tylsää?
Minua jännitti tosi paljon mennä Apuyhdistykseen, mutta se, miten minut otettiin vastaan, sai minut rakastamaan sitä.
Kun täytin 18 vuotta, olin siitä tietysti onnellinen. Kukapa teini-ikäinen ei olisi? Totta – olin yhä lukiossa, akne vaivasi yhä ja minun piti yhä tehdä kotitöitä perheemme kodissa Kaliforniassa Yhdysvalloissa, mutta olin kuitenkin aikuinen. Olin astumassa aivan uuteen vaiheeseen elämässä, ja olin innoissani siitä. Se, mistä en ollut aivan innoissani, oli ajatus siitä, että joutuisin Apuyhdistykseen kaikkien ”vanhojen mummojen” pariin. Heillä oli lapset, työpaikat ja haudutuspadat, ja luultavasti he pitivät piirakoiden leipomisesta kotitossuissa. Minulla oli koulutehtäviä ja uintiharjoituksia ja sinistä kynsilakkaa, ja välttelin huoneeni siivoamista mahdollisimman pitkään. Mitä yhteistä minulla voisi olla kenenkään kanssa siellä? Olin varma, että siellä olisi kiusallista, yksinäistä ja tylsää. Ja sitten menin.
Ensiksikin, Apuyhdistyksessä ei ollut ollenkaan tylsää. Siellä oli paljon hymyä ja naurua. Sisaret esittivät mielenkiintoisia ja sydämellisiä kommentteja, mutta eivät he pelänneet myöskään nauraa. Toiseksi, he eivät olleet kovinkaan erilaisia kuin minä. Totta kai he olivat vanhempia kuin minä, mutta he vitsailivat keskenään samalla tavoin kuin ystäväni ja minä. Useammin kuin kerran joku esitti täsmälleen saman kysymyksen, jota itse olin pohdiskellut. Ja kun ilmoitettiin sillä viikolla pidettävästä kehittämiskokouksesta, tyrmistyin. He opettelivat itsepuolustusta! Minäkin halusin opetella sitä!
Minua jännitti tosi paljon, kun Apuyhdistyksen johtaja, sisar Larsen pyysi minua nousemaan ja esittelemään itseni, mutta ei sekään ollut kamalaa. Jokainen hymyili säteilevästi minulle. Sisar Edwards, entinen seminaarinopettajani, näytti minulle peukkua, ja sisar Richards, joka muisti minut Alkeisyhdistyksestä, sanoi, ettei voinut uskoa, että olin jo ”aivan aikuinen”. Ja he tosiaan kohtelivat minua kuin aikuista. Tunsin olevani kuin pieni tyttö, joka näytteli aikuista, mutta useimmille naisille sinä päivänä minä olin uusi sisar.
Siitä lähtien olen rakastanut Apuyhdistystä – riippumatta siitä, mihin seurakuntaan kuulun. Heti kun astun Apuyhdistyksen huoneeseen, tunnen sen: sisarellisen yhteyden ja yhteenkuuluvuuden tunteen. Teen mielelläni parhaani kohottaakseni Apuyhdistykseni sisaria ja oppiakseni heiltä kaiken mahdollisen.
Ja kuten on käynyt ilmi, minäkin olen aika hyvä leipomaan piirakoita.