Kun yksi ovi sulkeutuu, Herra auttaa avaamaan toisen

Oheisen artikkelin on koonnut Maija Tammi Helsingin temppelin johtokunnan ensimmäisen neuvonantajan Seppo Grönlundin, temppelilähetyssaarnaajien Erick ja Joyce Ericksonin, Bruce ja Vivienne Sullivanin ja vanhin Aapo Vilosen kirjeistä.

Talvella 2016 muuan nuori mies tuli ensimmäistä kertaa Helsingin temppeliin saadakseen oman endaumenttinsa. Temppelissä tuolloin vaimonsa kanssa lähetyssaarnaajana toiminut veli Erickson kertoo tapaamisestaan tämän nuoren miehen kanssa: ”Kysyin häneltä, oliko hän saanut lähetystyökutsun, ja hän vastasi surullisena, että fyysisten rajoitustensa vuoksi hän ei voi palvella kokoaikaisena lähetyssaarnaajana.” Nuori mies, vanhin Aapo Vilonen Tampereelta, oli todella pettynyt ja pahoillaan, ettei voinut lähteä työhön, johon hän piispansa mukaan oli hyvin valmistautunut.

Aapo on kasvanut perheessä, jossa äiti on Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen, mutta isä ei. Hän kulki äitinsä kanssa kirkossa ja kasvoi evankeliumin tuntemisessa muiden seurakuntansa nuorten tapaan, mutta hän kunnioitti isäänsä eikä mennyt kasteelle, ennen kuin täytti 18 vuotta ja tuli täysi-ikäiseksi. Hänellä on syntymässä saatu vaurio, jonka vuoksi esimerkiksi hänen vasen kätensä ei toimi täydellisesti. Fyysiset haasteet eivät kuitenkaan ole estäneet häntä kehittämästä lujaa uskoa Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin ja sitoutumista palvelemisen periaatteisiin. Siksi hän lähetti hakemuksen kokoaikaiseen lähetystyöhön.

Noihin aikoihin oli tullut ohje, että lähetystyökutsun saaneita nuoria voidaan erottaa temppelin toimitustyöntekijöiksi ennen heidän lähetystyöhön lähtöään. Aapo kutsuttiin Helsingin temppelin toimitustyöntekijäksi keväällä 2016, ja hän palveli siellä täysiaikaisesti kolme kuukautta. Viikonloppuisin hän matkusti kotiin Tampereelle vanhempiensa luokse, joille tämä Aapon tapa palvella ei aiheuttanut liian suurta huolta, eikä kovaa ikävääkään ehtinyt syntyä. Temppelissä tekemänsä työn ohella hän valmistautui vapaa-aikanaan pääsykokeisiin voidakseen jatkaa opintojaan.

Aapon palvelu oli suuri siunaus monille. Hän on hyvin kielitaitoinen, ja hän kykeni avustamaan temppelivieraita, jotka tulivat sinne eri maista. Temppelin johtokunta ja muut temppelissä työskentelevät kokivat hänen olevan heille suureksi avuksi. Vanhin Sullivan, joka tuli vaimonsa kanssa temppelilähetyssaarnaajaksi Aapon siellä työskennellessä, muistelee: ”Kun tulin Helsingin temppeliin ja uuteen tehtävääni, olin aika lailla huolissani siitä, kuinka kykenisin tekemään työtä niin monella eri kielellä. Vaikka olin nuorena oppinut puhumaan suomea, olin unohtanut suurimman osan oppimastani. Veli Aapo Vilonen oli yksi ensimmäisistä toivottamassa meidät tervetulleiksi temppeliin, ja hänen ansiostaan lakkasin jännittämästä. Hän oli mitä ystävällisin ja rakastavin henkilö ja kärsivällinen auttaessaan minua tekemään työni. Hän neuvoi ja ohjasi minua niin lempeästi, että opin rakastamaan työtä hänen kanssaan, ja ilahduin aina kun pääsin samaan vuoroon hänen kanssaan. Huomasin, että vaikka myös hänellä oli omat ainutlaatuiset haasteensa, hän ei koskaan valittanut, vaan oli aina innokas tekemään, mitä ikinä tarvittiin. Minusta tuntui, että kun tein temppelissä työtä veli Vilosen kanssa, tunsin Herran Hengen aina voimakkaammin.”

Myös Ericksonit tunsivat tuon saman Hengen. He vaikuttuivat Aapon nöyrästä ja päättäväisestä luonteesta, jonka ansiosta tämä kaikesta huolimatta kulki eteenpäin uskossa ja teki sen, mihin pystyi. He sanoivat, että hän hymyili aina ja oli hyväntuulinen ja hauska. Hän otti vastaan minkä tahansa tehtävän, joka hänelle osoitettiin, ja oli valmis tekemään siinä parhaansa. Kädessään olevasta vammasta huolimatta hän ei odottanut erityiskohtelua. Hän oli hyvin herkkä huomaamaan, milloin joku tarvitsi apua tai milloin tarvittiin kärsivällisyyttä. Hänellä oli mainio huumorintaju. Lopuksi Ericksonit sanoivat: ”Kun hän ojensi meille kätensä, me tiesimme, kuka hän oli, ja joka kerta meitä kosketti hänen vakaa päätöksensä palvella Herraa niin hyvin kuin taisi. Oli suuri ilo palvella temppelissä hänen kanssaan.”

Entäpä Aapo itse? Löytyikö toista ovea sulkeutuneen tilalle? Ehkä olet kuullut monenkin nuoren aikuisen sanovan lähetystyöstä samoin kuin Aapo omasta palvelustaan: ”Ajastani temppelityössä voin yksinkertaisesti sanoa, että se oli elämäni parasta aikaa.” Aapo arvioi temppelityön laajentaneen erityisesti hänen ymmärrystään siitä, miten Kristuksen sovitustyö toimii ja mitä se kattaa. Nähdessään veljien ja sisarien suuren ilon ja onnen, kun he ovat tulleet muista maista pitkienkin matkojen takaa ja suurin uhrauksin saamaan pelastavia toimituksia itselleen ja edesmenneille omaisilleen, Aapo on oppinut arvostamaan sitä, että hänen kotimaassaan on temppeli. Tehtyään työtä omien esivanhempiensa puolesta Aapo kertoo oppineensa konkreettisesti, miten temppeli- ja sukututkimustyössä lasten sydämet kääntyvät isien puoleen ja isien sydämet lasten puoleen. Ovi näihin suuriin siunauksiin vanhin Viloselle on löytynyt ja auennut palvelun kautta. Oikeat ovet löytyvät jokaiselle etsivälle.

Vanhin Vilosen molemmat vanhemmat olivat erittäin tyytyväisiä hänen palvellessaan temppelissä, ja syksyllä 2016 hän pääsi jatkamaan opintojaan.