Meidän uskomme Herraan Jeesukseen Kristukseen

Vanhin Michael Cziesla

Vyöhykeseitsenkymmen

Usko Herraan Jeesukseen Kristukseen ja henkilökohtainen yhteys Häneen on keskeisen tärkeää elämässämme. Neljännestä uskonkappaleesta me luemme, että ”usko Herraan Jeesukseen Kristukseen” on yksi evankeliumin perusperiaatteista¹. Usein käytämme tästä perusperiaatteesta lyhyempää nimitystä ”usko”. Usko ei tosiaankaan ole tässä eristäytyneenä, vaan se kohdistuu Jeesukseen Kristukseen ja henkilökohtaiseen todistukseemme siitä, että Hän on meille jokaiselle meidän Vapahtajamme ja Lunastajamme. Usko Kristukseen antaa meille iloa, toivoa ja luottamusta samoin kuin ”voimaa, joka tukee meitä jokaisessa tärkeässä elämämme tapahtumassa”². Toisinaan koetellaan kuitenkin kaikkein vahvimmankin Herran opetuslapsen uskoa. Sen ei pitäisi tulla meille yllätyksenä, vaan meidän tulisi pitää sitä kannustimena.

Me kaikki tiedämme apostoli Tuomaan tapauksen. Opetuslapset, joille Herra ilmestyi ylösnousemuksensa jälkeen, kertoivat Tuomaalle: ”Me näimme Herran.” Tuomas, joka ei ollut silloin läsnä, sanoi: ”Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko.” Viikon kuluttua Herra ilmestyi jälleen apostoleille ja sanoi Tuomaalle, joka oli tällä kertaa paikalla: ”Ojenna sormesi, tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!” Tuomas oli häkellyksissä ja saattoi sanoa vain: ”Minun Herrani ja Jumalani!” – jolloin Jeesus lausui kuuluisat sanat: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.”³

Kuullessamme tämän kertomuksen ihmettelemme ehkä Tuomasta ja sitä, miksi hänen uskoaan pidettiin ”vähäisenä”. Hän oli apostoli, ja hän oli kulkenut Kristuksen kanssa, nähnyt monia ihmeitä, ja hänellä oli varmasti luja todistus Herran opetuksista. Mutta se, mitä Tuomas koki, ei eroa paljonkaan haasteista, joita kukin meistä kokee maailmassa, jossa yhä enenevässä määrin asetetaan kaikki kyseenalaiseksi.

Aivan kuin eräs nuori jäsen, joka varttui kirkossa, omaksui evankeliumin periaatteet lapsuudesta asti ja noudatti niitä, mutta joka silti jonakin hetkenä päätyi pisteeseen, jossa hän ei enää ollutkaan varma omasta todistuksestaan. Hänen kokemuksensa evankeliumista perustuivat – ehkä Tuomaan tavoin – etupäässä niiden opetusten ja periaatteiden tai perinteiden älylliseen ymmärtämiseen, joita hän oli oppinut rakastamaan, eikä pysyvään sydämessään tuntemaansa kokemukseen. Kun hän sitten törmäsi opetukseen tai historiaan liittyviin aiheisiin, joita hän ei heti pystynyt ymmärtämään, se ravisutti hänen uskoaan. Tuo nuori jäsen kysyi minulta henkilökohtaisessa puhuttelussa rauhattomana, kuinka hän voisi kehittää todellista uskoa Kristukseen. Haluan vastata tähän kysymykseen teille samoin kuin vastasin tälle nuorelle jäsenelle. Tähän on olemassa malli, jonka Herra on ilmoittanut pyhissä kirjoituksissa profeettojensa välityksellä.⁴ Jokainen meistä voi soveltaa tätä mallia: se, joka epäilee tai etsii vastauksia, samoin kuin se, jota koetellaan tai joka yksinkertaisesti haluaa ravita uskoaan Herraan Jeesukseen Kristukseen pysyvällä tavalla.

Tämä malli löytyy esimerkiksi Enosin kääntymyksen ihmeellisestä kertomuksesta. Mitä askeleita Enos otti? 1) Enos kuuli evankeliumin totuudet isältään, yritti ymmärtää ja antoi isänsä sanojen painua ”syvälle [sydämeensä]”⁵. 2) Enos noudatti Jumalan käskyjä, mikä salli hänen olla vastaanottavainen Pyhälle Hengelle. 3) Enosin sielulla ”oli nälkä”⁶. Hän täyttyi halulla tietää itse, olivatko hänen oppimansa asiat totta. 4) Enos meni kaiken totuuden alkulähteelle: ”Minä polvistuin maahan Luojani eteen, ja minä huusin hänen puoleensa voimallisessa rukouksessa ja anomisessa oman sieluni puolesta; ja kaiken päivää minä huusin hänen puoleensa; niin, ja kun yö tuli, minä yhä korotin korkealle ääneni, niin että se ylti taivaisiin.”⁷ Se ei ollut helppoa Enosille. Hän kuvailee kokemustaan kamppailuksi Jumalan edessä.⁸ Mutta työ oli vaivan arvoista – hän sai henkilökohtaisen vahvistuksen sydämeensä.

Meidän jokaisen on käytävä läpi tämä hengellinen kamppailu opetuslapseuden polulla saavuttaaksemme todellisen uskon Herraan Jeesukseen Kristukseen – valitettavasti oikotietä ei ole. Monelle meistä tähän polkuun liittyy vakavia henkilökohtaisia kriisejä tai haasteita. Joillakuilla on erityisiä hengellisiä kokemuksia temppelissä, sakramenttikokouksessa, heidän rukoillessaan tai tutkiessaan pyhiä kirjoituksia – mutta jokaisen meistä on aktiivisesti pyrittävä saamaan näitä henkilökohtaisia kokemuksia. Tuo kaikki vie aikansa, ja se yhdistetään toisinaan pitkäaikaiseen janoon, ja se on hengellisesti työlästä – ”mutta jos te uskollanne ravitsette sanaa, niin, ravitsette puuta, kun se alkaa kasvaa, hyvin uutterasti ja kärsivällisesti, odottaen siitä hedelmää, se juurtuu; ja katso, se on oleva puu, joka versoo ikuiseen elämään”⁹.

Todellinen usko Herraan Jeesukseen Kristukseen vaatii jatkuvaa innokkuutta ja kärsivällisyyttä, ”särkyneen sydämen ja murtuneen mielen”¹⁰ ja oman hengellisen kamppailumme Jumalan edessä. Voin kuitenkin suurella rakkaudella todistaa teille, että tällä polulla kulkeminen on palkitsevaa. Siitä seuraavat ilo ja turva ovat ihmeellisiä ja kaikenkattavia. ”Meidän turvamme ei tule ehtymättömistä rikkauksista vaan ehtymättömästä uskosta.”¹¹ Jos täynnä uskoa pyydämme saada tietää, että Jeesus Kristus on meidän Lunastajamme, saamme todella henkilökohtaisen vastauksen, ”joka on mitä kallisarvoisinta, joka on makeampaa kuin kaikki, mikä on makeaa, ja joka on valkoisempaa kuin kaikki, mikä on valkoista, niin, ja puhtaampaa kuin kaikki, mikä on puhdasta; ja te saatte kestitä itseänne tällä hedelmällä kylliksenne, niin ettei teidän ole nälkä eikä jano”¹². ”Nämä henkilökohtaiset sydämessä tuntemamme kokemukset ovat vankkumaton lähde kestävälle uskolle Herraan Jeesukseen Kristukseen”¹³.