Jatka vain, Josie!
Kirjoittaja asuu Coloradossa Yhdysvalloissa.
”Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme” (Hepr. 12:1).
Josie haukotteli hidastaessaan hölkkänsä kävelyksi. Tänään olisi tärkeä kisa! Hän oli odottanut tätä päivää kuukausia. Mutta lämmittelyssä Josie ei ollutkaan innostunut vaan väsynyt.
”Miten sujuu?” hänen isosiskonsa Christine kysyi. Christine istuutui Josien viereen nurmikolle, jotta he voisivat venytellä jalkojaan.
”Olen tänään tosi väsynyt”, Josie sanoi tavoitellen varpaitaan.
Hän oli ollut sairaana ja poissa koulusta monta päivää. Siksi hän oli valvonut edellisiltana myöhään tehden väliin jääneitä koulutehtäviä.
”Toivottavasti en petä joukkuettamme”, Josie sanoi.
”Tee vain parhaasi”, Christine sanoi. ”Näyttää siltä, että lähtö on ihan pian!”
Tytöt hölkkäsivät joukkueensa luo. Kun he asettuivat viivalle muiden juoksijoiden kanssa, Josie sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Hän tiesi, että hänen joukkueensa luotti siihen, että hän olisi nopea kuten yleensä. Joukkueen viiden nopeimman aika ratkaisisi, pääsisikö joukkue etenemään loppukilpailuun. Hänellä oli tuskin aikaa asettua lähtöasentoon, kun kuului kisan aloituslaukaus. Pam! Juoksijat pinkaisivat lähtöviivalta eteenpäin radalle.
Josie pumppasi käsivarsiaan ja pidensi askeliaan. Hän tiesi, että hänen piti päästä alussa johtoon, jos hän halusi olla ensimmäisten joukossa maaliviivalla. Alkuun Josie pystyi pysyttelemään muiden johdossa juoksevien rinnalla. Mutta kun hän yritti juosta nopeammin, hän ei pystynyt siihen.
Josie hengitti kiivaammin. Hän ei vain pystynyt saamaan jalkojaan liikkumaan yhtään nopeammin. Hänen takanaan olleet juoksijat alkoivat mennä ohi. Yleensä Josie oli se, joka ohitti muita! Ehkä minun pitäisi vain luovuttaa, hän ajatteli.
Josien katse painui maahan, kun hän kuuli taas yhden juoksijan menevän ohitseen. ”Jatka vain, Josie!” juoksija sanoi juostessaan ohi. Josie kohotti katseensa. Sitten hän hymyili. Se oli yksi hänen joukkuetovereistaan.
”Sinä pystyt siihen!” toinen hänen joukkuetovereistaan sanoi juostessaan ohi. Yksi kerrallaan ohittaessaan Josien joukkuetoverit kannustivat häntä jatkamaan juoksemista.
Josien valtasi päättäväisyyden puuska. Ehkä hän ei olisi viiden parhaan joukossa, mutta hän voisi silti juosta kisan loppuun. Hän keskittyi askeliinsa eikä pysähtynyt, ennen kuin oli viimein ylittänyt maaliviivan.
”Olen pahoillani, etten… auttanut meitä… pääsemään jatkoon”, hän puuskutti henkeään haukkoen.
”Meidän joukkueemme pääsi jatkoon!” Josien valmentaja sanoi juostessaan tyttöjen luo. Kaikki joukkueessa hurrasivat, ja Christine kietoi kätensä Josien ympärille isoon halaukseen.
Kun Josie sinä iltana polvistui rukoilemaan, hän ajatteli sitä, kuinka hänen joukkuetoverinsa olivat auttaneet häntä. Heidän sanansa olivat antaneet hänelle voimaa jatkaa eteenpäin, kun hän halusi luovuttaa.
Josie kohotti katseensa Jeesuksen kuvaan, joka oli hänen vuoteensa yläpuolella. Jeesus tekee samoin meille, hän ajatteli. Hän hymyili kuvitellessaan, kuinka Vapahtaja kannustaa häntä eteenpäin. ”Jatka vain, Josie! Olen täällä auttaakseni sinua.”
Josie kiitti taivaallista Isää Hänen avustaan elämän kilpajuoksun juoksemisessa. Hänestä tuntui, että hän voisi tehdä mitä tahansa, kun Jeesus kannustaa häntä eteenpäin!
Kuvitus Guy Francis