Nuorille aikuisille
Pyysin apua ystäväni itsemurhan jälkeen
Luulin, että voisin voittaa masennukseni omin avuin, mutta viimein avun pyytäminen muutti kaiken.
Kuvitus Mitchell McAlevey
Muutama kesä sitten töissä ollessani sain kuulla, että hyvä ystäväni oli tehnyt itsemurhan. Olin järkyttynyt – en rehellisesti sanottuna tiennyt, kuinka suhtautua asiaan. Muistan istuneeni pöytäni ääressä hiljaisuudessa pystymättä ajattelemaan tai tekemään mitään.
Mieleni täyttyi kaikenlaisista ajatuksista ja tuntemuksista, ja ne hämmensivät minua. Mutta vakuutin itselleni, että olin kunnossa ja että pääsisin tapahtuneen yli. Seuraavat kuukaudet toivat kuitenkin tullessaan ylleni masennuksen ja surun musertavan pilven. Seurasi monia kyyneliä ja unettomia öitä. Oli aamuja, jolloin en päässyt edes ylös sängystä. En uskonut, että rukouksiani kuultiin tai niihin vastattiin. Pyhien kirjoitusten lukeminen tuntui mitäänsanomattomalta eikä lainkaan innostavalta. Tunsin toivottomuutta enkä uskonut, että tilanne paranisi.
Hyvin pitkän aikaa pelkäsin puhua kenellekään siitä, miltä minusta tuntui. Ihmiset tiesivät menetyksestäni ja tarjoutuivat puhumaan kanssani tai antamaan tukeaan, mutta torjuin heidät aina. ”Minä en halua vaivata heitä”, ajattelin. ”Sitä paitsi heillä on omat ongelmansa, joista huolehtia. Miksi he välittäisivät minun ongelmistani?”
Sitten yhtenä sunnuntaina murheeni tuntui liian suurelta kantaa. En pystynyt istumaan rauhallisesti sakramenttikokouksessa. Kun kokous viimein päättyi, ampaisin käytävään päästäkseni ulos rakennuksesta. Juuri ennen kuin ehdin ovelle, törmäsin seurakuntaamme kuuluvaan naiseen, jonka poika oli tehnyt itsemurhan vuosia aiemmin. Kun katseemme kohtasivat, Henki sanoi minulle, että minun oli aika sanoa jotakin siitä, mitä tunsin.
Se oli pelottavaa, mutta vapisevalla äänellä pysäytin hänet ja kysyin: ”Voinko puhua kanssasi hetken? Minä tarvitsen apua.”
Hän kuunteli, kun selitin, mitä oli tapahtunut ja miltä minusta tuntui. Sitten yhtään epäröimättä hän tarttui käsivarteeni ja katsoi minua kyyneleet silmissä. ”Haluan vain, että tiedät, ettei tämä ole sinun vikasi ja että sinua rakastetaan paljon”, hän sanoi.
Emme kumpikaan voineet muuta kuin kyynelehtiä jatkaessamme puhumista. Minusta tuntui kuin pilvet olisivat väistyneet. Elämääni loisti lopultakin jonkinlaista valoa. Kaikki, mitä hän sanoi minulle sinä päivänä siellä käytävässä, oli vastausta rukouksiini.
Se, mitä eniten opin tuosta hetkestä, oli, että tunteistani kertominen oli viimeinkin sallinut minun aloittaa parantumisen. Jostakin syystä olin vakuuttanut itselleni, että pystyisin kohtaamaan kaiken yksin ja etten tarvinnut mitään apua. Vaikka en sitä nähnytkään, ympärilläni oli ihmisiä, jotka rakastivat minua ja halusivat auttaa minua.
Olen oppinut, että kun sanomme, että meillä tulee olla ”yksi sydän ja yksi mieli” (Moos. 7:18), se tarkoittaa sitä, että sinun surusi ovat minun surujani ja minun tuskani ovat myös sinun tuskiasi. Se tarkoittaa paitsi avun antamista tarvittaessa myös halukkuutta vastaanottaa apua, kun tarvitsemme sitä. Se, että yksinkertaisesti annoin muiden auttaa minua, muutti tilanteeni ja johti siihen, että toivuin viimein henkisesti täysin.
Nyt muutama vuosi tämän kokemuksen jälkeen voin rehellisesti sanoa, että olen onnellisempi kuin olen koskaan aiemmin ollut elämässäni. Tekemällä paljon ja lujasti töitä ja viime kädessä Jumalan armosta minusta on tullut vahvempi kuin olin, ennen kuin kaikki tämä tapahtui. Rukous, palveleminen, herkkyys, nöyryys, terapia, lukuisat siunaukset ja kovin monet muut asiat ovat auttaneet minua pääsemään sinne, missä olen nyt. Olen suuressa velassa taivaalliselle Isälle, perheelleni ja läheisille ystävilleni, jotka auttoivat minua kaikessa tässä. Kuinka kiitollinen olenkaan, että pyysin apua – se oli avain parantumiseen.