Luotin toisiin vaikutelmiin ja Hengen johdatukseen

Marie Netzler

Kun ensi kerran tapasin Kurtin, hän ei ollut sellainen, joka voisi viedä minut temppeliin. Kuinka voisimme edetä suhteessamme?

Helmikuussa 2013 tapasin eräillä illallisilla nuoren miehen nimeltä Kurt. Hän oli epäsiisti, parta ajamatta ja krapulassa. En tuhlannut häneen juuri ajatustakaan. Neljä kuukautta myöhemmin näin komean nuorukaisen, johon heti ihastuin. Polkumme kohtasivat kokonaiseksi viideksi minuutiksi, mutta tuossa ajassa tajusin, että kyseessä oli Kurt – sama epäsiisti kaveri, jonka olin tavannut aiemmin. Ihmettelin muutosta hänen ulkoisessa olemuksessaan.

Kaksi viikkoa myöhemmin yllätyin saadessani Kurtilta tekstiviestin tulla hänen ystäviensä kanssa katsomaan elokuvaa. Punnitsin mielessäni, pitäisikö minun lähteä. Kuinka hän edes oli saanut numeroni? Tuskin tunsin tätä kaveria, ensivaikutelmani hänestä ei ollut kehuttava, eikä vaikuttanut siltä, että meillä olisi paljonkaan yhteistä. Vastentahtoisesti päätin kuitenkin lähteä.

Elokuvan jälkeen Kurt kutsui minut syömään, ja vastasin myöntävästi vain siksi, että minulla oli kova nälkä. Mutta tuo illallinen muutti kaiken. Ensivaikutelmani hänestä muuttui, kun kävi ilmi, että hän sai minut aidosti hymyilemään ja nauramaan. Hänen kanssaan oli tosi helppo puhua, ja meistä tuli heti ystäviä.

”Mitä me teemme?”

Kun aikaa kului, ystävyytemme vahvistui ja samoin vahvistuivat muutkin tunteemme. Ennen kuin romanttinen suhde saattoi kehittyä, kävin sisäistä taistelua, sillä Kurt ei ollut kirkon jäsen. Tiesin, että halusin mennä naimisiin temppelissä ja kasvattaa lapseni evankeliumissa. Halusin iankaikkisen perheen. Miksi siis olin rakentamassa suhdetta häneen?

Tiesin, että minun piti tehdä jotakin. Yhtenä iltana, kun olimme ajamassa takaisin minun luokseni, kysyin: ”Mitä me teemme?” Kerroin hänelle, että meidän piti ottaa askel taaksepäin eikä antaa ystävyytemme kehittyä joksikin syvemmäksi. Sanoin, etten halunnut särkeä omaa sydäntäni enkä hänen sydäntään, jos etenisimme parisuhteeseen, josta meidän olisi vain erottava, koska minä halusin temppeliavioliiton. Kerroin hänelle, ettei elämässä ole kyse vain minusta tai meistä vaan tulevaisuudestamme ja tulevista lapsistamme. Myönsin, että tiesin sen olevan hullua ja että kiirehdin asioiden edelle, mutta se johtui siitä, että yritin vain olla realistinen ja säästää meidät tulevilta sydänsuruilta.

Hän kuunteli ja vastasi sitten yllätyksekseni: ”Minä vien sinut temppeliin.” Minä epäilin häntä – kuinka hän saattoi luvata sellaista? Hän rauhoitteli minua lupaamalla viedä minut sinne ja pyytämällä minua luottamaan häneen.

En oikein tiennyt, mitä tehdä, mutta se oli kenties ensimmäinen kerta elämässäni, jolloin olin rukoillut niin todellisin ja vakain aikein. Kun paastosin ja rukoilin joka vaiheessa, minulla oli aina rauhoittava tunne, että tämä oli oikein ja että minun piti jatkaa kulkua tällä polulla. Aiemmat suhteeni olivat tuntuneet hyviltä, mutta Kurtin kanssa ensimmäistä kertaa elämässäni asiat tuntuivat oikeilta – eivät vain hyviltä vaan oikeilta, ja tunsin olevani kotona.

Tuon Hengeltä saamani varmuuden turvin suostuin luottamaan Kurtiin ja jatkamaan suhdettamme. Tiesin, etteivät asiat siltikään ehkä järjestyisi, mutta tiesin myös, että pitäisin kiinni sitoumuksestani solmia temppeliavioliitto.

Luotin Herraan ja kuljin eteenpäin

Kurt alkoi tavata lähetyssaarnaajia. Oppitunneilla sain tietää, että hän oli tutkinut kirkkoa yli vuoden ennen kuin me tapasimme. Sain myös selville, että hän ei ollut tarkoituksella esittänyt minulle mitään uskonnollisia kysymyksiä, koska hän halusi saada totuuden selville itse eikä antaa tunteidensa minua kohtaan vaikuttaa itseensä.

Hän meni kasteelle, ja meidät vihittiin ja sinetöitiin Hamiltonin temppelissä Uudessa-Seelannissa vuotta myöhemmin. Hän piti minulle antamansa lupauksen viedä minut temppeliin, ja hän pitää yhä liittojaan sydämenasianaan. Olemme olleet naimisissa kuusi ja puoli vuotta, ja suhteemme on yhä mahtava. Meillä on poika, jota rakastamme, ja me pyrimme joka päivä opettamaan hänelle Jeesuksen Kristuksen evankeliumia.

Olen iloinen siitä, ettei ensivaikutelmani Kurtista jäänyt viimeiseksi vaikutelmakseni hänestä. Hän ei ole sama henkilö, jonka tapasin ensimmäisellä kerralla. Olen iloinen siitä, että luotin häneen ja Hengen johdatukseen suhteessamme. Ja olen kiitollinen siitä, että puolustin sitä, mihin uskon, sekä itseni että tulevan perheeni vuoksi. Tiesin, että haluan tulla sinetöidyksi temppelissä, en vain koska on ”oikein tehdä niin”, vaan koska liitot, joita teemme – erityisesti temppeliliitot – vievät meidät polulle, jonka ansiosta perheemme voi kasvaa, edistyä ja tulla iankaikkiseksi. Kuten presidentti Russell M. Nelson niin kauniisti ilmaisi: ”Pelastus on yksilön vastuulla, korotus on perheen vastuulla” (”Pelastus ja korotus”, Liahona, toukokuu 2008, s. 10).