Rohkeita esimerkkejä
Ystävyyden lahja
Tämä kertomus tapahtui Englannissa vähän toisen maailmansodan jälkeen.
Hermann Mössner oli hermostunut kävellessään kappeliin. Hän ja hänen ystävänsä vankileiriltä olivat yhä univormuissaan, joihin oli merkitty kirjaimet ”P.O.W”. Kaikki tiesivät noiden kirjainten tarkoittavan sotavankia. Mitä seurakunnan jäsenet ajattelisivat? Pitäisivätkö he häntä vihollisenaan?
Kappeli oli Englannissa lähellä Leedsiä. Hermann ei kuitenkaan ollut englantilainen. Hän oli kotoisin Saksasta. Kun Hermann oli pakotettu taistelemaan toisessa maailmansodassa, hän oli joutunut brittisotilaiden vangiksi ja hänet oli lähetetty englantilaiselle sotavankileirille. Tämä oli ensimmäinen kerta pitkiin aikoihin, kun hän pääsi kirkkoon.
Hermann veti syvään henkeä ja istuutui penkkiin. Hän näki seurakunnanjohtaja George Cammin istuvan edessä. Veli Camm oli Hermannin ystävä. Hermannista tuntui paremmalta, kun hän näki veli Cammin hymyilevän.
Joitakin kuukausia aiemmin veli Camm oli tullut käymään Hermannin luona vankileirillä kuultuaan, että tämä oli ainoa kirkon jäsen siellä. Ensin Hermann oli vähän huolissaan. Vihaisiko veli Camm häntä? Heidän maansa kun olivat taistelleet sodassa toisiaan vastaan.
Mutta kun Hermann ja veli Camm tapasivat, he hymyilivät ja kättelivät. Sitten he rukoilivat yhdessä. He lauloivat lauluja ja juttelivat evankeliumista. He jopa nauttivat sakramentin yhdessä.
”Olet rakas, veljeni”, Hermann sanoi, kun veli Cammin täytyi lähteä. Hän näki kyyneleitä veli Cammin silmissä, kun tämä vilkutti hyvästiksi.
Sen jälkeen veli Camm vieraili Hermannin luona joka lauantai. Lopun viikkoa Hermann teki parhaansa elääkseen evankeliumin mukaan. Hän lausui todistuksensa muille sotavangeille heidän työskennellessään pelloilla. Hän vastasi heidän kysymyksiinsä, kun he veistelivät puuesineitä pitkän työpäivänsä jälkeen. Joskus hän rukoili heidän kanssaan.
”Hei, Hermann”, yksi sotavangeista sanoi eräänä iltana. ”Voisinko liittyä lauantaina sinun ja veli Cammin seuraan?”
Hermann nosti katseensa puukalikasta, jota hän oli veistämässä. Hän hymyili. ”Tietenkin!”
”Entä minä?” toinen vanki kysyi.
Hermann ja veli Camm olivat hyvin innoissaan saadessaan opettaa muitakin vankeja. Pian jotkut heistä halusivat jopa mennä kasteelle!
Nyt, kun Hermann katsoi ympärilleen kappelissa ja näki perheitä odottamassa kirkon kokouksen alkamista, hän tunsi rauhaa. Jotkut jäsenistä olivat aluksi hermostuneita Hermannin seurassa. Mutta pian kaikki alkoivat luottaa häneen. Toisetkin sotavangit, jotka halusivat tietää lisää evankeliumista, saivat luvan lähteä vankileiriltä sunnuntaisin kirkkoon Hermannin kanssa. Myöhemmin Hermann jopa kutsuttiin seurakunnan pyhäkoulun johtajaksi.
Aikaa kului, ja joulu lähestyi. Hermann halusi tehdä jotakin kiittääkseen jäseniä, jotka olivat olleet niin ystävällisiä hänelle. Sitten hän sai idean! Seurakunnan joulujuhla oli hyvin lähellä. Hermann keräsi lisää puukalikoita ja alkoi veistää. Yksi kerrallaan hän veisti kalikoista pieniä autoja, norsuja, lentokoneita, junia ja hevosia.
Viimein koitti joulujuhlan päivä. Kaikki söivät ruokaa ja lauloivat yhdessä joululauluja. Hermann ja hänen ystävänsä vankileiriltä lauloivat joululauluja saksaksi.
Sitten Hermann otti esiin suuren säkin. Siellä oli 40 puulelua! Hermann antoi yhden jokaiselle Alkeisyhdistyksen lapselle. Se oli joulu, jota he eivät koskaan unohtaisi.