Luku 12

Pappeus, velvollisuus edustaa Jumalaa

Pappeus on ikuinen periaate, joka on ollut olemassa kuten Jumalakin alusta asti ja on olemassa kautta iankaikkisuuden. Avaimet, jotka on annettu käytettäväksi pappeuden kautta, tulevat taivaasta, ja tämä pappeuden voima on toiminnassa tänä aikana tässä kirkossa sen jatkaessa laajenemistaan maan päällä.¹

Johdanto

Puhuessaan erään yleiskonferenssin pappeuskokouksessa presidentti McKay kertoi kokemuksesta, joka hänellä oli hänen palvellessaan lähetyssaarnaajana Skotlannissa vuonna 1898. Hän ja hänen toverinsa, vanhin Peter Johnston, kävelivät ohi rakennuksen, joka kiinnitti heidän huomiotaan pääoven yläpuolella olevan kivisen holvikaaren ja siinä olevan kaiverruksen takia. Presidentti McKay muisteli:

”Sanoin toverilleni: ’Tuopa on erikoista! Menen katsomaan, mitä siihen on kirjoitettu.’Päästyäni kyllin lähelle tämä sanoma tuli minulle – ei ainoastaan kiveen kaiverrettuna – vaan ikään kuin se olisi tullut Häneltä, jonka palveluksessa olimme:

’Kuka lienetkin, tee työsi parhaimmin.’ – –

Jumala auttakoon meitä noudattamaan tuota elämänohjetta. Se oli vain toisinto Kristuksen sanoista: ’Joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani’ [ks. Joh. 7:17], ja tuo todistus johtaa meidät kaikki etsimään Pyhän Hengen opastusta elämäämme. Rukoilen nöyrästi, että tänä iltana koolla olevat pappeudenhaltijat – – ottavat kantaakseen velvollisuudet, jotka Jumala on antanut heille, ja suorittavat tehtävänsä, olipa se missä tahansa.”²

Presidentti McKay oli saanut elämänsä aikana monta kertaa sellaisen siunauksen, että vanhurskaat pappeudenhaltijat olivat käyttäneet pappeuden voimaa vanhurskaasti hänen hyväkseen. Maaliskuussa 1916 Ogdenjoki tulvi niin, että kanjonin suun lähellä oleva silta alkoi pettää. Hän muisteli: ”Me [minä ja veljeni Thomas E.] hyppäsimme pieneen Ford-autoon ja kiidimme sateen ja liejun halki. – – Näin kasan kiviä sillan vieressä, ja se näytti olevan vahingoittumaton aivan kuten edellisenäkin päivänä. Niinpä sanoin [vitsaillen]: ’Aion mennä sillan yli. Osaatko uida?’ Sen sanottuani painoin kaasua ja syöksyin sillan yli vain kuullakseni Thomas E:n sanovan: ’Hei varo! Tuolla on köysi!’ Vahti, joka oli lähtenyt seitsemältä, oli vetänyt tien yli köyden, eikä hänen seuraajansa, päivävahti, ollut vielä tullut. Tavoittelin käsijarrua mutta liian myöhään. Köysi murskasi ikkunan, työnsi katon kasaan ja osui minua leukaan halkaisten huuleni, katkaisten alahampaani ja murtaen yläleukani. Thomas E. painoi päänsä alas ja säästyi vammoilta, mutta minä menetin osittain tajuntani. – –

Noin yhdeksältä sinä aamuna olin leikkauspöydällä. – – Yläleukani pantiin paikoilleen ja alahuuleen ja repeytyneeseen poskeen ommeltiin neljätoista tikkiä. Yksi avustajista huomautti: ”Ikävää, että hänelle jää epämuodostuma koko loppuelämäkseen.’ Minua oli varmasti vaikea tunnistaa. Kun minut vietiin takaisin huoneeseeni sairaalassa, yksi hoitajista huomautti lohduttaen: ’Veli McKay, voithan sinä kasvattaa parran’, tarkoittaen, että voisin siten kätkeä arpeni. – – Kolme hyvin läheistä ystävää – – kävi antamassa minulle siunauksen. Voitelua sinetöitäessä [yksi heistä] sanoi: ’Me siunaamme sinua niin, ettei sinulle jää epämuodostumaa ja ettei sinulla ole kipuja.’ – –

Lauantai-iltana tohtori William H. Petty tuli katsomaan, voitaisiinko yläleuassa vielä olevat hampaat pelastaa. Hän sanoi: ’Sinulla on varmasti kovia kipuja.’ Vastasin: ’Ei, minulla ei ole lainkaan kipuja.’ – – Sunnuntaiaamuna presidentti Heber J. Grant tuli Salt Lake Citystä. – – Hän tuli sisään ja sanoi: ’David, älä puhu. Aion vain antaa sinulle siunauksen.’ – –

Seuraavassa lokakuussa – – istuin pöydässä lähellä presidentti Grantia. Huomasin, että hän katsoi minua melko tiiviisti ja sanoi sitten: ’David, täältä, missä istun, en voi nähdä kasvoissasi yhtäkään arpea!’ Minä vastasin: ’Et niin, presidentti Grant. Arpia ei ole.’”³

David O. McKayn opetuksia

Pappeus on voima ja valtuus edustaa Jumalaa.

Kun pappeus annetaan ihmiselle, sitä ei anneta hänelle henkilökohtaisena kunnianosoituksena, vaikka siitä sellainen tuleekin, jos hän pitää sitä kunniassa, vaan valtuutena edustaa jumaluutta ja velvollisuutena avustaa Herraa ihmisen kuolemattomuuden ja iankaikkisen elämän toteuttamisessa [ks. Moos. 1:39].⁴

Te olette miehiä, joilla on Jumalan pappeus, joilla on jumalallinen valtuus edustaa Jumalaa, olipa teidät määrätty mihin asemaan tahansa. Kun mies, tavallinen mies, erotetaan asuinpaikkakuntansa seriffiksi, hän saa jotakin lisää. Kun poliisi näiden katujen risteyksessä nostaa kätensä, te pysähdytte. Hän on jotakin enemmän kuin pelkkä yksilö, koska hänelle on annettu valtuus. Ja samoin on kaikkialla elämässä. Yhdellekään miehelle ei voida antaa mitään asemaa antamatta hänelle jotakin lisää. Niin siinä käy. Samoin on myös pappeuden voiman laita.⁵

Pappeus on erottamaton osa jumaluutta. Se on valtuus ja voima, joka on peräisin vain iankaikkisesta Isästä ja Hänen Pojastaan Jeesuksesta Kristuksesta. – –

Kun etsimme pappeuden alkulähdettä – – emme voi ajatella mitään muuta kuin itse Jumalaa. Se keskittyy Häneen. Hänestä sen täytyy virrata. Jos siis pappeus on erottamaton osa Isää, niin siitä seuraa, että vain Hän yksin voi antaa sen jollekulle muulle. Miehellä oleva pappeus täytyy siis aina antaa valtuudella. Maailmassa ei ole koskaan ollut ihmistä, jolla olisi ollut oikeus [ottaa] itselleen pappeuden voima ja valtuus. On ollut joitakuita, jotka ovat [ottaneet] itselleen tuon oikeuden, mutta Herra ei ole koskaan sitä tunnustanut. Aivan kuten minkä tahansa maan lähettiläs käyttää vain sitä valtuutta, jonka hänen hallituksensa on hänelle antanut, niin myös mies, joka on valtuutettu edustamaan Jumalaa, toimii vain hänelle annettujen valtuuksien ja oikeuksien nojalla. Mutta kun sellainen valtuus annetaan, se sisältää tietyissä rajoissa kaikki toisen puolesta toimimisen oikeudet, jotka toinen on hänen puolestaan toimimiselle antanut. Kaikki viralliset toimenpiteet, jotka on suoritettu tällaisella toimivaltuudella, ovat yhtä sitovia kuin jos ihminen itse olisi suorittanut ne. – –

Kun oivaltaa sen, että Luoja on tämän voiman iankaikkinen ja ikuinen lähde, että Hän yksin voi johtaa sitä ja että sen hallussapito tuo mukanaan oikeuden valtuutettuna edustajana olla suoraan yhteydessä Jumalaan, niin kuinka järkeviä ja silti yleviä ovat ne etuoikeudet ja siunaukset, jotka ovat mahdollisia saavuttaa sille, jolla on Melkisedekin pappeuden voima ja valtuus – ne ovat suurenmoisimpia, mitä ihmismieli voi käsittää.

Mies, joka on siten yhteydessä Jumalaansa, huomaa, että hänen elämänsä käy suloiseksi, hänen ymmärryksensä terävöityy erottamaan nopeasti oikean väärästä, hänen tunteensa käyvät herkiksi ja myötätuntoisiksi, mutta hänen henkensä tulee voimakkaaksi ja pelottomaksi oikeuden puolustamisessa; pappeudesta tulee hänelle pettämätön onnen lähde – elävän veden lähde, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään.⁶

Pappeuden voima näkyy niin koorumien kuin yksilöidenkin kautta.

Tarkasti ottaen pappeus ylhäältä annettuna voimana on henkilökohtainen asia. Mutta jumalallisen käskyn myötä miehet, jotka on määrätty palvelemaan tietyissä pappeuden viroissa, yhdistyvät koorumeiksi. Siten tämä pappeuden voima ilmenee niin ryhmien kuin yksilöidenkin kautta. Koorumi suo samanhenkisille miehille mahdollisuuden tuntea, rakastaa ja auttaa toisiaan.⁷

Jos pappeus merkitsisi vain henkilökohtaista kunniaa, siunausta tai yksilön ylentämistä, ei ryhmiä eikä koorumeita tarvittaisi. Jo sellaisten jumalallisella valtuudella perustettujen ryhmien olemassaolo julistaa, että me olemme riippuvaisia toisistamme, että me tarvitsemme välttämättä toistemme apua ja tukea. Jumalan tahdosta me olemme sosiaalisia olentoja.⁸

[Herra] oivalsi näiden [pappeudenhaltijoiden] tarvitsevan toveruutta, yhteenkuuluvuutta ja ryhmän antamaa voimaa, ja niinpä Hän järjesti koorumit ja määräsi niihin kuuluvien lukumäärän diakoneista seitsenkymmeniin asti.

Nämä ryhmät kokoontuvat ensin yhdessä saamaan opetusta ja rakentumaan, lisäämään tietojaan yleensä ja erityisesti saamaan opastusta moraalisissa ja uskonnollisissa tiedoissa, uskossa, pyhyydessä sekä myöskin saamaan keskinäistä voimaa toimia rehdisti. Nämä ryhmät täyttävät tarpeen, jota ihmiskunnassa yleisesti tunnetaan. – – Pappeuskoorumit – – täyttävät jokaisen kaipuun yhteenkuuluvuuteen, veljeyteen ja palvelemiseen, jos miehet vain tekevät velvollisuutensa.⁹

Aaronin pappeuden ja Melkisedekin pappeuden koorumien jäsenet, meillä on velvollisuus rakentaa koorumeitamme. Älkäämme repikö niitä maahan olemalla poissa [pappeus]kokouksesta tai jättämällä valmistautumatta tai laiminlyömällä velvollisuutemme. Tuntekaamme, jokainen meistä – – että meidän velvollisuutemme on tehdä jotakin kirkon rakentamiseksi, kuten kirkon velvollisuus on rakentaa totuuden perustalle ja lunastaa ihmiskunta synnistä. Pappeuden miehet, olkaamme yhtä tässä rakentamisessa, kuulukaamme hyväntekijöiden luokkaan, älköönkä yksikään mies ylipapista diakoniin tässä suuressa pappeusliikkeessä – – kuuluko pahantekijöiden tai nurisijoiden luokkaan.¹⁰

Pappeudenhaltijan on oltava tietoinen teoistaan ja sanoistaan kaikissa tilanteissa.

Pappeus on valtuus edustaa Jumalaa. Mies, jolle on annettu pappeus, on Herran valtuutettu edustaja sillä alueella, johon hänet on määrätty. Minkä tahansa yksittäisen ryhmän tai järjestön edustajan velvollisuutena on pyrkiä edustamaan tuota ryhmää tai järjestöä kunnialla. Paras tapa olla kelvollinen edustaja on elää niin, että jokainen voi olla vastaanottavainen Herran kuiskauksille, jota hän edustaa. Ajatelkaa nyt, miten se liittyy hyveelliseen elämään.

”Ei minun Henkeni ainaisesti kiistele ihmisen kanssa” (OL 1:33), Herra sanoo. Jokaisen siis, jolla on tämä pappeus, tulisi elää sellaista elämää, joka oikeuttaa hänet saamaan Herran innoitusta. Ja sallikaa minun tässä yhteydessä sanoa, että kanssakäyminen Pyhän Hengen kanssa on aivan yhtä todellista kuin yhteytenne radioteitse ääniin ja musiikkiin, joita ei kuule, mutta jotka täyttävät ilman. Värähtelyt ovat olemassa.

Samoin on Jumalan Hengen laita. Hän on alati valmiina opastamaan ja opettamaan niitä, jotka virittäytyvät kuuntelemaan elämällä oikein ja jotka etsivät Häntä vilpittömästi. Toistan, että jokaisen Häntä edustamaan valtuutetun miehen velvollisuutena on elää vastaanottavaisena tuolle Hengelle.¹¹

Jumalallisella valtuudella saatu Jumalan pappeus on yksi suurimmista lahjoista, joita mies voi saada, ja kelvollisuus on ensisijaisen tärkeää. Pappeus on olemukseltaan iankaikkinen. Suuresti siunattu on se mies, joka tuntee velvollisuutta edustaa Jumalaa. Hänen tulisi tuntea se siinä määrin, että hän olisi tietoinen teoistaan ja sanoistaan kaikissa tilanteissa. Yhdenkään miehen, jolla on pyhä pappeus, ei pidä kohdella vaimoaan epäkunnioittavasti. Yhdenkään miehen, jolla on pappeus, ei tule unohtaa pyytää siunausta ruoalleen eikä polvistua vaimonsa ja lastensa kanssa pyytämään Jumalan ohjausta. Koti muuttuu, koska miehellä on pappeus ja hän kunnioittaa sitä. Emme saa käyttää sitä määräilemiseen, sillä Herra on sanonut, että ”kun me pyrimme peittelemään syntejämme tai tyydyttämään ylpeyttämme, turhamaista kunnianhimoamme tai hallitsemaan tai vallitsemaan tai pakottamaan ihmislasten sieluja pienimmälläkään vääryydellä, katso, taivaat vetäytyvät; Herran Henki tulee murheelliseksi, ja kun se on vetäytynyt, se on sen miehen pappeuden eli valtuuden loppu” (OL 121:37).

Tuo Herran profeetta Joseph Smithille antama ilmoitus on yksi kauneimmista opetuksista, mitä koskaan on annettu pedagogiikasta tai psykologiasta ja hallitsemisesta, ja meidän tulee lukea sitä yhä uudelleen Opin ja liittojen luvusta 121.¹²

Yhdelläkään tämän kirkon jäsenellä, yhdelläkään aviomiehellä tai isällä ei ole oikeutta kiroilla kotonaan eikä koskaan sanoa vihaista sanaa vaimolleen tai lapsilleen. Asettamisenne ja velvollisuutenne vuoksi ette voi tehdä sitä miehinä, joilla on pappeus, ja olla uskollisia teissä olevalle hengelle. Teette osaltanne kodista ihanteellisen luonteellanne, hillitsemällä intohimonne ja mielenne ja varomalla sanojanne, koska nuo seikat tekevät kodistanne sen mitä se on ja säteilevät naapurustoon. Tehkää voitavanne edistääksenne rauhaa ja sopusointua, vaikka joutuisitte kärsimään mitä tahansa.¹³

Rukoilen, että me – – käsittäisimme pappeuden arvon, että jokainen diakoni tässä kirkossa oivaltaisi, että kun hän saa Aaronin pappeuden, hän erottuu tovereidensa joukosta, että hän on erilainen kuin muut. Hän ei voi seurauksitta kiroilla niin kuin muut pojat saattavat kiroilla, hän ei voi ottaa osaa kepposiin naapurustossa niin kuin muut pojat voivat tehdä. Hän erottuu joukosta. Sitä se tarkoittaa 12-vuotiaalle pojalle, ja piispat, juuri se teidän tulee selittää heille, kun valitsette heidät diakoneiksi. Älkää ainoastaan pyytäkö heitä puheillenne ja asettako heitä, vaan puhukaa heidän kanssaan ja auttakaa heitä ymmärtämään, mitä Aaronin pappeuden saaminen merkitsee. Poikavuosinaan näiden tällä tavoin valittujen ja opetettujen poikien tulisi johdattaa muita hyvään. – –

– – Ottaessamme vastaan pappeuden velvollisuutenamme on näyttää sellaista esimerkkiä, että se on lähimmäisillemme jäljittelyn arvoinen. Ei heihin vaikuta se, mitä me sanomme, vaan se, mitä me teemme, mitä me olemme.¹⁴

Niin kauan kuin pappeudenhaltijat pysyvät Kristuksen johdon arvoisina toimimalla rehellisesti ja tunnollisesti lähimmäisten kanssa, vastustamalla pahaa sen kaikissa muodoissa ja suorittamalla uskollisesti velvollisuutensa, tässä maailmassa ei ole mitään vastustavaa voimaa, joka voisi estää Jeesuksen Kristuksen kirkon edistymisen.¹⁵

Pappeuden voimasta tulee hedelmällinen, kun sitä käytetään muiden palvelemiseen.

Voimme ajatella pappeuden voimasta, että se on olemassa mahdollista tarvetta varten kuin täytetty vesisäiliö. Sellainen voima muuttuu toiminnalliseksi ja hyvää tuottavaksi vain kun vapautettua voimaa käytetään laaksoissa, pelloilla, puutarhoissa ja onnellisissa kodeissa. Samoin pappeus suhteessa ihmiskuntaan on voiman periaate vain sikäli kuin se tulee aktiiviseksi ihmisten elämässä ja kääntää heidän sydämensä ja toiveensa Jumalan puoleen ja kehottaa heitä palvelemaan lähimmäisiään.¹⁶

Meidän elämämme on kietoutunut toisten ihmisten elämään. Me olemme onnellisimpia, kun me voimme myötävaikuttaa toisten elämään. Sanon tämän, koska teillä oleva pappeus merkitsee, että teidän tulee palvella toisia. Te edustatte Jumalaa kentällä, jolle teidät määrätään. ”Joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä” (Matt. 16:25).¹⁷

Teidän vanhinten joukosta on kenties yksi sairaana, ja hänen satonsa pitäisi korjata. Kokoontukaa yhteen ja korjatkaa sato. Yhden jäsenenne poika on lähetystyössä, ja hänen rahavaransa ovat käymässä vähiin. Kysykää vain, voitteko olla hänelle avuksi. Hän ei koskaan unohda huomaavaisuuttanne. Tällaiset teot ovat niitä, joita Vapahtaja tarkoitti sanoessaan ’kaiken, minkä te teette yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te teette minulle’ (ks. Matt. 25:40). Ei ole toista tapaa, jolla voitte palvella Kristusta. On hyvä, että voitte polvistua rukoilemaan Häntä. Voitte pyytää Häntä antamaan teille opastustaan Pyhän Hengen kautta – niin, me teemme niin ja meidän täytyy tehdä niin. Meidän on tehtävä niin. Juuri näitä käytännöllisiä, päivittäisiä palvelutekoja elämässä, kielemme hallitsemista, hyvän puhumista veljestä eikä pahan puhumista hänestä, Vapahtaja pitää todellisena palvelemisena.¹⁸

”Kuka lienetkin, tee työsi parhaimmin.” Jos olet diakoni, hoida hyvin diakonin tehtäväsi. Jos olet opettaja, hoida työsi hyvin. Pappi, joka valvoo kirkkoa ja käy jäsenten luona – tämän kirkon nuoret miehet, jos me voisimme vain hoitaa opettajan ja papin tehtävät opettaen ihmisille heidän velvollisuutensa, niin mikä voima hyvään se olisikaan 18- ja 19-vuotiaille nuorille miehille. He eivät olisi haluttomia ottamaan vastaan ojennusta, eivät raukkoja, vaan johtajia. Veljet, mikään maailmassa ei ole yhtä vaikuttavaa nuorten ohjaamisessa kuin se, että he tekevät pappeudentyönsä parhaimmin.¹⁹

Pappeudenhaltijoiden velvollisuutena on edustaa Jumalaa kotiopettajina.

Efesolaiskirjeen neljännessä luvussa sanotaan, että Kristus antoi toiset apostoleiksi ja toiset profeetoiksi, toiset evankeliumin julistajiksi, paimeniksi ja opettajiksi tehdäkseen pyhistä täydellisiä ja ”varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen” [Ef. 4:12]. Kirkon [koti]opettajat ovat pyhän pappeuden nojalla saaneet suuren velvollisuuden tehdä pyhistä täydellisiä ja rakentaa Kristuksen ruumista. Siksi ei mielestäni ole liikaa sanoa, että heidän velvollisuutensa, heidän velvollisuutensa, on viedä jokaiseen kotiin juuri sellainen jumalallinen henki, jonka me olemme kokeneet täällä näissä konferenssikokouksissa. Kenelläkään miehellä ei voi olla suurempaa velvollisuutta kuin olla Jumalan lasten opettaja.

– – Joistakuista [kotiopettajista] tuntuu, että heidän kutsumuksensa on vähäpätöinen, ettei siihen liity juurikaan arvokkuutta, kun totuus on se, ettei kirkossa ole mitään tärkeämpää työtä. Me emme voi sanoa mistään kirkon kutsumuksesta, että se on tärkeämpi kuin toinen, koska kaikki ne on pyhitetty Jumalan lasten kehitykselle, opetukselle ja pelastukselle. Niin on myös opettajan kutsumus, mutta jos jokin etusija annettaisiin ylivoimaisesta paremmuudesta voittaa nuo ihmiset pelastukselle, niin se olisi niillä Jumalan pappeuden haltijoilla, jotka ovat suoraan yhteydessä kirkon yksittäisiin jäseniin. – –

Veljeni, ensimmäinen asia, joka teidän on tehtävä, on katsoa itseänne ja päättää, oletteko vai ettekö ole valmiita opettamaan. Yksikään ihminen ei voi opettaa sitä mitä hän ei itse tiedä. Velvollisuutenanne on opettaa, että Jeesus Kristus on maailman Lunastaja, että Joseph Smith oli Jumalan profeetta ja että tällä viimeisellä taloudenhoitokaudella hänelle ilmestyivät Isä Jumala ja Hänen Poikansa henkilökohtaisesti. Uskotteko sen? Tunnetteko sen? Säteileekö tuo todistus olemuksestanne, kun astutte kotiin? Jos niin on, tuo säteily tulee antamaan elämää niille ihmisille, joita menette opettamaan. Jos ei, tulee olemaan katovuosi, kuivuus, sellaisen hengellisen ympäristön puute, jossa kasvaa pyhiä. – –

– – Veljet, sanoma ja erityisesti se tapa, jolla tuo sanoma esitetään, ei ehkä ole samanlainen, kun se jätetään sellaiselle, joka on koko elämänsä työskennellyt uskollisesti kirkossa, kuin silloin, kun se jätetään niille, jotka ovat äskettäin kääntyneet kirkkoon. Aivan kuten jokainen perhe on erilainen – –, niin sanomamme ja menetelmämme, erityisesti opetusmenetelmämme, voivat olla erilaisia. Mainitsen tämän vain jättääkseni meille tämän ajatuksen, että velvollisuutemme on tuntea ne, joita aiomme opettaa.²⁰

[Koti]opettaja ei ole suorittanut velvollisuuttaan, jos hän käy kussakin kodissa vain kerran kuukaudessa. Muistan kun yksi piispa antoi [koti]opettajan tehtäväksi mennä heti kotiin, josta oli kuollut rakas ihminen, ja katsoa, millä tavoin voitaisiin tuoda lohtua sureville ja hoitaa hautajaisjärjestelyt. [Koti]opettajan velvollisuus on huolehtia siitä, ettei siellä ole puutetta; jos siellä on sairautta, niin mennä siunaamaan – valvoen noita perheitä aina.²¹

Uskon, että [koti]opetus tarjoaa yhden suurimmista mahdollisuuksista maailmassa herättää välinpitämättömissä, masentuneissa, alakuloisissa ja murheellisissa uusi elämä ja halu alkaa jälleen toimia aktiivisesti Jeesuksen Kristuksen kirkossa. Sellaisen toiminnan avulla heidät johdetaan takaisin hengelliseen ilmapiiriin, joka ylentää heidän sielunsa ja antaa heille voimaa voittaa heikkouksia, jotka nyt heitä sitovat.

[Koti]opettajien suuri vastuu ja etuoikeus on auttaa, rohkaista ja innoittaa jokaista yksilöä.²²

Opiskelu- ja keskusteluehdotuksia

Mikä on pappeuden voima? (Ks. s. 124–125.) Mitä tarkoituksia varten Herra antoi pappeuden valtuuden ihmiselle? (Ks. s. 125–126, 129–130.) Mikä ero on sillä, että mies saa vain pappeuden valtuuden, ja sillä, että hänellä on voimaa pappeudessa?
Mieti jotakin kokemusta, jolloin pappeuden voimaa on käytetty hyväksesi. Miten se vaikutti sinuun tai perheesi jäseniin? Kuinka me voimme käyttää sellaisia kokemuksia ”opetustuokioina” lapsillemme ja lastenlapsillemme?
Miksi on välttämätöntä, että pappeudenhaltija elää kelvollisena saamaan Herran Hengen ohjausta? (Ks. s. 127–129.) Mitä siunauksia luvataan niille, jotka ovat uskollisia pappeuden liitoille ja velvoitteille? (Ks. myös OL 84:33–34.)
Miksi kotiopetus on niin tärkeää kirkossa? (Ks. s. 130–131.) Kuinka me voimme olla tehokkaampia kotiopettajia? Kuinka presidentti McKayn kotiopettajille antama neuvo sopii kotikäyntiopettajiin? Kuinka me voimme auttaa koti- ja kotikäyntiopettajiamme tuntemaan itsensä tervetulleiksi kotiimme ja olemaan tehokkaita kutsumuksessaan?
Kuinka rukoileminen, pyhien kirjoitusten tutkiminen ja enemmän Kristuksen kaltaiseksi tuleminen auttavat meitä kunnioittamaan pappeutta? Millä tavoin isät ja äidit voivat valmistaa poikiaan ottamaan vastaan pappeuden?
Kuinka naiset ovat osallisina siunauksissa, jotka tulevat pappeuden voiman kautta?
Mikä on pappeuskoorumien tarkoitus? (Ks. s. 125–126.) Millaisia vastuullisia tehtäviä koorumin jäsenyys tuo tullessaan? (Ks. s. 125–126.)

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia: 1. Piet. 2:9; OL 84:33–48; 121:34–46.