Luku 4

Jumalanpalveluksen osatekijät

Rukoilen, että meillä on voimaa elää niin, että me voimme olla jumalallisen opastuksen ja innoituksen arvoisia; että me palveluksen, mietiskelyn, yhteydenpidon ja kunnioituksen avulla voimme tuntea, että meillä voi todellakin olla läheinen suhde taivaalliseen Isäämme. Todistan teille, että se on todellisuutta; että me voimme olla yhteydessä taivaalliseen Isäämme.¹

Johdanto

Varhain elämässään David O. McKay koki rauhaa, jonka yhteydenpito Jumalaan tuo tullessaan. ”Muistan maanneeni [sängyssä] eräänä iltana”, hän muisteli, ”pelosta vavisten. Lapsena minä pelkäsin jopa luonnottoman paljon pimeää ja makasin usein miettimässä murtovarkaita, ’mörköjä’ ja näkymättömiä voimia. Niinpä minä tuona yönä makasin aivan kauhuissani. Mutta minulle oli opetettu, että Jumala vastaa rukouksiin. Voimani kooten nousin vuoteesta, polvistuin pimeässä ja rukoilin Jumalaa ottamaan pois tuon pelon tunteen, ja kuulin yhtä selvästi kuin te kuulette ääneni tänä iltapäivänä: ’Älä ole peloissasi. Sinulle ei tapahdu mitään pahaa.’ Niinpä niin, jotkut sanoisivat, ’pelkkää mielikuvitusta’. Sanokaa mitä sanotte, mutta minä tiedän, että sieluuni lankesi suloinen rauha, kun lapsen rukous sai vastauksen. Sellainen usko on juurtumassa [lasten] mieliin jokaisessa myöhempien aikojen pyhien kodissa kautta maan. Väitän, että sellaisessa kodissa, jossa lapset kasvatetaan läheisessä yhteydenpidossa iankaikkiseen Isäämme, ei voi olla paljonkaan syntiä eikä paljonkaan pahaa.”²

Sen lisäksi, että presidentti McKay etsi ”yhteyttä Jumalaan”³ ollessaan yksin, hän iloitsi saadessaan palvella Häntä muiden myöhempien aikojen pyhien kanssa. Hän kertoi unohtumattomasta kokemuksesta, jonka oli saanut kerran kirkon kokouksessa:

”Yksi vaikuttavimmista jumalanpalveluksista, johon olen koskaan osallistunut, oli olla yli 800 ihmisen joukossa, jolle annettiin sakramentti. Tuon sakramentin aikana ei kuultu mitään muuta ääntä kuin kellon tikitys – 800 sielun joukossa, joista jokaisella oli ainakin mahdollisuus olla yhteydessä Herraan. Ei ollut mitään häiriötekijöitä, ei orkesteria, ei laulua, ei puhetta. Jokaisella oli mahdollisuus tutkia itseään ja miettiä kelvollisuuttaan tai kelvottomuuttaan nauttia sakramentti. Jokaisella oli etuoikeus päästä lähemmäs taivaallista Isäänsä. Se on ihanne!”⁴

Presidentti McKay kehotti kaikkia myöhempien aikojen pyhiä pyrkimään tähän ihanteeseen jumalanpalveluksissaan ja omassa elämässään. Hän sanoi: ”Yhteydenpito Jumalaan Hänen Pyhän Henkensä välityksellä on yksi elämän jaloimmista pyrkimyksistä.”⁵

David O. McKayn opetuksia

Kunnioitus on syvällistä arvonantoa, johon liittyy rakkaus.

Jumalan olemassaolon hyväksymiseen kuuluu erottamattomana osana kunnioituksen asenne, johon haluan nyt mitä vilpittömimmin saada koko kirkon kiinnittämään huomiota. Hengellisyyden syvin ilmenemismuoto on kunnioitus; tosiaankin, kunnioitus on hengellisyyttä. Kunnioitus on syvällistä arvonantoa, johon liittyy rakkaus. Se on ”kompleksinen tunne, jossa on mukana monia sielun tunteita”. [Eräs kirjoittaja] sanoo, että se on ”inhimillisistä tunteista ylevin”. Olen sanonut muualla, että jos kunnioitus on ylevin, niin kunnioituksen puute on alhaisin tila, jossa ihminen voi maailmassa elää. – –

Kunnioitukseen sisältyy arvostusta, hienotunteisuutta, huo-mioonottamista ja arvonantoa. Ellei sitä ole vähääkään, niin ei siis ole kohteliaisuutta, ei huomaavaisuutta, ei muiden tunteiden tai muiden oikeuksien huomioon ottamista. Kunnioitus on uskonnon perushyve. Se on ”yksi voiman merkki, kunnioituksen puute varmimpia heikkouden merkkejä. Kukaan sellainen ei nouse korkealle”, eräs mies sanoo, ”joka pilkkaa pyhiä asioita. Elämän kallisarvoisia velvollisuuksia”, hän jatkaa, ”täytyy kunnioittaa, tai niistä joutuu luopumaan [tai ne hylkää] koettelemuksen päivänä.”

Vanhemmat, kunnioitus kuten rakkauskin alkaa kotoa. Varhaislapsuudessa lapsia tulee kouluttaa olemaan kunnioittavia ja huomaavaisia – kunnioittavia toisiaan, tuntemattomia ja vieraita kohtaan – huomaavaisia iäkkäitä ja heikkoja kohtaan – arvostamaan sitä, mikä on pyhää, sekä vanhempia ja vanhempien rakkautta.

Perhe-elämässä on kolme asiaa, jotka herättävät lapsissa kunnioitusta ja myötävaikuttavat sen kehittymiseen heidän sielussaan. Ne ovat, ensiksi, luja mutta lempeä ohjaus, toiseksi, vanhempien osoittama kohteliaisuus toinen toistaan ja lapsiaan kohtaan ja kolmanneksi, rukous, jossa lapset ovat mukana. Tämän kirkon jokaisessa kodissa vanhempien tulee pyrkiä toimimaan älykkäästi juurruttaakseen lapsiin nuo kolme perusasiaa.⁶

Kunnioitus ohjaa ajatuksen kohti Jumalaa. Ilman sitä ei ole uskontoa.⁷

Pidän kunnioitusta yhtenä sielun korkeimmista ominaisuuksista. Epäkunnioittava ihminen ei ole uskova ihminen. – –

Kunnioitus osoittaa korkeaa sivistystä ja todellista uskoa Jumalaan ja Hänen vanhurskauteensa.⁸

Haluaisin asettaa kunnioituksen heti rakkaudesta seuraavaksi. Jeesus mainitsi sen ensimmäisenä Isä meidän -rukouksessa: ”Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi.” [Matt. 6:9.] Pyhittää – pitää pyhänä – suhtautua kunnioituksella.⁹

Jos ihmissydämessä vallitsisi suurempi kunnioitus, siinä olisi vähemmän tilaa synnille ja murheelle ja enemmän tilaa ilolle ja onnelle. Jotta tästä helmestä loistavien hyveiden joukossa tulisi rakkaampi, käytetympi ja suositumpi, jokaisen kirkon virkailijan, jokaisen vanhemman ja jokaisen jäsenen tulee tehdä siitä tavoite, johon kaikki yhdessä ja rukoillen pyrkivät.¹⁰

Mietiskely johtaa hengelliseen yhteydenpitoon Jumalan kanssa Pyhän Hengen välityksellä.

Me kiinnitämme liian vähän huomiota mietiskelyn, yhden hartaudenharjoituksen periaatteen, arvoon. Jumalanpalveluksessamme on kaksi puolta: Toinen on hengellinen yhteys, joka syntyy omasta mietiskelystämme. Toinen on muilta saatu opetus, etenkin niiltä, joilla on valtuus opastaa ja opettaa meitä. Näistä kahdesta itsetutkistelun kannalta hyödyllisempää on mietiskely. Mietiskely on sielun kieltä. Se on määritelty ”yksityisen hartaudenharjoittamisen tai hengellisyyden harjoittamisen muodoksi, joka koostuu jonkin uskonnollisen aiheen syvästä, jatkuvasta pohdinnasta”. Mietiskely on yksi rukouksen muoto. – –

Mietiskely on yksi salaisimmista, pyhimmistä ovista, joista me käymme Herran eteen. Jeesus asetti meille esikuvan. Heti kun Jeesus oli kastettu ja Hän oli saanut Isän hyväksynnän: ’Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt’ (Matt. 3:17), Hän [meni] vuorelle, jota nyt sanotaan kiusausvuoreksi. Haluan pitää sitä mietiskelyvuorena, jossa Hän neljänkymmenen päivän paaston ajan oli yhteydessä Isänsä kanssa ja mietiskeli oman suuren palvelutyönsä vastuuta. Yksi seuraus tästä hengellisestä kanssakäymisestä oli niin suuri voima, että Hän saattoi sanoa kiusaajalle:

”Mene pois, Saatana. On kirjoitettu: ’Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella’” (Matt. 4.10).

Ennen kuin Hän piti – – kauniin vuorisaarnan, Hän oli yksinäisyydessä, yhteydessä Jumalaan. Samoin Hän teki sen kiireisen sapatinpäivän jälkeen, jolloin Hän nousi varhain aamulla oltuaan yön Pietarin vieraana. Pietari huomasi varmaankin vierashuoneen olevan tyhjillään, ja [Jeesusta] etsiessään he löysivät Hänet yksinään. Juuri sinä aamuna Pietari sanoi:

”Kaikki etsivät sinua” (Mark. 1:37).

Jälleen ruokittuaan viisituhatta Jeesus käski kahdentoista lähettää väenpaljouden pois mutta itse Hän lähti vuorelle yksinäisyyteen. Historioitsija sanoo: ”Illan tultua hän oli siellä yksin” (Matt. 14:23). Mietiskelemässä! Rukoilemassa!¹¹

Tehkäämme Jumalasta elämämme keskipiste. – – Yhteydenpito Jumalaan Hänen Pyhän Henkensä välityksellä on yksi elämän jaloimmista pyrkimyksistä. Vasta silloin, kun Jumalan rauha ja rakkaus ovat astuneet sieluun, Hänen palvelemisestaan tulee liikkeellepaneva tekijä ihmisen elämässä ja olemassaolossa.¹²

Me menemme Herran huoneeseen, jotta voimme hengessä olla yhteydessä Häneen.

Me astumme kappeliin palvelemaan Herraa. Me haluamme tulla osallisiksi Hänen Hengestään, ja kun me tulemme osallisiksi Hänen Hengestään, meidän oma hengellinen voimamme kasvaa.¹³

Kirkot on vihitty ja erotettu jumalanpalveluspaikoiksi. Se merkitsee tietenkin sitä, että kaikki, jotka sinne tulevat, tulevat tai ainakin ovat tulevinaan aikomuksenaan päästä lähemmäs Herraa kuin he voivat päästä kadulla tai jokapäiväisen elämän huolten keskellä. Toisin sanoen me menemme Herran huoneeseen kohtaamaan Hänet ja olemaan hengessä yhteydessä Häneen. Sellaisen kokouspaikan pitäisi siis ennen kaikkea olla kaikin tavoin sopiva ja asianmukainen, pidettiinpä Jumalaa siellä kutsuvieraana tai jumalanpalvelukseen osallistuvia Hänen vierainaan.

Sillä, onko kokouspaikka vaatimaton kappeli vai valkoisesta marmorista rakennettu ja kallisarvoisin kiviupotuksin koristeltu arkkitehtuurin luomus, on hyvin vähän tai ei lainkaan merkitystä sille, miten lähestymme Ääretöntä ja asennoidumme Hänen läsnäoloonsa. Tiedon siitä, että Jumala on siellä, pitäisi riittää saamaan meidät käyttäytymään hillitysti ja kunnioittavasti.

Tässä mielessä meillä kirkon jäsenillä on jumalanpalvelustilaisuuksissamme paljon parantamisen varaa. Vaarnan, seurakunnan ja koorumin kokouksissa johtavien virkailijoiden ja luokissa etenkin opettajien tulee pyrkiä aivan erityisesti säilyttämään parempi järjestys ja kunnioittavampi ilmapiiri jumalanpalveluksen ja opiskelun hetkinä. Vähempi keskustelu korokkeella vaikuttaa myönteisesti niihin, jotka ovat yleisönä. Lapsille tulee tähdentää esimerkin ja opetusten avulla, että on sopimatonta meluta ja häiritä jumalanpalvelukseen osallistuvaa seurakuntaa. Heille tulee tähdentää lapsuudessa ja korostaa nuoruudessa, että he osoittavat kunnioituksen puutetta puhumalla tai edes kuiskailemalla saarnan aikana ja että on erittäin epäkohteliasta muutoin kuin hätätilanteessa lähteä pois kesken kaiken ennen kokouksen päättymistä.¹⁴

Jokainen kappeli on rakennettu kahta tarkoitusta varten: ensiksi, että se voisi olla paikka, jossa kaikille voidaan opettaa Jumalan teitä, ja toiseksi, että siellä kaikki voisivat ylistää taivaallista Isäämme, joka ei pyydä lapsiltaan mitään muuta kuin että he olisivat niin jaloluonteisia miehiä ja naisia, että he voivat palata Hänen eteensä.¹⁵

Kun astutte sisälle kirkon rakennukseen, te tulette taivaallisen Isämme kasvojen eteen; ja tuon ajatuksen tulisi riittää kannustamaan teitä valmistamaan sydämenne, mielenne ja jopa vaatetuksenne, että voisitte soveliaasti ja asianmukaisesti istua Hänen kasvojensa edessä.¹⁶

Älkäämme tehkö sunnuntaista lomapäivää. Se on pyhä päivä, ja sinä päivänä meidän tulee mennä jumalanpalveluspaikkaan etsimään Jumalaamme. Jos me etsimme Häntä sapatinpäivänä, jos menemme Hänen eteensä tuona päivänä, niin meidän on helpompaa olla Hänen edessään viikon muina päivinä.¹⁷

Sakramentti tarjoaa mahdollisuuden olla yhteydessä Herraan.

Suurin lohtu tässä elämässä on varmuus läheisestä suhteesta Jumalaan. – – Sakramentin ajan tulisi olla tekijä, joka herättää tietoisuuden tästä suhteesta.

”– – Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän,

kiitti Jumalaa, mursi leivän ja sanoi: ’Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.’

Samoin hän otti aterian jälkeen maljan ja sanoi: ’Tämä malja on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin siitä juotte, tehkää se minun muistokseni.’

Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee.

Niinpä se, joka arvottomalla tavalla syö tätä leipää ja juo Herran maljasta, tekee syntiä Herran ruumista ja verta vastaan.

Jokaisen on tutkittava itseään, ennen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta.” [1. Kor. 11:23–28.]

Kristuksen kirkossa ei suoriteta pyhempää toimitusta kuin sakramentti. – –

On olemassa kolme tärkeää perusasiaa, jotka liittyvät sakramenttiin. Ensimmäinen on itsensä arvioiminen. Se on itsetutkistelua. ’Tehkää se minun muistokseni’, mutta meidän tulee nauttia se kelvollisina siten, että jokainen tarkastelisi itseään ja omaa kelvollisuuttaan.

Toiseksi on tehtävä liitto, liitto, joka on enemmän kuin lupaus. – – Elämässä ei ole mitään tärkeämpää kuin se. – – Liiton, lupauksen, pitäisi olla yhtä pyhä kuin elämä. Tuo periaate on mukana jokaisena sunnuntaina, kun me nautimme sakramentin.

Kolmanneksi on vielä yksi siunaus, ja se on tunne läheisestä suhteesta Herraan. Se on tilaisuus keskustella itsensä kanssa ja Herran kanssa. Me kohtaamme paikassa, joka on pyhitetty Hänelle; olemme antaneet sen Hänelle; kutsumme sitä Hänen huoneekseen. Voitte olla vakuuttuneita siitä, että Hän on siellä innoittamassa meitä, jos me tulemme sopivasti virittyneinä kohtaamaan Hänet. Me emme ole valmistautuneet kohtaamaan Häntä, jos me tuomme tuohon huoneeseen ajatuksemme liikeasioista ja etenkin jos tuomme jumalanpalvelushuoneeseen vihan tunteita lähimmäistämme kohtaan tai vihamielisyyttä tai kateutta kirkon johtajia kohtaan. On varmaa, ettei yksikään ihminen voi toivoa pääsevänsä yhteyteen Isän kanssa, jos hän elättelee mitään sellaisia tunteita. Ne eivät millään tavoin kuulu jumalanpalvelukseen eivätkä millään tavoin etenkään sakramentin nauttimiseen. – –

Uskon, että lyhyt sakramenttitoimituksen aika on yksi parhaimmista mahdollisuuksista, joita meillä on – – mietiskellä, eikä sakramentin aikana saisi olla mitään, mikä veisi huomiomme pois tuon toimituksen tarkoituksesta. – –

– – Meidän [on ympäröitävä] tämä pyhä toimitus suuremmalla kunnioituksella, täydellisellä järjestyksellä, niin että jokainen, joka tulee Jumalan huoneeseen, voi mietiskellä Hänen hyvyyttään ja ilmaista ääneti ja rukoillen arvostavansa Jumalan hyvyyttä. Olkoon sakramentti tuon päivän aikana sellainen kokemus, jossa Jumalaa palveleva yrittää edes oivaltaa, että hänen on mahdollista keskustella Jumalansa kanssa.

Sellaisen keskustelun tuloksena tässä kirkossa on tapahtunut suuria sen vuoksi, että sielu on vastaanottavainen Kaikkivaltiaan innoitukselle. Tiedän, että se on todellista. Presidentti Wilford Woodruffilla oli tuo lahja suuressa määrin. Hän osasi reagoida; hän tunsi ”hiljaisen vienon äänen”, jota jotkut eivät vieläkään tunne. Huomaatte, että kun koette näitä mitä innoittavimpia hetkiä, olette kahden itsenne ja Jumalanne kanssa. Koette niitä kenties silloin, kun edessänne on suuri koettelemus, kun polullanne on muuri ja näyttää siltä, että edessänne on ylitsepääsemätön este, tai kun sydämenne on raskas jonkin elämänne murhenäytelmän vuoksi. Toistan, että voimme saada suurinta lohtua tässä elämässä, kun tunnemme todella olevamme yhteydessä Jumalaan. Noina hetkinä on saatu suuria todistuksia. – –

– – Kun pysähdytte ajattelemaan asiaa, tajuatte, ettei sakramenttitoimituksen aikana mikään ulkopuolinen ole yhtä tärkeää kuin se, että muistaa Herraamme ja Vapahtajaamme, ettei mikään ole yhtä paljon huomiomme arvoista kuin se, että miettii antamamme lupauksen merkitystä. Miksi minkään pitäisi viedä ajatuksemme muualle? Onko olemassa mitään ylevämpää? Silloin me todistamme toistemme läsnä ollessa ja Hänen, Isämme, edessä, että me olemme halukkaita ottamaan päällemme Kristuksen nimen, että me muistamme Hänet aina, aina, että me pidämme Hänen käskynsä, jotka Hän on antanut meille. Voitteko te tai kukaan elossa oleva, joka hetkeäkään ajattelee, asettaa eteemme mitään, mikä on pyhempää tai kauaskantoisempaa elämässämme? Jos me nautimme sakramentin mekaanisesti, me emme ole rehellisiä, tai sanokaamme, että annamme ajatustemme harhautua pois hyvin pyhästä toimituksesta. – –

– – Tehkäämme sakramenttihetkestä yksi vaikuttavimmista keinoista päästä kosketukseen Jumalan Hengen kanssa. Johtakoon Pyhä Henki, johon meillä on oikeus, meidät Hänen eteensä, ja tuntekaamme tuo läheisyys ja rukoilkaamme sydämessämme niin, että Hän kuulee sen.¹⁸

Opiskelu- ja keskusteluehdotuksia

Mitä ”kunnioituksen asenteella” tarkoitetaan? (Ks. s. 34–35.) Millä tavoin kunnioitus on enemmän kuin sitä, että on hiljaa? Kuinka me voimme kehittää tätä ”syvällistä arvonantoa, johon liittyy rakkaus”?
Kuinka me voimme opettaa kunnioituksen periaatetta kodeissamme ja kirkossa? (Ks. s. 35, 37.)
Miksi joskus on vaikeaa löytää aikaa mietiskellä sitä, mikä on Jumalan? Kuinka me voimme järjestää aikaa mietiskelyyn? Mitä siunauksia me voimme saada mietiskelystämme? (Ks. s. 35–36, 39–41.)
Miten me voimme valmistautua menemään Herran huoneeseen ja olemaan ”hengessä yhteydessä” Häneen? (Ks. s. 37–41.) Kuinka me voimme valmistautua sakramentin nauttimiseen? (Ks. s. 37–41.)
Kuinka me voimme auttaa lapsiamme ja muita olemaan kunnioittavampia temppelissä, sakramenttikokouksessa ja muissa kirkon kokouksissa? (Ks. s. 35, 37.) Kuinka se, että tulee kokoukseen myöhässä tai lähtee kesken pois häiritsee kunnioittavaa ilmapiiriä?
Millainen merkitys sakramentilla on elämässäsi?

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia: Ps. 89:6–8; OL 20:75–79; 63:64; 76:19–24; 109:21; 138:1–11.