Luku 19

Palvelemisen jumalallinen luonne

Jaloin päämäärä elämässä on pyrkiä elämään niin, että tekee muiden elämän paremmaksi ja onnellisemmaksi.¹

Johdanto

Presidentti David O. McKay opetti usein, että muiden palveleminen tuo todellista onnea ja että Herra opastaa ja siunaa niitä, jotka palvelevat. Eräs sellainen tilanne, jossa Herra opasti palvelijoitaan, oli vuonna 1921, kun vanhin David O. McKay ja veli Hugh J. Cannon olivat suorittamassa ensimmäiseltä presidenttikunnalta saamaansa tehtävää käydä kirkon jäsenten luona eri puolilla maailmaa. Tehtävässään heidän oli määrä käydä katsomassa kirkon armenialaisia jäseniä [tuolloin Turkkiin kuuluneessa Syyriassa]. Sikäläisten kirkon jäsenten tilanteesta tiedettiin hyvin vähän ensimmäisen maailmansodan seurausten ja alueella vallinneiden vaikeiden olojen vuoksi. Vanhin McKay merkitsi muistiin seuraavaa:

”Maaliskuussa 1921 saimme kuulla, että eräänä erityisenä paastopäivänä oli lahjoitettu tuhansia dollareita Euroopan hädänalaisten ja Aasian kärsivien armenialaisten avuksi. Saimme myös kuulla, että ensimmäinen presidenttikunta harkitsi erityisen kuriirin lähettämistä Syyriaan viemään avun henkilökohtaisesti armenialaisille pyhillemme.”

Koska vanhin McKayn ja veli Cannonin oli määrä käydä kirkon armenialaisten jäsenten luona vasta paljon myöhemmin matkallaan, he noudattivat ennakkosuunnitelmaansa käyden muun muassa Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja monilla saarilla. He eivät kuulleet moneen kuukauteen armenialaisten pyhien oloista eivätkä siitä, oliko ketään lähetetty viemään avustusvaroja. Viimein 2. marraskuuta 1921 ollessaan Jerusalemissa he saivat sanan, että kirkon päämajasta oli lähetetty J. Wilford Booth -niminen mies tapaamaan heitä. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt hänen aikataulustaan eikä olinpaikastaan. Sinä päivänä vanhin McKay kirjoitti päiväkirjaansa: ”Meillä ei ole aavistustakaan, missä hän on, mutta lähdemme Jerusalemista Haifaan ja siitä edelleen Aleppoon [Syyriaan] huomisaamuna. Olemme päättäneet matkustaa Samarian halki autolla ja käydä katsomassa Raamatun maisemia.” Ennen lähtöään vanhin McKay ja veli Cannon kiipesivät Öljymäelle, valitsivat syrjäisen paikan ja rukoilivat, että Herra johdattaisi heitä heidän matkallaan.

Vanhin McKay muisteli, että rukouksen jälkeen ”palattuamme hotelliin sain voimakkaan tunteen, että meidän pitäisi mennä Haifaan junalla eikä autolla”. Veli Cannon oli samaa mieltä, ja he jatkoivat matkaansa Haifaan toivoen löytävänsä sieltä vanhin Boothin. Vanhin McKay kirjoitti: ”Suurin toiveemme lähestyessämme tätä lähetyskenttää oli tavata vanhin Booth. Vaikutti tosiaankin siltä, että matkamme Syyriaan olisi hyödytön, ellemme tapaisi häntä. Olimme muukalaisia. Emme tunteneet ketään. – – Meillä oli joitakin nimiä ja osoitteita, mutta emme osanneet lukea niitä, koska ne oli kirjoitettu turkin kielellä.”

Juna-asemalle saavuttuaan vanhin McKay ja veli Cannon joutuivat viipymään asemalla yrittäessään saada tietoja sopivasta hotellista. Viivytyksen jälkeen vanhin McKay oli menossa aseman ovelle samaan aikaan erään toisen matkustajan kanssa. Mies kosketti hänen olkapäätään ja sanoi: ”Eikös siinä olekin veli McKay?”

Vanhin McKay kirjoitti kohtaamisen seurauksista seuraavaa: ”Täysin ällistyneenä siitä, että joku saattoi tervehtiä minua sillä tavoin vieraassa kaupungissa, käännyin ja tunnistin veli Wilford Boothin, juuri sen miehen, jonka halusimme tavata mieluummin kuin ketään muuta. Olimmekin tavanneet mitä sopivimpaan aikaan mitä sopivimmassa paikassa. – – Tilanne ei olisi voinut olla parempi, vaikka olisimme suunnitelleet sitä viikkoja! Kun kerroimme toisillemme kokemuksistamme, meillä ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö tapaamisemme ollut jumalallisen väliintulon seurausta. – – Ellemme tosiaankaan olisi tavanneet Haifassa, matkamme Armenian lähetyskentälle olisi ollut – sikäli kuin ihmisviisaudella voi päätellä – täydellisen epäonnistunut. Mutta näin ollen monien muiden tehtävien ja kokemusten ohella järjestimme Armenian lähetyskentän.”²

David O. McKayn opetuksia

On Herran tahto, että me palvelemme toisiamme.

Jumalan tahto on, että te palvelette lähimmäisiänne ja olette heille hyödyksi, niin että tämä maailma on parempi sen vuoksi, että te olette eläneet siinä. Kristus antoi kaikkensa opettaakseen meille tätä periaatetta, ja Hän on sanonut: ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle” (Matt. 25:40). Tämä on sanoma, jonka Jumala on meille antanut. Tämä kirkko on Jumalan kirkko ja niin täydellisesti järjestetty, että jokaisella miehellä ja naisella ja lapsella on tilaisuus tehdä jotakin hyvää jollekulle toiselle. Pappeudenhaltijoiden, apujärjestöjen ja jokaisen jäsenen velvollisuus on palvella ja tehdä sitä, mikä on Jumalan tahto. Jos me teemme niin ja mitä enemmän me teemme niin, sitä vakuuttuneemmiksi me tulemme siitä, että tämä on Jumalan työtä, koska me panemme sen koetukselle. Tekemällä Jumalan tahdon me tulemme tuntemaan Jumalan ja pääsemme lähelle Häntä ja tulemme tuntemaan, että iankaikkinen elämä on oleva osamme. Me tunnemme rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan ja voimme huudahtaa muinaisen apostolin tavoin: ”Me rakastamme veljiämme, ja siitä me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään” (1. Joh. 3:14).³

On sanottu, että ”ihmissuku häviäisi, jos ihmiset lakkaisivat auttamasta toisiaan”. Eräs mies, jota lainaan, sanoi, että ”siitä hetkestä, jolloin äiti käärii lapsen pään, siihen hetkeen, jolloin joku ystävällinen apulainen pyyhkii kuolonhien kuolevan otsalta, me emme tule toimeen ilman toistemme apua”. – – Kirkko kaikkine koorumeineen ja järjestöineen on Jumalan suunnitelma yhteisen avun antamiseksi.⁴

Mieleen tulee muutamia – – joille haluan ilmaista kiitollisuuteni. – – He ovat miehiä ja naisia kaikkialla koko kirkossa, jotka antavat aikaansa ja varojaan totuuden edistämiseen – eivät vain opettamalla, vaan palvelemalla vilpittömästi monin tavoin. Jotkut heistä joutuvat kamppailemaan elättääkseen itsensä. Jotkut heistä ovat varakkaita miehiä ja naisia, jotka ovat jääneet eläkkeelle ja jotka laskevat vaurautensa miljoonissa. – – Jumala siunatkoon niitä, jotka palvelevat sillä tavoin, ja Hän siunatkoon kaikkia teitä, sillä luulen meidän voivan sanoa kirkon puolesta: ”Yritämme olla yhtä, Isä, niin kuin Sinä ja Sinun Poikasi olette yhtä.”⁵

Oletteko halukkaita palvelemaan? Onko teillä sama näkemys kuin kuningas Benjaminilla, kun hän sanoi: ”Kun olette lähimmäistenne palveluksessa, olette pelkästään Jumalanne palveluksessa” (Moosia 2:17)? Todellinen kristillisyys on rakkautta käytännössä. Ei ole parempaa tapaa ilmaista rakkautta Jumalaa kohtaan kuin osoittaa epäitsekästä rakkautta lähimmäisiään kohtaan. – –

– – Antakaa sydämenne täyttyä uskon ja ystävällisyyden myötä halulla palvella koko ihmiskuntaa. Evankeliumin henki tulee palveluksesta muiden hyväksi.⁶

Palveleminen tuo onnea antajalle ja saajalle.

Onni on itse asiassa olemassaolomme päämäärä. Tuo onni saadaan parhaiten palvelemalla lähimmäisiämme.⁷

Koko ihmiskunta halajaa onnea. Monet pyrkivät myös vilpittömästi saamaan itsestään esiin kaikkein parhaimman. Mutta hämmästyttävän harvat käsittävät, että paras opas tällaisiin saavutuksiin saattaa olla seuraava Jeesus Nasaretilaisen julistus: ”Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä” [Matt. 16:25]. Tämä tärkeä raamatunkohta sisältää salaisuuden, joka on kuuluisuutta tai valtaa kallisarvoisempi, kaikkea maailman rikkautta arvokkaampi.

Se on periaate, jonka soveltaminen lupaa korvata masennuksen ja alakulon toivolla ja ilolla, täyttää elämän ikuisesti kestävällä tyytyväisyydellä ja rauhalla. Koska se on totta, sen hyväksyminen olisi todellinen siunaus nykyaikana tässä mielipuolisessa, masennuksen täyttämässä maailmassa. Miksi siis ihmiset ja kansat eivät välitä näin kallisarvoisesta asiasta?

Onko näennäisen järjenvastaiseen lausuntoon sisältyvä totuus oman elämänsä kadottamisesta sen löytämiseksi niin vaikea ymmärtää, ettei ihmiskunta voi sitä käsittää? Vai onko se niin ristiriidassa olemassaolon taistelun kanssa, että sitä pidetään epäkäytännöllisenä?

Siitä huolimatta totuus on, että Hän, joka on ”tie, totuus ja elämä” [Joh. 14:6], on tuonut julki muuttumattoman lain. – –

Tarkemmin sanottuna tuo laki on: ”Me elämme elämäämme täydemmin, kun pyrimme tekemään maailman paremmaksi ja onnellisemmaksi.” Pelkkä luonnonlaki, vahvimman eloonjäämisen laki, on itsesuojelu kaiken muun kustannuksella, mutta sen vastakohtana on todellisen hengellisen elämän laki: kiellä itsesi muiden hyväksi.

Tämä näkemys mielessään [tuhannet] miehet ja naiset palvellessaan auliisti ilman palkkaa tarjoavat joka viikko [kymmenille tuhansille] lapsille ja nuorille opetusta ja opastusta luonteen rakentamiseksi ja hengelliseksi kasvuksi. Tämän virkailijoiden ja opettajien suuren joukon lisäksi – – pappeuteen asetetut miehet ovat ottaneet vastaan velvoitteen omistaa aikansa ja kykynsä mahdollisimman pitkälle onnen, ilon ja rauhan levittämiseen lähimmäistensä keskuuteen.⁸

Hengellisyys ilmenee enemmän antamisessa kuin saamisessa. Suurin hengellinen siunaus koituu toisen auttamisesta. Jos haluat olla kurja, haudo vain vihaa veljeä kohtaan, ja jos haluat vihata, loukkaa vain veljeäsi jollakin tavoin. Mutta jos haluat olla onnellinen, tee jokin ystävällinen palvelus, tee joku toinen onnelliseksi.⁹

Yhdistäköön vilpittömiä miehiä ja naisia kaikkialla maailmassa harras ponnistus korvata itsekkyyden, vihan, katkeruuden ja ahneuden tunteet toisten palvelemisen lailla, ja edistäkööt he siten ihmiskunnan rauhaa ja onnea.¹⁰

Palvellessamme meidän on tarpeen noudattaa Vapahtajan esimerkkiä.

Ollessaan lähdössä apostoliensa luota Vapahtaja antoi heille suuren esimerkin palvelemisesta. Muistanette, kuinka Hän kietoi vyötäisilleen liinan ja pesi opetuslastensa jalat. Pietari, jonka mielestä se oli palvelijan halpa-arvoista työtä, sanoi: ”Sinäkö peset minun jalkani? – – Sinä et ikinä saa pestä minun jalkojani.”

Vapahtaja vastasi: ”Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani.”

”Herra”, pääapostoli sanoi, ”älä pese vain jalkojani, pese myös kädet ja pää.”

”Se, joka on kylpenyt, ei tarvitse pesua, hän on jo puhdas.

Sitä, mitä teille tein, te ette nyt ymmärrä, mutta te ymmärrätte sen tämän jälkeen.” [Ks. Joh. 13:6–10.]

Ja sitten Hän pesi Pietarin ja myös muiden jalat. Vietyään pesuastian oven viereen, otettuaan liinan vyötäisiltään ja puettuaan viitan ylleen Hän palasi omalle paikalleen kahdentoista joukkoon ja sanoi:

”Te puhuttelette minua opettajaksi ja herraksi, ja oikein teette: sehän minä olen.

Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat.” [Joh. 13:13–14.]

Mikä esimerkki palvelemisesta noille suurenmoisille palvelijoille, Kristuksen seuraajille! Olkoon se, joka on joukossanne suurin, vähäisin. Näin me käsitämme velvollisuuden palvella paremmin kirkon jäseniä, omistaa elämämme Jumalan valtakunnan edistämiselle maan päällä.¹¹

Ajatelkaa! Ainoa syy siihen, että maailma tietää jotakin [Jeesuksen apostoleista], on se, että tavattuaan Vapahtajan he ottivat Hänet oppaakseen elämässä. Elleivät he olisi niin tehneet, kukaan ei tietäisi nyt, että sellaisia miehiä oli joskus olemassa. He olisivat eläneet ja kuolleet ja unohtuneet aivan kuten tuhannet muut miehet heidän aikanaan elivät ja kuolivat, eikä kukaan tiedä tai piittaa heistä mitään, aivan kuten tuhannet ja taas tuhannet elävät tänä aikana tuhlaten aikansa ja tarmonsa hyödyttömään elämään valiten vääränlaisia ihmisiä ihanteikseen, kääntäen askeleensa mielihyvän ja nautinnon tielle pois palvelemisen tieltä. Pian he saavuttavat elämäntaipaleensa pään, eikä kukaan voi sanoa, että maailma on parempi siksi, että he ovat eläneet siinä. Jokaisen päivän päätteeksi sellaiset ihmiset jättävät polkunsa yhtä paljaaksi kuin se oli heidän löytäessään sen – he eivät istuta puita antamaan varjoa muille, eivät ruusupensaita tekemään maailmasta suloisemman ja miellyttävämmän heitä seuraaville – eivät ystävällisiä tekoja, eivät jaloa palvelua – vain paljaan, hedelmättömän erämaan kaltaisen polun, joka on kenties täynnään okaita ja ohdakkeita.

Niin ei ollut kuitenkaan niiden opetuslasten laita, jotka valitsivat Jeesuksen Oppaakseen. Heidän elämänsä on kuin ruusutarha, josta maailma voi poimia kauniita kukkia ikuisesti.¹²

Arvokkain kutsumus elämässä – – on sellainen, jossa ihminen voi parhaiten palvella lähimmäisiään. – – Jaloin päämäärä elämässä on pyrkiä elämään niin, että tekee muiden elämän paremmaksi ja onnellisemmaksi.¹³

Opiskelu- ja keskusteluehdotuksia

Miksi Herra käskee meitä palvelemaan toisiamme? (Ks. s. 196–197.) Mitä tilaisuuksia meillä on palvella kirkossa? Millä tavoin me voimme palvella virallisten kirkon tehtävien lisäksi?
Herra opetti, että ”se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä” (Matt. 16:25). Mitä tekemistä tällä pyhien kirjoitusten kohdalla on palvelemisen kanssa? Mitä iankaikkisia siunauksia epäitsekäs muiden palveleminen tuo tullessaan? Mitä eroa on sillä, että palvelee, koska meitä on käsketty tekemään niin, ja sillä, että palvelee, koska haluaa palvella? (Ks. myös OL 58:26.)
Mitä olet kokenut kadottaessasi itsesi muita palvelemalla? Kuinka onni ja palveleminen liittyvät yhteen? Kuinka palveleminen auttaa meitä voittamaan itsekkyyden, murheen tai masennuksen tunteet? (Ks. s. 197–198.) Kuinka muiden palveleminen voi auttaa meitä voittamaan epäystävälliset tunteet heitä kohtaan?
Mikä tekee sinuun vaikutuksen niissä monissa esimerkeissä, joita Jeesus antoi palvelemisesta? (Ks. s. 198–200.) Mitä me voimme oppia Häneltä, kun pyrimme palvelemaan muita? Miksi on tärkeää etsiä jumalallista opastusta, kun palvelemme?
Miksi on joskus vaikeaa antaa muiden palvella meitä? Miksi on tärkeää ottaa palvelu vastaan kiitollisena? Kuinka sinua ja perhettäsi on siunattu, kun muut ovat palvelleet teitä?

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia: Matt. 25:40; Mark. 8:35; Gal. 5:13; Moosia 4:15; OL 18:10, 15–16.