Luku 2

Ihmisluonnon kaksitahoisuus

Kysymys kuuluu siis: Kumpi antaa yltäkylläisemmän elämän – fyysisen luontomme hemmotteleminen vaiko hengellisen minämme kehittäminen? Eikö siinä olekin todellinen pulma?¹

Johdanto

Vuoden 1949 yleiskonferenssipuheessaan presidentti McKay esitti seuraavan kertomuksen:

”On olemassa vanha tarina – – jota kerrotaan erään suuren taiteilijan kokemuksesta, kun hänet palkattiin maalaamaan freskoa erään sisilialaisen kaupungin katedraaliin. Aiheena oli Kristuksen elämä. Taiteilija työskenteli monia vuosia uutterasti, ja viimein maalaus oli valmis lukuun ottamatta kahta tärkeintä hahmoa, Kristus-lasta ja Juudas Iskariotia. Hän etsi kaukaa ja laajalti malleja noille kahdelle hahmolle.

’Eräänä päivänä kävellessään kaupungin vanhassa osassa hän näki lapsia leikkimässä kadulla. Heidän joukossaan oli 12-vuotias poika, jonka kasvot sävähdyttivät taiteilijan sydäntä. Ne olivat enkelin kasvot – hyvin likaiset ehkä, mutta kasvot, joita hän etsi.

Taiteilija vei lapsen mukanaan kotiin, ja päivä toisensa jälkeen poika istui kärsivällisesti, kunnes Kristus-lapsen kasvot oli maalattu.

Mutta taiteilija ei onnistunut löytämään Juudaksen mallia. Hän jatkoi etsintäänsä vuosia uhkanaan pelko, että hänen mestariteoksensa jäisi keskeneräiseksi.

Eräänä iltana kapakassa taiteilija näki riutuneen ja ryysyisen hahmon hoipertelevan kynnyksen yli ja kaatuvan lattialle viinilasillista anellen. Taiteilija nosti miehen pystyyn ja näki kasvot, jotka saivat hänet hätkähtämään. Niihin näyttivät piirtyneen ihmiskunnan kaikkien syntien jäljet.

”Tule mukaani”, taiteilija pyysi, ”niin annan sinulle viiniä, ruokaa ja vaatteita.”

Siinä oli viimeinkin hänen mallinsa Juudakseksi. Monta päivää ja osin yötäkin taiteilija työskenteli kuumeisesti saadakseen mestariteoksensa valmiiksi.

Työn edistyessä mallissa tapahtui muutos. Omituinen kireys korvasi turtuneen velttouden, ja mallin verestävät silmät täyttyivät kauhulla hänen seuratessaan itsestään maalattavaa kuvaa. Eräänä päivänä huomattuaan mallinsa ahdistuksen taiteilija keskeytti työnsä ja sanoi: ”Poikani, haluaisin auttaa sinua. Mikä sinua huolestuttaa?”

Malli hautasi nyyhkyttäen kasvot käsiinsä. Pitkän ajan päästä hän kohotti anelevan katseensa vanhan taiteilijan kasvoihin.

”Ette siis muista minua? Vuosia sitten olin mallinanne, kun maalasitte Kristus-lapsen kuvaa!”’

Esitettyään kertomuksen presidentti McKay sanoi: ”Tarina voi olla totta tai tarua, mutta sen antama opetus on varmasti totta. Irstasta elämää viettänyt mies teki nuoruudessaan väärän valinnan, ja etsiessään tyydytystä nautinnoista hän vajosi yhä alemmas, kunnes rypi loassa.”²

David O. McKayn opetuksia

Jokaisella meistä on luonteessamme kaksi vastakkaista puolta: fyysinen ja hengellinen.

Ihminen on kaksitahoinen olento, ja hänen elämänsä on Jumala suunnitellut. Se on ensimmäinen perusasia, joka on pidettävä mielessä. Ihmisellä on luonnollinen ruumis ja hengellinen ruumis. Pyhissä kirjoituksissa selitetään tätä tosiasiaa hyvin selkeästi:

”Ja Jumalat muovasivat ihmisen maan tomusta ja ottivat hänen henkensä (toisin sanoen ihmisen hengen) ja panivat sen häneen ja henkäisivät hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen, ja ihmisestä tuli elävä sielu” [Abr. 5:7].

Ihmisen ruumis on siis vain tomumaja, jossa hänen henkensä asuu. Liian monet, aivan liian monet, ovat taipuvaisia pitämään ruumista ihmisenä, ja sen johdosta he suuntaavat pyrkimyksensä ruumiin nautintojen, taipumusten, halujen ja himojen tyydyttämiseen. Liian harvat oivaltavat, että todellinen ihminen on kuolematon sielu, joka on ”äly” eli ”totuuden valo” [ks. OL 93:29], joka eli yksilöllisenä kokonaisuutena ennen kuin ruumis syntyi, ja että tämä hengellinen kokonaisuus kaikkine sille ominaisine piirteineen on olemassa senkin jälkeen kun ruumis lakkaa toimimasta maallisessa ympäristössään. Vapahtaja sanoi:

”Isän luota minä olen lähtenyt ja tullut tähän maailmaan, ja nyt minä jätän maailman ja menen takaisin Isän luo” (Joh. 16:28).

Aivan kuten Kristuksen aiemmin olemassa ollut Henki asui liha- ja luuruumiissa, samoin asuu jokaisen tähän maailmaan syntyvän ihmisolennon aiemmin olemassa ollut henki. Pidättehän tämän mielessänne elämän ensimmäisenä perustotuutena?

Kysymys kuuluu siis: Kumpi antaa yltäkylläisemmän elämän – fyysisen luontomme hemmotteleminen vaiko hengellisen minämme kehittäminen? Eikö siinä olekin todellinen pulma?³

Fyysisen ihmisen halujen ja himojen tyydyttäminen antaa vain hetken nautinnon ja voi johtaa murheeseen, kurjuuteen ja mahdolliseen rappioon, mutta hengelliset saavutukset antavat ”iloa, jota ei tarvitse katua”.

Kirjeessään galatalaisille Paavali mainitsee erityisesti ”lihan aikaansaannokset”, kuten hän niitä kutsuu, ja ”Hengen hedelmät”. Pankaa merkille tämä luokittelu: Lihan aikaansaannokset ilmenevät seuraavina:

”– – siveettömyys, saastaisuus, irstaus,

epäjumalien palveleminen, noituus, vihamielisyys, riidat, kiihkoilu, kiukku, juonittelu, eripuraisuus, lahkolaisuus,

kateus, juomingit, remuaminen ja muu sellainen. Varoitan teitä, kuten olen jo ennenkin varoittanut: ne, jotka syyllistyvät tällaiseen, eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa.

Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus,

lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki.

Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen.

Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta.” (Gal. 5:19–25.)⁴

On olemassa jotakin korkeampaa kuin eläimellinen elämä, nimittäin hengellinen maailma, missä on rakkautta, joka on ihmissielun jumalallisin ominaisuus. On olemassa myös myötätuntoa, ystävällisyyttä ja muita ominaisuuksia.⁵

[Ihmisessä] on jotakin, mikä kehottaa häntä nousemaan itsensä yläpuolelle, valvomaan ympäristöään, hallitsemaan ruumistaan ja kaikkea fyysistä ja elämään korkeammassa ja kauniimmassa maailmassa.⁶

Ihmisellä on suurempi päämäärä kuin pelkkä eläimellinen elämä. Se on hengen kosketus! Jokaisella miehellä, joka on sen tuntenut, on itsellään todistus, ja jokaisella naisella on myös itsellään todistus siitä, että ihminen on kaksitahoinen olento. Hänellä on ruumis aivan kuten kaikilla muillakin eläimillä. Mutta hänellä on jotakin, mikä tulee vain hänen taivaalliselta Isältään, ja hänellä on oikeus, on alttius ottaa vastaan kehotuksia, alttius saada jumalallisen Isänsä vaikutusta Pyhän Hengen kautta, joka on välikappale meidän ja Isän Jumalan ja Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen välillä.⁷

Elämä on koe, jossa katsotaan, kumpaa luonteemme kahdesta puolesta me seuraamme ja kehitämme.

Ihmisen maallinen olemassaolo on vain koe, jossa katsotaan, keskittääkö hän ponnistelunsa, mielensä ja sielunsa siihen, mikä lisää hänen fyysisen luontonsa mukavuutta ja tyydytystä, vai asettaako hän pikemminkin elämänsä pyrkimykseksi hengellisten ominaisuuksien hankkimisen.

”Jokainen jalo mielijohde, jokainen epäitsekäs rakkaudenosoitus, jokainen urhea kärsimys oikean puolesta, jokainen itsensä alistaminen jonkin itseä korkeamman hyväksi, jokainen uskollisuus ihanteelle, jokainen epäitsekäs omistautuminen periaatteelle, jokainen avuliaisuuden osoitus ihmiskuntaa kohtaan, jokainen itsehillinnän osoitus, jokainen sielun rohkeuden osoitus, jota kunnianhimoiset pyrkimykset tai menettelytavat eivät ole tehneet tyhjäksi, vaan jota osoitetaan, tehdään ja eletään pelkästään hyvän tähden – se on hengellisyyttä.”⁸

Yleensä ihmisessä on jotakin jumalallista, mikä pyrkii työntämään häntä eteenpäin ja ylöspäin. Uskomme, että tämä hänen sisällään oleva voima on henki, joka tulee Jumalan luota. Ihminen on elänyt ennen tämän maan päälle tuloaan, ja hän on täällä nyt pyrkiäkseen tekemään sisällään olevan hengen täydelliseksi. Jossakin vaiheessa elämässään jokainen ihminen tiedostaa halun päästä kosketukseen Äärettömän kanssa. Hänen henkensä tavoittelee Jumalaa. Tämä tunne on yleismaailmallinen, ja kaikkien ihmisten pitäisi ryhtyä toden teolla samaan suureen työhön – hengellisen rauhan ja vapauden etsimiseen ja kehittämiseen.⁹

Me saamme valita, haluammeko elää fyysisessä maailmassa eläinten tavoin vai käytämmekö sitä, mitä maapallo meille tarjoaa, keinona elää hengellisessä maailmassa, mikä johtaa meidät takaisin Jumalan eteen.

Tämä merkitsee erityisesti sitä, että

me valitsemme joko itsekkyyden tai kiellämme itsemme muiden hyväksi

vaalimme joko halujen [ja] himojen tyydyttämisen tai kehitämme pidättyväisyyttä ja itsehillintää

valitsemme joko irstauden tai siveyden

joko ruokimme vihaa tai opettelemme rakkautta

harjoitamme joko julmuutta tai lempeyttä

olemme joko kyynisiä tai luottavaisia – toiveikkaita

olemme joko petollisia – uskottomia niille, jotka meitä rakastavat, maallemme ja kirkolle tai Jumalalle – tai uskollisia

olemme joko petollisia tai rehellisiä ja pidämme sanamme

joko panettelemme ihmisiä tai hillitsemme kielemme.¹⁰

Se, tyytyykö ihminen siihen, minkä me määrittelemme eläinmaailmaksi, tyytyykö hän siihen, mitä eläinmaailma hänelle tarjoaa, taipuuko hän vastustelematta halujensa ja himojensa oikkuihin luisuen kauemmas ja kauemmas halujensa tyydyttämisen valtakuntaan, vai kohoaako hän itsehillinnän avulla kohti älyllistä, moraalista ja hengellistä iloa, riippuu valinnasta, jota hän suorittaa jokaisena elämänsä päivänä, ei, vaan jokaisena elämänsä hetkenä.¹¹

Mitä irvikuvaa ihmisluonnosta onkaan se, että ihminen tai ihmisryhmä, vaikka on tietoinen siitä, että pystyy kohoamaan ihmisarvossa valtakuntiin, joista alemmat olennot eivät tiedä, tyytyy silti tottelemaan eläimellisiä vaistoja pyrkimättä millään tavoin kokemaan hyvyyden, puhtauden, itsehillinnän ja uskon tuomaa iloa, joka on seurausta mukautumisesta moraalisääntöihin! Kuinka traagista onkaan, kun ihminen, lähes Jumalan kaltainen olento, jonka Hän seppelöi kunnialla ja kirkkaudella (ks. Ps. 8:6), tyytyy matelemaan kuin eläin.¹²

Maapallo kaikessa majesteettisuudessaan ja ihmeellisyydessään ei ole luomisen päämäärä eikä tarkoitus. ”Minun – – kirkkauteni”, Herra itse sanoo, on ”ihmisen kuolemattomuuden ja iankaikkisen elämän toteuttaminen” (Moos. 1:39). Ja ihmisen tulee jumalallista tahdonvapauden lahjaa käyttäessään tuntea olevansa velvoitettu, tulee tuntea velvollisuudekseen auttaa Luojaa tämän jumalallisen tarkoituksen toteuttamisessa.

Elämän todellinen tarkoitus ei ole pelkkä olemassaolo, ei nautinto, ei kunnia, ei rikkaus. Elämän todellinen tarkoitus on ihmiskunnan täydellistäminen yksilöllisin ponnistuksin Jumalan innoituksen opastamana.

Todellinen elämä on vastaamista siihen, mikä meissä on parasta. Eläminen vain halujen, nautinnon, ylpeyden ja rahan hankkimisen vuoksi eikä hyvyyden ja ystävällisyyden, puhtauden ja rakkauden, runouden, musiikin, kukkien, tähtien, Jumalan ja iankaikkisten toiveiden hyväksi, on samaa kuin riistäisi itseltään elämisen todellisen ilon.¹³

Hengellisyys edellyttää itsehillintää ja yhteydenpitoa Jumalaan.

Hengellisyys, todellinen päämäärämme, on tietoisuutta itsensä voittamisesta ja yhteydestä Jumalaan.¹⁴

Hengellisyys ajaa yksilöä voittamaan vaikeudet ja hankkimaan yhä enemmän voimaa. Yksi elämän ylevimmistä kokemuksista on se, kun voi tuntea kykyjensä tulevan esiin ja totuuden avartavan sielua. Se, että on tosi itselleen ja uskollinen korkeille ihanteille, kasvattaa hengellisyyttä. Minkä tahansa uskonnon todellinen koetus on se, millaiseksi se tekee ihmisen. Kun on ”vilpitön, uskollinen, siveellinen, hyväntahtoinen ja hyveellinen ja [tekee] hyvää kaikille” [ks. UK 13], elää niiden hyveiden mukaan, jotka saavat sielun tavoittelemaan korkeuksia. Se on ”jumalallista ihmisessä, suurin ja kruunaava lahja, joka tekee hänestä kaikkien luotujen kuninkaan”.¹⁵

Ihminen, joka – – [haluaa] tehdä paremmaksi sen maailman, jossa hän elää, joka haluaa edesauttaa perheensä ja lähimmäistensä onnea ja joka tekee kaiken Jumalan kunniaksi, kasvattaa hengellisyyttään siinä määrin kuin hän kieltää itsensä näiden hyveiden vuoksi. Todellakin, vain siinä määrin kuin hän tekee niin, hän kohoaa eläinmaailman yläpuolelle.¹⁶

Myöhempien aikojen pyhien opettama hengellisyys ja moraalisuus ankkuroituvat lujasti perusperiaatteisiin, periaatteisiin, joita maailma ei voi koskaan paeta vaikka haluaisikin, ja ensimmäinen perusperiaate on usko persoonalliseen Jumalaan – myöhempien aikojen pyhien kohdalla tieto Hänestä. Myöhempien aikojen pyhien lapsia on opetettu tunnistamaan Hänet ja rukoilemaan Häntä Olentona, joka kuuntelee ja kuulee ja tuntee aivan kuten maanpäällinen isä kuuntelee, kuulee ja tuntee. Ja he ovat omaksuneet äidiltään ja isältään syvälle sisimpäänsä todellisen todistuksen siitä, että tämä henkilökohtainen Jumala on puhunut tämän taloudenhoitokauden aikana. Se on todellisuutta.¹⁷

Todistan, että yhteydenpidon kanava on auki, ja Herra on valmis opastamaan ja todella opastaa kansaansa. Eikö kannatakin vastustaa kiusausta etsiä mahdollisuutta tyydyttää halujaan ja turhamaisuuttaan, kuten jotkut tekevät, ja niin tehdessään joutuvat erotetuiksi kirkosta vain siksi, että ovat tyydyttäneet jotakin oikkua tai himoa? Valinta on teidän – kaksi tietä on auki. Toinen johtaa Henkeen, Hengen todistukseen, joka on sopusoinnussa luomisen hengen, Pyhän Hengen, kanssa. Herran Henki elähdyttää ja elävöittää jokaista henkeä kirkossa ja kirkon ulkopuolella. Hänen kauttaan me elämme ja liikumme ja olemme olemassa, mutta Pyhän Hengen todistus on erityinen etuoikeus. Se on kuin virittäisi radion ja kuulisi äänen maailman toiselta puolen. Ihmiset, jotka eivät ole sen aaltopituudella, eivät kuule sitä, mutta te kuulette sen. Kuulette tuon äänen ja teillä on oikeus kuulla tuo ääni ja saada sen opastusta. Ja sen te saatte, jos teette oman osanne. Mutta jos annatte myöten omille vaistoillenne, omille haluillenne, omille himoillenne ja alatte ylpeyksissänne ajatella ja suunnitella ja juonitella ja luulette selviävänne siitä seurauksitta, seuraa pimeys. Olette saaneet tyydytyksenne ja himonne ja halunne mutta kiellätte Hengen. Katkaisette yhteydenpitokanavanne henkenne ja Pyhän Hengen välillä.¹⁸

En voi kuvitella mitään korkeampaa ja siunatumpaa ihannetta kuin elää Hengessä niin, että voimme olla yhteydessä Iankaikkiseen.¹⁹

Kun Jumalasta tulee olemassaolomme keskipiste, me tulemme tietoisiksi uudesta päämäärästä elämässä – hengellisyyden saavuttamisesta. Omistaminen ei ole enää elämän päätavoite. Ruumiin hemmotteleminen, ravitseminen ja ilahduttaminen niin kuin mikä tahansa eläin tekee, ei ole enää kuolevaisen olemassaolomme päämäärä. Emme käänny Jumalan puoleen ajatellen, mitä voisimme saada Häneltä, vaan mitä voisimme antaa Hänelle.

Me voimme nousta itsekkään, alhaisen luonnon yläpuolelle vain siten, että annamme täyden vallan sisäiselle elämällemme. Mitä henki on ruumiille, sitä Jumala on hengelle. Kun henki jättää ruumiin, ruumis on eloton, ja kun me poistamme Jumalan elämästämme, hengellisyys nääntyy. – –

– – Päättäkäämme, että tästä lähtien aiomme olla miehiä ja naisia, joilla on jalompi ja aidompi luonne, että olemme tietoisempia heikkouksistamme, ystävällisempiä ja laupiaampia muiden vajavaisuuksia kohtaan. Päättäkäämme, että harjoitamme enemmän itsehillintää kodeissamme, että hallitsemme mielemme, tunteemme ja kielemme niin, etteivät ne eksy oikeuden ja puhtauden rajojen ulkopuolelle, että pyrimme enemmän kehittämään elämämme hengellistä puolta ja ymmärrämme, kuinka riippuvaisia me olemme Jumalasta, jos haluamme menestyä tässä elämässä.²⁰

Se, että Isä Jumala ja Jeesus Kristus, ylösnoussut Herra, ovat olemassa, on totuus, joka jokaisen ihmissielun tulisi omaksua. Jumala on ihmismielen keskipiste aivan yhtä varmasti kuin aurinko on tämän maailmankaikkeuden keskipiste, ja kun me tunnemme Hänet Isäksemme, kun me tunnemme Hänen läheisyytensä, ymmärrämme Vapahtajan jumalallisuuden jumalallisen luonteen, niin Jeesuksen Kristuksen evankeliumin totuudet seuraavat yhtä luonnollisina kuin päivä yötä ja yö päivää.²¹

Opiskelu- ja keskusteluehdotuksia

Miksi on välttämätöntä, että meissä on sekä fyysinen että hengellinen puoli? Kuinka halujamme ja himojamme voidaan käyttää hyvään tai pahaan?
Presidentti McKay opetti, että elämä on koe, jonka avulla nähdään, kumpaa olemuksemme puolta me seuraamme (ks. s. 16–18). Millä tavoin me koemme ristiriitaa fyysisen ja hengellisen puolemme välillä? Mitä valintoja me voimme joka päivä tehdä, niin että voisimme nauttia sellaisista suurista hengellisistä lahjoista kuin rakkaus, ilo ja rauha? (Ks. s. 15–21.)
Millainen on ”luonnollinen ihminen”? (Moosia 3:19.) Miksi luonnollinen ihminen on Jumalan vihollinen? Mitä on tehtävä, jotta voi riisua päältään luonnollisen ihmisen? (Ks. s. 18–21.)
Millaiset asiat saavat monet ihmiset keskittämään elämänsä vain fyysisen luontonsa tyydyttämiseen? Miksi joskus on vaikeaa keskittyä hengellisiin asioihin?
Millaiset päältä katsoen pienet erheet voivat olla esteenä hengellisyydellemme? Kuinka itsehillinnän kasvattaminen voi auttaa meitä tulemaan hengellisemmiksi? (Ks. s. 18–21.)
Kuinka suhteesi Jumalaan vaikuttaa hengellisyyteesi? (Ks. s. 18–21.) Kuinka voit keskittää elämäsi Isä Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen?

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia: Job 32:8; 2. Nefi 2:27–29; Moosia 16:1–5; Abr. 3:24–25.