Presidenttien opetuksia
David O. McKayn elämä ja palvelutyö


David O. McKayn elämä ja palvelutyö

Huhtikuussa 1951 David Oman McKaysta tuli 77-vuotiaana Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon yhdeksäs presidentti. Niiden lähes 20 vuoden aikana, jotka hän palveli presidenttinä, kirkon jäsenet ja monet muut ympäri maailmaa kunnioittivat häntä syvästi Jumalan profeettana. Kun hän kehotti kirkon jäseniä kehittämään Kristuksen kaltaista luonnetta ja viemään evankeliumia eteenpäin sekä opettaen että esimerkillään, kirkossa koettiin nopeaa kasvua eri puolilla maailmaa. Hänen opetustensa lisäksi hänen fyysinen olemuksensa teki ihmisiin voimakkaan vaikutuksen. Tavattuaan hänet monet ihmiset huomauttivat, että sen lisäksi, että hän puhui ja toimi kuin profeetta, hän myös näytti profeetalta. Vielä viimeisinä vuosinaankin hän oli kookas ja vaikuttava, ja hänellä oli paksu, taipuisa, valkoinen tukka. Hänen kasvoiltaan säteili hänen vanhurskas elämäntapansa.

Korkeiden ihanteiden perintö ja lapsuus

Johtavana auktoriteettina antamissaan opetuksissa David O. McKay viittasi usein kiitollisena perintöön ja esimerkkiin, jotka hän oli saanut vanhemmiltaan. Hänen isänsä David McKayn perhe oli liittynyt kirkkoon Thursossa Skotlannissa vuonna 1850. Vuonna 1856 perhe matkusti Amerikkaan ja tehtyään töitä ja säästettyään rahaa kolmen vuoden ajan he matkasivat tasankojen yli Utahiin ja saapuivat Salt Lake Cityyn elokuussa 1859.1

Samana vuonna (1850), kun McKayn perhe liittyi kirkkoon Skotlannissa, David O. McKayn äidin Jennette Evansin perhe otti palautetun evankeliumin vastaan lähellä Merthyr Tydfiliä Etelä-Walesissa. McKayn perheen tavoin Evansin perhe purjehti Amerikkaan vuonna 1856 ja saapui Utahiin vuonna 1859. Molemmat perheet asettuivat pian Ogdeniin Utahiin, jossa David McKay ja Jennette Evans tapasivat ja rakastuivat. Vanhin Wilford Woodruff vihki heidät Endowment Housessa 9. huhtikuuta 1867.2

David O. McKay syntyi 8. syyskuuta 1873 pienessä utahilaisessa Huntsvillen kaupungissa kolmantena lapsena ja ensimmäisenä poikana David ja Jennette Evans McKayn perheeseen. Hänen lapsuutensa oli onnellinen mutta ei vailla koettelemuksia. Vuonna 1880 sarja tapahtumia koetteli ja vahvisti perheen uskoa ja joudutti nuoren David O. McKayn varhaista kypsymistä. Hänen kaksi vanhempaa sisartaan, Margaret ja Ellena, kuolivat muutaman päivän sisällä, toinen reumaattiseen kuumeeseen ja toinen keuhkokuumeeseen. Noin vuotta myöhemmin hänen isänsä sai lähetystyökutsun Skotlantiin. David McKay oli hieman huolissaan kutsun vastaanottamisesta, koska hän joutuisi jättämään vaimonsa (joka odotti uutta lasta) vastaamaan yksin perheestä ja maatilasta. Kuullessaan kutsusta Jennette vastasi kuitenkin lujasti: ”Totta kai sinä otat kutsun vastaan. Eikä sinun tarvitse olla huolissasi minusta. David O. ja minä pärjäämme kyllä hienosti!”3 Näin rohkaistuneena ja saatuaan naapureilta ja sukulaisilta vakuutuksen avusta David McKay otti kutsun vastaan. Hänen jäähyväissanansa 7-vuotiaalle David O:lle olivat: ”Pidä huolta äidistä.”4

Vaikka David McKay oli poissa kaksi vuotta, McKayn maatila menestyi Jennette McKayn viisaan taloudenhoidon, monien kovan työn ja Herran siunausten ansiosta. Tuona aikana ja itse asiassa koko elämänsä ajan Jennette McKay huolehti aina valppaasti lastensa hengellisestä hyvinvoinnista: ”McKayn kodissa pidettiin aina yhteiset perherukoukset, ja kun Jennette jäi yksin pienen perheensä kanssa, ne tuntuivat olevan entistäkin tärkeämpi osa päivän tapahtumia. David [O.] sai oppia pitämään vuorollaan aamu- ja iltarukoukset ja oppi taivaan siunausten tärkeyden kodissa.”5

Presidentti McKay sanoi usein, että hänen äitinsä esimerkki oli jäljittelyn arvoinen. Eräässä tilanteessa hän lausui: ”En keksi yhtään naisellista hyvettä, jota äidilläni ei olisi ollut. – – Hänen lastensa ja kaikkien niiden mielestä, jotka tunsivat hänet hyvin, hän oli kaunis ja kunnioitusta herättävä. Eloisuudestaan huolimatta hän oli tyyni ja hillitty. Hänen tummanruskeissa silmissään näkyivät välittömästi kaikki kuohuvat tunteet, jotka hän kuitenkin aina piti täysin aisoissa. – – Hellyydessään, valppaassa huolenpidossaan, rakastavassa kärsivällisyydessään, uskollisuudessaan kodille ja sille, mikä on oikein, hän näytti minusta lapsuudessani ja näyttää vielä näiden vuosien jälkeenkin olleen vertaansa vailla.”6

Kun David O. McKayta pyydettiin mainitsemaan suurin mies, jonka hän oli koskaan tavannut, hän vastasi epäröimättä: ”Isäni.”7 Palattuaan lähetystyöstä hänen isänsä palveli Edenin ja Huntsvillen seurakuntien piispana vuosina 1883–1905.8 David McKay vanhempi kertoi monista kokemuksistaan ja todistuksestaan nuorelle pojalleen. Presidentti McKay muisteli: ”Poikana istuin kuuntelemassa tuon ihmisen todistusta, ihmisen, jota arvostin ja kunnioitin, kuten tiedätte, enemmän kuin ketään muuta maailmassa, ja tuo vakaumus juurtui nuoreen sieluuni.”9 Hänen isänsä esimerkin ja todistuksen voima tukivat häntä, kun hän varttui tiedossaan totuudesta.

Presidentti McKayn isä antoi jokapäiväisessä elämässä pojalleen opetuksia, jotka vahvistivat häntä ja löysivät tiensä hänen opetuksiinsa apostolina. Kerran hän kertoi tapauksesta, joka sattui hänen ollessaan veljiensä kanssa heinänkorjuussa. Kymmenes kuorma oli määrä antaa kymmenyslahjoituksena kirkolle. David O. McKayn isä käski poikien hakea kymmenennen kuorman paremmalta saralta kuin siitä, mitä olivat korjaamassa. Hänen isänsä sanoi: ”Se on kymmenes kuorma, eikä paras ole yhtään liian hyvää Jumalalle.” Vuosia myöhemmin David O. McKay sanoi, että se oli ”paras saarna kymmenysten maksamisesta, mitä olen milloinkaan elämäni aikana kuullut”.10 Hänen isänsä opetti hänet myös kunnioittamaan naisia. Presidentti McKay sanoi nuorille: ”Muistan isäni kehotuksen, kun aloin nuoruudessani seurustella erään nuoren tytön kanssa: ’David, kohtele tuota nuorta naista siten kuin haluaisit kenen tahansa nuoren pojan kohtelevan sisartasi.’”11

Myöhemmin elämässään, palvellessaan kirkon presidenttinä, hän ilmaisi arvonantonsa vanhempiaan kohtaan seuraavilla sanoilla: ”Olen kiitollinen jalojen vanhempien viisaasta ja tarkasta holhouksesta ja opetuksesta – – holhouksesta, joka esti minua kääntymästä poluille, jotka olisivat vieneet aivan erilaiseen elämään! Jokainen vuosi lisää arvonantoani ja rakkauttani aina valpasta, rakasta äitiä ja jaloa isää kohtaan.”12

Nuoruus

Kun David O. McKay oli nuori mies, hänet kutsuttiin palvelemaan diakonien koorumin johtokunnassa. Siihen aikaan seurakunnan diakonien tehtävänä oli pitää kappeli siistinä, pilkkoa puut kappelin kamiinoihin ja huolehtia siitä, että seurakunnan leskillä oli aina polttopuita.13 Hän kertoi koorumin jäsenille, että hän ”tunsi kyvyttömyyttä suoriutua tehtävästä, koska hän saattoi huomata, että muut olivat kyvykkäämpiä siihen kuin hän, – – [mutta että] hän tunsi pystyvänsä siihen Herran avulla”.14 Tämä asenne oli tyypillinen osoitus nöyryydestä, jolla hän otti tehtäviä vastaan koko elämänsä ajan.

Piispan poikana hänellä oli mahdollisuus tavata kirkon johtajia, jotka vierailivat perheen kodissa. Eräässä tilanteessa heinäkuussa 1887 patriarkka John Smith oli heillä ja antoi hänelle patriarkallisen siunauksen (David O. oli tuolloin 13-vuotias). Siunauksen jälkeen patriarkka Smith laski kätensä nuoren miehen olkapäille ja sanoi: ”Poikani, sinulla on muutakin tekemistä kuin pelata marmorikuulilla.” David meni myöhemmin keittiöön ja sanoi äidilleen: ”Jos hän luulee, että aion lopettaa marmorikuulilla pelaamisen, hän erehtyy.” Hänen äitinsä keskeytti työnsä ja yritti selittää, mitä veli Smith oli tarkoittanut. Vaikka sen enempää David O. McKay kuin hänen äitinsäkään eivät tienneet täsmälleen, mitä Davidin tulevaisuus toisi tullessaan, kokemus osoitti, että Herralla oli suurempia tehtäviä tämän nuoren miehen varalle.15

Nuoruusvuosinaan hän palveli edelleen aktiivisesti kirkossa ja sai yhä lisää tietoa ja kokemusta. Vuonna 1889, kun hän oli 15-vuotias, hänet kutsuttiin Huntsvillen seurakunnan pyhäkoulun sihteeriksi. Hän palveli tuossa tehtävässä vuoteen 1893, jolloin hänet kutsuttiin palvelemaan pyhäkoulun opettajana.16 Hänen suuri rakkautensa pyhäkoulua ja opettamista kohtaan jatkui läpi hänen elämänsä.

Opiskelu, lähetystyö ja avioliitto

David O. McKay kirjoitti kerran: ”Ihmisen elämässä on kolme suurta käännekohtaa, joista hänen onnensa täällä ja iankaikkisuudessa saattaa riippua, [nimittäin] hänen syntymänsä, hänen avioitumisensa ja hänen ammatinvalintansa.”17 Saatuaan siunauksen syntyä ja varttua vanhurskaassa perheessä hän sai myöhemmin elämässään nauttia opiskeluunsa, ammattiinsa ja viimein avioliittoonsa liittyvien viisaiden päätösten tuomista eduista.

Käytyään Huntsvillessa koulua kaikki kahdeksan luokkaa hän opiskeli Weber Stake Academyssa Ogdenissa kaksi vuotta. Sitten, kouluvuoden 1893–1894 aikana, ollessaan 20-vuotias, hän palasi Huntsvilleen ja toimi opettajana kaupungin alakoulussa. Noihin aikoihin hänen äidinäitinsä antoi 2 500 dollarin rahalahjoituksen jokaiselle elossa olevalle lapselleen. McKayn perheessä rahaa oli niukasti, ja naapurit ehdottivat, että David O. McKayn äiti Jennette sijoittaisi rahat osakkeisiin. Hän julisti kuitenkin lujasti: ”Jokainen sentti näistä rahoista menee lastemme koulutukseen.”18 Siitä syystä David O. ja hänen kolme sisarustaan (Thomas E., Jeanette ja Annie) matkustivat vankkurikyydillä syksyllä 1894 Salt Lake Cityyn opiskelemaan Utahin yliopistossa. Vankkurit olivat täynnä jauhoja ja hedelmäpurkkeja, ja niiden perässä kulki lypsylehmä.19

David O. McKayn poika Llewelyn kirjoitti isänsä yliopistokokemuksista: ”Opiskelu oli tärkeää. Opinhalu kasvoi pitkin harppauksin, syviä ystävyyssuhteita luotiin ja hänen arvonsa asettuivat entistä paremmin kohdalleen. Hänestä tuli kurssinsa johtaja ja hänet valittiin päättäjäispuheen pitäjäksi. – – Hän osallistui innokkaasti urheiluun, ja hänestä tuli yliopiston ensimmäisen amerikkalaista jalkapalloa pelaavan joukkueen oikea laitapuolustaja. Tuon ajan suurin tapahtuma oli hänen tutustumisensa Emma Ray Riggsiin.”20

Yliopisto-opintojensa toisena vuonna McKayn perheen opiskelijat vuokrasivat talon Emma Robbins Riggsiltä, Emma Ray Riggsin äidiltä. Eräänä päivänä äiti ja tytär seisoivat ikkunan ääressä katselemassa, kun David O. ja Thomas E. McKay saapuivat äitinsä kanssa. Emma Rayn äiti huomautti: ”Siinä on kaksi nuorta miestä, joista tulee joillekuille onnekkaille tytöille hyvät aviomiehet. Näetkö, kuinka huomaavaisia he ovat äitiään kohtaan?” Silloin Emma Ray huomautti: ”Minä pidän tummemmasta”, joka oli David O. McKay. Vaikka hän ja Emma Ray Riggs näkivät toisiaan silloin tällöin, heidän suhteensa kehittyi vakavaksi vasta muutama vuosi myöhemmin.21

Kun David O. McKay sai yliopisto-opintonsa päätökseen keväällä 1897, häntä pyydettiin opettajaksi Salt Laken piirikuntaan. Hän oli iloinen työpaikasta ja halusi aloittaa rahan ansaitsemisen auttaakseen muita perheensä jäseniä. Samoihin aikoihin hän sai kuitenkin kutsun palvella lähetystyössä Isossa-Britanniassa ja otti kutsun vastaan.

Vaarnanjohtaja Seymour B. Young erotti hänet 1. elokuuta 1897 lähetyssaarnaajaksi palvelemaan Brittein saarilla. Alkuosan lähetystyöstään hän vietti Stirlingissä Skotlannissa, jossa työ oli hidasta ja vaikeaa. Hän hoiti työnsä uutterasti, ja 9. kesäkuuta 1898 hänet kutsuttiin johtamaan Skotlannissa palvelevia lähetyssaarnaajia. Kutsun saatuaan hän kääntyi Herran puoleen pyytämään apua. Tämän kutsumuksen tuomat velvollisuudet antoivat hänelle kypsyyttä ja kokemusta enemmän kuin hänen ikänsä olisi edellyttänyt ja valmistivat häntä tulevaan palvelutyöhön.

Toinen merkittävä kokemus sattui vain kolme kuukautta ennen kuin hän palasi kotiin. Hän oli usein nuoruudessaan rukoillut hengellistä vahvistusta todistukselleen. Toukokuun 29. päivänä vuonna 1899 hän osallistui ikimuistoiseen lähetyssaarnaajien kokoukseen. Hän on kertonut: ”Muistan kuin eilisen päivän tuossa tilaisuudessa vallinneen innoituksen voiman. Jokainen tunsi Herran Hengen runsasta vuodatusta. Kaikilla läsnäolijoilla oli todellakin yksi sydän ja yksi mieli. En ollut koskaan aikaisemmin kokenut sellaista tunnetta. Se oli ilmestys, jota olin epäilevänä nuorukaisena sisimmässäni mitä vilpittömimmin kukkulan rinteellä ja niityllä ollessani rukoillut. Se oli minulle vakuutus siitä, että vilpittömään rukoukseen vastataan ’kerran jossakin’. Juuri tämän saman konferenssin aikana eräs vanhin nousi omasta aloitteestaan sanomaan: ’Veljet, tässä huoneessa on enkeleitä.’ Niin oudolta kuin se saattaakin kuulostaa, ilmoitus ei ollut hätkähdyttävä, vaan se tuntui täysin sopivalta, vaikka mieleeni ei ollutkaan juolahtanut, että siellä oli läsnä jumalallisia olentoja. Tiesin vain, että olin täynnä kiitollisuutta Pyhän Hengen läsnäolosta.”22 Vanhin McKay päätti lähetystyönsä kunnialla, ja hänet vapautettiin elokuussa 1899.

Lähetystyönsä aikana hän oli kirjeenvaihdossa Emma Ray Riggsin eli ”Rayn” kanssa, jota lempinimeä hän tästä käytti (Emma Rayn vanhemmat olivat antaneet hänelle nimen auringonsäteen [ray tarkoittaa sädettä] mukaan). Heidän seurustelunsa alkoi kukoistaa Skotlannin ja Salt Lake Cityn välillä kulkeneen postin välityksellä. David O. löysi Emma Rayssa ihmisen, joka oli kaikella tapaa hänen vertaisensa, niin älyllisesti, sosiaalisesti kuin hengellisestikin.

Emma Ray jatkoi opintojaan David O. McKayn ollessa lähetystyössä, ja suoritettuaan alemman korkeakoulututkinnon kasvatustieteissä hän otti vastaan opettajan viran Madisonin koulussa Ogdenissa Utahissa.23 Samoihin aikoihin, syksyllä 1899, David O. liittyi Weber Stake Academyn opettajakuntaan. Tuon kouluvuoden aikana he tapasivat usein koulujen välillä sijaitsevassa puistossa. Siellä David O. kosi Emma Rayta joulukuussa 1900. Emma Ray kysyi: ”Oletko varma, että minä olen se oikea?” David sanoi olevansa varma.24 Emma Ray Riggs ja David O. McKay vihittiin 2. tammikuuta 1901 Suolajärven temppelissä 20. vuosisadan ensimmäisenä parina.

Legendaarinen kasvattaja

Vuonna 1902, 28-vuotiaana, David O. McKaysta tuli Weber Stake Academyn rehtori. Monista hallinnollisista tehtävistään huolimatta hän oli edelleen aktiivisesti mukana opiskelijoiden opetuksessa. Hän oli sitoutunut kasvatustyöhön koko elämänsä ajan, koska hän uskoi, että ”todellinen kasvatus pyrkii tekemään miehistä ja naisista niin hyviä matemaatikkoja, taitavia kielitieteilijöitä, syvällisiä tiedemiehiä ja loistavia kirjailijoita kuin myös rehellisiä ihmisiä, joissa on hyveellisyyttä, kohtuutta ja veljellistä rakkautta. Se pyrkii antamaan parhaat edellytykset elämässä menestymiseen niille miehille ja naisille, jotka arvostavat totuutta, oikeudenmukaisuutta, viisautta, hyväntahtoisuutta ja itsehillintää.”25

Hän uskoi, että koulunkäynti on tärkeää jokaiselle. Hän palveli rehtorina aikana, jolloin hyvin harvat naiset pääsivät toisen asteen koulutukseen. Naisten tärkeästä roolista keskusteltaessa hän kirjoitti seuraavaa: ”Kovinkaan paljon ei ole tähdennetty osuutta, joka naisilla oli Pohjois-Amerikan länsiosien asuttamisessa. Siinä me olemme noudattaneet vain miesten yleistä menettelyä kautta aikojen. Naiset kantavat taloudenhoidon taakan, suurimman osan perheen kasvattamiseen liittyvästä vastuusta, innoittavat miehiään ja poikiaan menestymään ja vaikka jälkimmäiset saavat julkisen huomion suosionosoituksia, vaimot ja äidit, jotka todella ansaitsisivat tunnustuksen ja kiitoksen, hymyilevät tyytyväisinä, vaikkei heidän saavutustaan huomioidakaan.”26 Työskennellessään Weber Stake Academyssa David O. McKay tähdensi molempien sukupuolten kouluttamisen tärkeyttä, ja naisopiskelijoiden määrä lisääntyi huomattavasti hänen toimikaudellaan.

Niinä vuosina, jolloin hän toimi ammattikasvattajana ja hallintomiehenä Weber Stake Academyssa, hän palveli myös Weberin vaarnan pyhäkoulun johtokunnassa ja kehitteli uusia ohjelmia. Siinä vaiheessa, kun hänet kutsuttiin pyhäkoulun johtokuntaan, järjestö sai varsin vähän muodollista ohjausta kirkon johtavilta virkailijoilta. Toisena apulaisvalvojana – erityisvastuunaan luokkaopetus – David O. McKay alkoi välittömästi parantaa luokissa annettavaa opetusta ja oppimista niitä uusia opetusmenetelmiä käyttäen, jotka hän oli oppinut ammattikasvattajana. Eräs pyhäkoulun johtaja kuvaili hänen työtään seuraavasti:

”Ensin hän kutsui vaarnan neuvottelukunnan jäsenet viikoittaisiin kokouksiin. Hän takoi jäsenten päähän, että jokainen oppiaihe on jäsenneltävä ja että sille on valittava maali (nykyisin sitä kutsutaan tavoitteeksi). Hän takoi heidän päähänsä oppiaiheen suunnittelua ja maalin konkretisoimista. Hän tähdensi oppiaiheen esittämistä ja maalin soveltamista kunkin lapsen elämään. Tämän jälkeen seurasi kuukausittainen – – kokous, johon kutsuttiin kaikki seurakuntien pyhäkoulujen opettajat ja virkailijat, jotka olivat lukeneet etukäteen käsiteltävänä olevat oppiaiheet. – – Näiden – – kokousten tulos oli se, että opettajat lähtivät kotiin mukanaan ’nippu muistiinpanoja’ kustakin seuraavan kuukauden neljästä oppiaiheesta. – – [Näistä] kokouksista tuli hyvin suosittuja, sillä läsnäoloprosentti niissä kussakin oli 90–100.”27

Uutiset Weberin vaarnan pyhäkoulun suuresta menestyksestä levisivät nopeasti. David O. McKayn opetusta koskevat uudet ajatukset tekivät vaikutuksen presidentti Joseph F. Smithiin, joka palveli tuohon aikaan myös pyhäkoulujen ylivalvojana, ja presidentti pyysi häntä kirjoittamaan artikkelin Juvenile Instructor -nimiseen pyhäkoulun aikakauslehteen.28

Herran apostoli

Opettamisen ja oppimisen painottaminen

Huhtikuun 9. päivänä 1906 David O. McKay, joka oli tuolloin 32-vuotias, asetettiin apostoliksi hänen palveltuaan kuusi vuotta Weberin vaarnan pyhäkoulussa. Pian sen jälkeen hänet hyväksyttiin myös pyhäkoulun ylimpään johtokuntaan toiseksi apulaisvalvojaksi. Vuonna 1909 hänestä tuli ensimmäinen apulaisvalvoja, ja hän toimi ylivalvojana vuosina 1918–1934. Samat uudistukset, joita hän oli käyttänyt Weberin vaarnan pyhäkoulussa, otettiin pian käyttöön koko kirkossa. Nähtyään yhtenäisten oppiaiheiden tarpeen hän kirjoitti kirjan Ancient Apostles [Muinaisia apostoleita], joka laadittiin yhdeksi ensimmäisistä pyhäkoulun oppikirjoista.

Vanhin McKayn nimi merkitsi samaa kuin pyhäkoulu niinä vuosina, jotka hän palveli kahdentoista koorumissa, ja hän kirjoitti edelleen oppiaiheita pyhäkoulun käyttöön tullessaan kirkon presidentiksi. Kun hän pyrki kehittämään evankeliumin opetusta, hänen painopisteensä oli usein lapsissa. Hänen sanojensa mukaan lapset tulevat ”Isän tyköä puhtaina ja tahrattomina, vailla myötäsyntyisiä tahroja tai heikkouksia. – – Heidän sielunsa on kuin tahraton valkea paperi, jolle tullaan kirjoittamaan heidän elämänsä tavoitteet ja saavutukset.”29 Hän piti pyhäkoulua avainasemassa lasten ja nuorten opettamisessa ja heidän luonteensa rakentamisessa.

Maailmanympärimatka ja Euroopan lähetyskentän johtaja

Muutkin kokemukset valmistivat David O. McKayta johtamaan lopulta maailmanlaajuista kirkkoa. Joulukuussa 1920 presidentti Heber J. Grant ja tämän ensimmäinen neuvonantaja, presidentti Anthon H. Lund, antoivat hänelle ja vanhin Hugh J. Cannonille, Improvement Era -lehden toimittajalle, tehtävän vierailla kaikilla kirkon lähetyskentillä ja kaikissa kouluissa kaikkialla maailmassa. Vuoden kestäneen kiertomatkan aikana he matkustivat noin 100 000 km (yli kaksi kertaa maapallon ympäri) opettaen ja siunaten kirkon jäseniä eri puolilla maailmaa. Huolimatta sellaisista vaikeuksista kuten merisairaus, koti-ikävä ja muut matkustamisen haasteet heidän tehtävänsä oli menestyksellinen, ja he saapuivat kotiin jouluaattona 1921. Saapumistaan seuraavina päivinä he esittivät perinpohjaisen raportin presidentti Grantille, ja heidät vapautettiin kunniakkaasti tehtävästä.30 Presidentti Grant julisti ensimmäisessä yleiskonferenssissa heidän paluunsa jälkeen:

”Iloitsen siitä, että veli McKay on tänään kanssamme. Veli McKay on matkustanut maapallon ympäri sen jälkeen, kun hän oli edellisen kerran konferenssissa. Hän on käynyt lähetyskentillämme lähes jokaisessa osassa maailmaa, ja hänellä, samoin kuin jokaisella lähetyssaarnaajalla, joka lähtee saarnaamaan tätä evankeliumia ja kohtaa maailman ihmisiä ja maailman eri uskontojen kirjon, on palatessaan enemmän valoa ja tietoa ja vahvempi todistus tämän työn jumalallisuudesta, jossa olemme mukana.”31

Kun oli vanhin McKayn vuoro puhua konferenssissa, hän teki yhteenvedon matkoistaan ja todisti voimallisesti: ”Kun lähdimme kotoa, – – odotimme melko lailla huolestuneina ja levottomina edessämme olevaa matkaa. – – Syvä vastuuntunne täyttää riittävässä määrin presidentti Grantin ja hänen neuvonantajiensa ja kahdentoista toiveet heidän kunnioitettuaan meitä tällä kutsumuksella sai meidät etsimään Herraa tavalla, jolla en ole koskaan aiemmin elämässäni Häntä etsinyt, ja haluan tänä iltapäivänä sanoa, että se lupaus, jonka Mooses antoi Israelin lapsille juuri ennen kuin he ylittivät Jordanin Luvattuun maahan, on saanut täyttymyksen kokemuksissamme. Kun etsimme Herraa koko sielustamme, Hän tuli oppaaksemme ja avuksemme.”32

Pian kiertomatkansa jälkeen hänet kutsuttiin Euroopan lähetyskentän johtajaksi. Hän lähti Liverpooliin marraskuussa 1922. Tuossa tehtävässään hän alkoi opettaa, että ”jokainen jäsen on lähetyssaarnaaja”, mitä hän tähdensi myöhemmin kirkon presidenttinä. Lähetysjohtajana hän järjesti lähetyssaarnaajat uudelleen ryhmiin, niin että muutamat lähetyssaarnaajista toimivat matkustavina vanhimpina ja auttoivat parempien opetusmenetelmien kouluttamisessa muille lähetyssaarnaajille. Yksi hänen suurimmista haasteistaan oli vähentää lehdistön kielteisyyttä. Hänen menetelmänään oli ottaa henkilökohtaisesti yhteyttä toimittajiin ja keskustella heidän kanssaan ja pyytää yhtäläistä mahdollisuutta esittää totuus kirkosta. Muutamat toimittajat vastasivat kielteisesti hänen pyyntöönsä mutta monet olivat häntä kohtaan varsin myötämielisiä.33 Hänen suhdetoiminnalliset taitonsa osoittautuivat suureksi siunaukseksi kirkolle hänen lähetysjohtajakaudellaan ja koko hänen palvelutyönsä ajan.

Hyväksyminen ensimmäiseen presidenttikuntaan

Syksyllä 1934 hänet hyväksyttiin presidentti Heber J. Grantin toiseksi neuvonantajaksi. Presidentti J. Reuben Clark jr, joka oli palvellut presidentti Grantin toisena neuvonantajana, siirtyi ensimmäiseksi neuvonantajaksi. Vaikka presidentti McKay oli palvellut pitkään kirkossa tullessaan ensimmäiseen presidenttikuntaan, hän tunsi silti nöyryyttä kutsumuksestaan hyväksymispäivänään. Hän lausui: ”On tarpeetonta sanoa, että olen liikuttunut. Muutamien viime päivien aikana minun on ollut vaikeata pitää ajatuksiani ja tunteitani kurissa. Sydämen keveyttä ja hengen eloisuutta, joiden tulisi seurata saamaani korkeaan virkaan asettamista, on jossakin määrin tasapainottanut raskas tunne, joka johtuu sen suuren vastuun oivaltamisesta, joka liittyy ensimmäiseen presidenttikuntaan kutsumiseen.”34 Vieläpä palveltuaan monia vuosia johtavana auktoriteettina hän myönsi, että ”olen aina kokenut yleisön kohtaamisen enemmän tai vähemmän koettelemukseksi”, koska hän tiesi, miten valtavat hänen velvollisuutensa olivat.35

Presidentti McKayn ensimmäisinä vuosina ensimmäisessä presidenttikunnassa kirkon jäsenten oli selvittävä suuresta lamakaudesta. Vuonna 1936 ensimmäinen presidenttikunta julkisti virallisesti kirkon turvaohjelman, josta tuli myöhemmin kirkon huolto-ohjelma. Huoltotyön voimakkaana tukijana presidentti McKay tähdensi, että hengellisyys ja huoltotyö merkitsivät samaa asiaa: ”On tärkeää antaa vaatteita riittämättömästi puetuille, viedä tarpeeksi ruokaa niille, joiden pöydällä on tuskin mitään, järjestää toimintaa niille, jotka taistelevat lannistuneina pakollisen joutilaisuuden herättämää epätoivoa vastaan, mutta kaiken kaikkiaan suurimmat siunaukset, jotka kirkon turvaohjelmasta koituvat, ovat hengellisiä. Hengellisyys ilmenee enemmän antamisessa kuin saamisessa. Suurimmat hengelliset siunaukset koituvat toisten auttamisesta.”36

Presidentti Grantin kuoltua vuonna 1945 George Albert Smithistä tuli kirkon presidentti, ja hän kutsui presidentti McKayn palvelemaan toisena neuvonantajanaan. Presidentti McKayn velvollisuudet olivat paljolti samanlaisia kuin aiemminkin, mutta uusia mahdollisuuksia ja haasteita ilmeni jatkuvasti. Yksi vaativimmista projekteista, jotka hän otti hoitaakseen, oli nimitys Utahin satavuotisjuhlatoimikunnan puheenjohtajaksi. Tehtävä edellytti monien kuukausien suunnittelua hänen muutenkin raskaan työtaakkansa ohessa. Juhlallisuuksia, jotka huipentuivat heinäkuussa 1947 ja joita järjestettiin eri puolilla osavaltiota, pidettiin suurena menestyksenä. Paikallinen sanomalehdentoimittaja kirjoitti seuraavaa:

”Rodney C. Richardson, Kalifornian satavuotisjuhlien koordinaattori, tuli Salt Lake Cityyn tutustumaan Utahin satavuotisjuh-liin, joiden, hän sanoi, tunnustettiin olevan ’parhaimmin suunnitellut koko maassa. Kaupallisuuden puuttuminen on yksi Utahin satavuotisjuhlien huomattavimmista piirteistä. Tämä on ollut todella historiaa arvostava juhla.’” Kaliforniasta saadun kiitoksen lisäksi monista muista osavaltioista otettiin yhteyttä ja pyydettiin juhlallisuuksiin liittyviä suunnitelmia ja muuta kirjallisuutta.37

Kun presidentti George Albert Smithin terveys alkoi heikentyä, hänen kahden neuvonantajansa tehtävät lisääntyivät. Keväällä 1951 presidentti McKay ja hänen vaimonsa Emma Ray päättivät ajaa Salt Lake Citystä Kaliforniaan erittäin tarpeelliselle lomalle. Kun he pysähtyivät ensimmäiseksi yöksi St. Georgeen Utahiin, presidentti McKaylla oli herätessään voimakas tunne, että hänen pitäisi palata Salt Lake Cityyn. Muutamaa päivää myöhemmin presidentti George Albert Smith sai sydänkohtauksen ja menehtyi 4. huhtikuuta 1951.

Maailmanlaajuisen kirkon profeetta

Lähetystyö ja kirkon kasvu

Kun David O. McKay oli palvellut apostolina 45 vuoden ajan, hänestä tuli kirkon yhdeksäs presidentti 9. huhtikuuta 1951, ja hänen neuvonantajikseen tulivat Stephen L Richards ja J. Reuben Clark jr. Vuonna 1952 ensimmäinen presidenttikunta esitteli kokoaikaisille lähetyssaarnaajille ensimmäisen virallisen käännytyssuunnitelman. Ohjelman tarkoituksena oli lisätä kokoaikaisten lähetyssaarnaajien tehokkuutta tarjoamalla vakiojäsentely tutkijoiden opettamiseen käytettäviin keskusteluihin. Jäsentely käsitti viisi keskustelua, jotka olivat nimeltään ”Mormonin kirja”, ”Palautuksen historiallinen perusta”, ”Kirkon tunnusmerkilliset opit”, ”Kirkon jäsenten velvollisuudet” ja ”Kirkon jäsenyyden vastaanottaminen”.38

Yhdeksän vuotta myöhemmin, vuonna 1961, hän kutsui koolle ensimmäisen kaikille lähetysjohtajille tarkoitetun seminaarin, jossa heitä opetettiin kehottamaan perheitä tutustuttamaan ystävänsä ja naapurinsa kirkkoon ja pyytämään sitten lähetyssaarnaajia opettamaan näitä ihmisiä kodeissaan.39 Tähdentäen sitä, että ”jokainen jäsen on lähetyssaarnaaja”, hän kehotti jokaista jäsentä sitoutumaan tuomaan ainakin yhden uuden jäsenen kirkkoon joka vuosi. Samana vuonna perustettiin myös kielikoulu juuri kutsutuille lähetyssaarnaajille. Näiden uudistusten avulla kirkon jäsenmäärä ja kokoaikaisten lähetyssaarnaajien määrä kasvoi nopeasti. Hänen johdollaan vaarnojen määrä yli kaksinkertaistui (noin 500:aan), kun uusia vaarnoja muodostettiin eri puolille maailmaa sellaisiin maihin kuin Alankomaat, Argentiina, Australia, Brasilia, Englanti, Guatemala, Meksiko, Saksa, Samoa, Skotlanti, Sveitsi, Tonga ja Uruguay. Tämän valtavan kasvun hallitsemiseksi myös seitsemänkymmenen ensimmäisen koorumin jäsenet asetettiin vuonna 1961 ylipapeiksi, niin että he voisivat toimia vaarnakonferensseissa johtavina virkamiehinä, ja vuonna 1967 perustettiin uusi kahdentoista neuvoston alue-edustajan virka.

Matkat presidenttinä

Presidentti McKay matkusti useampia maileja kuin kaikki hänen edeltäjänsä yhteensä. Vuonna 1952 hän aloitti ensimmäisen monista tärkeistä matkoista – yhdeksän viikkoa kestävän Euroopan-matkan, jonka aikana hän kävi yhdeksässä maassa ja monilla lähetyskentillä. Ensimmäisessä pysähdyspaikassa Skotlannissa hän vihki maan ensimmäisen kappelin, joka sijaitsi Glasgow’ssa. Matkan aikana hän piti kirkon jäsenten kanssa noin 50 kokousta, antoi lukuisia haastatteluja ja tapasi monien maiden arvohenkilöitä.40 Vuonna 1954 hän matkusti kaukana muista sijaitsevalle lähetyskentälle Etelä-Afrikkaan ja oli ensimmäinen alueella käynyt johtava auktoriteetti. Matkansa toisella osuudella hän kävi tapaamassa kirkon jäseniä Etelä-Amerikassa. Vuonna 1955 hän kävi eteläisellä Tyynellämerellä ja palasi myöhemmin saman vuoden kesällä Eurooppaan Tabernaakkelikuoron kanssa.

Hänestä tuntui, että hänen matkansa auttoivat ”kirkon jäseniä omalta osaltaan oivaltamaan paremmin, etteivät heidän yksikkönsä ole irrallisia vaan itse asiassa osa kirkon kokonaisuutta”.41 Kirkosta oli ensi kertaa tulossa todella maailmanlaajuinen. Presidentti McKay julisti: ”Jumala siunatkoon kirkkoa. Se on maailmanlaajuinen. Kaikkien kansakuntien tulisi tuntea sen vaikutus. Vaikuttakoon Hänen Henkensä ihmisiin kaikkialla ja taivuttakoon heidän sydämensä hyvään tahtoon ja rauhaan.”42

Temppelien lisääntyminen

Ollessaan Euroopassa vuonna 1952 hän teki järjestelyjä uusien temppelien rakentamiseksi, jotka olisivat ensimmäiset Yhdysvaltain ja Kanadan ulkopuolella. Bernin temppeli Sveitsissä vihittiin vuonna 1955, ja Lontoon temppeli Englannissa vihittiin vuonna 1958. Hänen presidenttikaudellaan vihittiin myös Los Angelesin temppeli Kaliforniassa (1956), Hamiltonin temppeli Uudessa-Seelannissa (1958) ja Oaklandin temppeli Kaliforniassa (1964). Hänen kaudellaan temppeliendaumentissa alettiin käyttää elokuvia, niin että toimitus voitiin saada eri kielillä.

Koordinointia ja yhtenäistämistä

Vuonna 1960 ensimmäinen presidenttikunta antoi vanhin Harold B. Leen tehtäväksi perustaa kirkon korrelaatio-ohjelman tarkoituksena koordinoida ja yhtenäistää kirkon ohjelmia, vähentää päällekkäisyyksiä ja lisätä tehokkuutta ja vaikuttavuutta. Ilmoittaessaan tästä uudistuksesta yleiskonferenssipuheessaan vanhin Lee lausui: ”Tämä on muutos, joka – – on ollut presidentti McKayn mielessä ja nyt kirkon presidenttinä hän neuvoo meitä lähtemään eteenpäin, jotta yhtenäistyisimme tekemään entistä tehokkaampaa ja vaikuttavampaa työtä pappeudessa, apujärjestöissä ja muissa yksiköissä, jotta voisimme säästää aikaamme, voimiamme ja ponnistuksiamme siihen päätavoitteeseen, jota varten itse kirkko on järjestetty.”43

Kirkon lähettiläs

Muihin uskontokuntiin kuuluvien keskuudessa presidentti McKayta pidettiin merkityksellisenä hengellisenä johtajana. Hän tapasi säännöllisesti maailman johtajia ja paikallisia viranomaisia. Hän otti vastaan myös Yhdysvaltain presidenttejä kuten Harry S. Trumanin, John F. Kennedyn ja Dwight D. Eisenhowerin. Erään kerran Yhdysvaltain presidentti Lyndon B. Johnson, joka oli usein puhelinyhteydessä presidentti McKayhin, kutsui hänet Washington D.C:hen antamaan henkilökohtaisia neuvoja muutamissa asioissa, jotka vaivasivat häntä. Ollessaan hänen luonaan presidentti McKay sanoi hänelle: ”Anna omatuntosi olla oppaanasi. Anna ihmisten tietää, että olet vilpitön, niin he seuraavat sinua.”44

Rakastettu puhuja ja johtaja

Nuoruudestaan saakka ja kautta koko elämänsä presidentti McKay tutki suurten kirjailijoiden sanoja ja opetti usein kohtia, jotka hän oli oppinut ulkoa. Hän sanoi kirkon jäsenille esimerkiksi: ”Wordsworthin sydän sykähti, kun hän näki taivaalla sateenkaaren. Burnsin sydän itki, kun hänen auransa kaatoi kumoon päivänkakkaran. Tennyson saattoi poimia kukan ’halkeilleelta muurilta’ ja katsoa, pystyisikö hän lukemaan siitä salaisuuden, ’kaiken mitä Jumala ja ihminen on’. Kaikki nämä ja muut suurmiehet ovat osoittaneet meille luonnon töissä Jumalan käden jäljen.”45

Kirkon jäsenet kuuntelivat mielellään, kun presidentti McKay puhui. Hänen saarnoissaan oli usein innoittavia kertomuksia hänen monista kokemuksistaan, ja hän arvosti aina hyvää huumoria. Hän kertoi mielellään lehdenjakajapojasta, joka kätteli häntä ennen kuin hän astui hissiin. Sitten poika juoksi yläkertaan tervehtimään iäkästä profeettaa, kun tämä poistui hissistä seuraavassa kerroksessa. Poika sanoi: ”Halusin vain kätellä teitä vielä kerran ennen kuin kuolette.”46

Hän tähdensi yleiskonferenssipuheissaan kodin ja perheen tärkeyttä onnen lähteenä ja varmimpana suojana koettelemuksia ja kiusauksia vastaan. Hän toisti usein lausuntoa ”mikään menestys ei voi korvata kotona tapahtunutta epäonnistumista” pyytäessään vanhempia viettämään enemmän aikaa lastensa kanssa ja opettamaan heille luonteenlujuutta ja nuhteettomuutta. Hän opetti: ”Puhdas sydän puhtaassa kodissa on vain kuiskauksen päässä taivaasta.”47 Hän kutsui kotia ”yhteiskunnan perusyksiköksi” ja julisti, että ”vanhemmuus on lähinnä jumaluutta”.48

Hän puhui avioliiton pyhyydestä ja viittasi usein rakkauteen, jota hän tunsi perhettään ja vaimoaan Emma Rayta kohtaan. Heidän yli 60 vuotta kestäneestä avioliitostaan tuli malliliitto tuleville myöhempien aikojen pyhien sukupolville. Hän kehotti: ”Opettakaamme nuorille, että aviosuhde on yksi pyhimmistä sitoumuksista, jonka ihminen tuntee tai jonka hän voi solmia.”49

Kun hänen terveytensä alkoi 1960-luvun puolivälissä huonontua, hän joutui pian viettämään paljon aikaa pyörätuolissa ja kutsui ensimmäiseen presidenttikuntaan lisää neuvonantajia. Heikkenevästä fyysisestä kunnostaan huolimatta hän johti edelleenkin kirkon asioita ja opetti, opasti ja innoitti. Vähän ennen kuolemaansa hän puhui kirkon johtavien auktoriteettien kanssa pidetyssä kokouksessa Suolajärven temppelissä. Vanhin Boyd K. Packer, joka oli läsnä tuossa kokouksessa, muisteli kokemusta seuraavasti:

”[Presidentti McKay] puhui temppelitoimituksista ja lainasi pitkiä osuuksia temppeliseremonioista. Hän selitti niitä meille. (Se oli sopivaa, kun ottaa huomioon, että me olimme temppelissä.) Kun hän oli puhunut jonkin aikaa, hän piti tauon ja seisoi syvissä ajatuksissa kattoon katsellen.

Muistan, että hänen suuret kätensä olivat hänen edessään sormet toistensa lomassa. Hän seisoi eteensä tuijottaen niin kuin ihmiset joskus tekevät pohtiessaan jotakin syvällistä kysymystä. Sitten hän sanoi: ’Veljet, luulen, että alan vihdoinkin ymmärtää.’

Siinä hän oli, profeetta – apostoli yli puolen vuosisadan ajan – ja vielä silloinkin hän oppi, hän kasvoi. Hänen ilmauksensa ’Luulen, että alan vihdoinkin ymmärtää’ oli minulle suurena lohtuna.”50 Vaikka presidentti McKaylla oli laaja-alainen ymmärrys evankeliumista ja kokemuksestaan kirkossa, hän oli niin nöyrä, että hän tajusi voivansa edelleenkin oppia ja oivaltaa merkityksen syvällisempiä tasoja.

Palveltuaan Herran profeettana melkein 20 vuoden ajan presidentti David O. McKay kuoli 18. tammikuuta 1970 Salt Lake Cityssä Utahissa vaimonsa Emma Ray ja viisi lapsistaan vuoteensa vierellä. Muistosanoissaan hänelle presidentti Harold B. Lee sanoi, että hän oli ”jättänyt maailman paremmaksi ja taivaan kirkkaammaksi niiden rikkaiden aarteiden ansiosta, joita hän on kullekin suonut”.51 Presidentti David O. McKayn jättämästä perinnöstä hänen seuraajansa presidentti Joseph Fielding Smith julisti: ”Hän oli mies, jolla oli valtavaa hengellistä voimaa, synnynnäinen ihmisten johtaja ja mies, jota hänen kansansa rakasti ja maailma kunnioitti. Kaikkina tulevina aikoina ihmiset nousevat ylistämään hänen nimeään.”52

Viitteet

  1. Ks. Jeanette McKay Morrell, Highlights in the Life of President David O. McKay, 1966, s. 6–8.

  2. Ks. Highlights in the Life of President David O. McKay, s. 8–10.

  3. Lainattu julkaisussa Perintömme, 1996, s. 115.

  4. Ks. Kirkon presidentit, opettajan opas, 1989, s. 137.

  5. Ks. Highlights in the Life of President David O. McKay, s. 24–25.

  6. Bryant S. Hinckley, ”Greatness in Men: David O. McKay”, Improvement Era, toukokuu 1932, s. 391, kappalejakoa muutettu.

  7. Jay M. Todd ja Albert L. Zobell jr, ”David O. McKay, 1873–1970”, Improvement Era, helmikuu 1970, s. 12.

  8. Ks. Francis M. Gibbons, David O. McKay: Apostle to the World, Prophet of God, 1986, s. 12–13.

  9. ”Peace through the Gospel of Christ”, Improvement Era, maaliskuu 1921, s. 405–406.

  10. Aaronin pappeus, oppikirja 2, 1993, s. 57.

  11. Evankeliumin ihanteita, 1961, s. 269.

  12. ”Expressions of Gratitude and the Importance and Necessity for the Conservation and Training of Youth”, The Instructor, marraskuu 1966, s. 413.

  13. Ks. Highlights in the Life of President David O. McKay, s. 28.

  14. Leland H. Monson, ”David O. McKay Was a Deacon, Too”, Instructor, syyskuu 1962, s. 299.

  15. Ks. Highlights in the Life of President David O. McKay, s. 26.

  16. Ks. Highlights in the Life of President David O. McKay, s. 28.

  17. David Lawrence McKay, My Father, David O. McKay, 1989, s. 120.

  18. Ks. Highlights in the Life of President David O. McKay, s. 31.

  19. Ks. Home Memories of President David O. McKay, s. 8–9.

  20. Home Memories of President David O. McKay, s. 9.

  21. Ks. My Father, David O. McKay, s. 1–2.

  22. Ks. Cherished Experiences from the Writings of President David O. McKay, s. 4–5, kappalejakoa muutettu; ks. myös ”Myöhempien aikojen profeetat puhuvat palvelemisesta lähetystyössä – David O. McKay”, Liahona, lokakuu 2001, s. 11.

  23. Ks. Home Memories of President David O. McKay, s. 171.

  24. Ks. My Father, David O. McKay, s. 4–6.

  25. Treasures of Life, toim. Clare Middlemiss, 1962, s. 472.

  26. ”Pioneer Women, Heroines of the World”, Instructor, heinäkuu 1961, s. 217.

  27. George R. Hill, ”President David O. McKay … Father of the Modern Sunday School”, Instructor, syyskuu 1960, s. 314, kappalejakoa muutettu.

  28. Ks. Instructor, syyskuu 1960, s. 314; ks. myös ”The Lesson Aim: How to Select It; How to Develop It; How to Apply It”, Juvenile Instructor, huhtikuu 1905, s. 242–245.

  29. ”The Sunday School Looks Forward”, Improvement Era, joulukuu 1949, s. 804; ks. myös Evankeliumin ihanteita, s. 134.

  30. Ks. Highlights in the Life of President David O. McKay, s. 66–72.

  31. Julkaisussa Conference Report, huhtikuu 1922, s. 16.

  32. Julkaisussa Conference Report, huhtikuu 1922, s. 63.

  33. Ks. Keith Terry, David O. McKay: Prophet of Love, 1980, s. 89–93.

  34. Julkaisussa Conference Report, lokakuu 1934, s. 89–90, ks. myös Evankeliumin ihanteita, s. 163.

  35. Julkaisussa Conference Report, lokakuu 1949, s. 116.

  36. Pathways to Happiness, toim. Llewelyn R. McKay, 1957, s. 377, kappalejakoa muutettu.

  37. Ks. Highlights in the Life of President David O. McKay, s. 95–96.

  38. Ks. Deseret News, kirkkoa käsittelevä osuus, 9. huhtikuuta 1952, s. 9.

  39. Ks. ”Every Member a Missionary”, Improvement Era, lokakuu 1961, s. 709–711, 730–731.

  40. Ks. My Father, David O. McKay, s. 217–237.

  41. Gospel Ideals, 1953, s. 579.

  42. Julkaisussa Conference Report, lokakuu 1952, s. 12.

  43. Julkaisussa Conference Report, lokakuu 1961, s. 81; ks. myös Kirkon presidentit, pyhäkoulun kurssi 14, opettajan opas, s. 144.

  44. Ks. Highlights in the Life of President David O. McKay, s. 262–266.

  45. Julkaisussa Conference Report, lokakuu 1908, s. 108.

  46. Ks. David O. McKay: Apostle to the World, Prophet of God, s. 232–233.

  47. Lainattu artikkelissa Ezra Taft Benson, ”Isiltä vaaditaan suuria”, Valkeus, lokakuu 1981, s. 60.

  48. Pathways to Happiness, s. 117.

  49. Pathways to Happiness, s. 113.

  50. The Holy Temple, 1980, s. 263.

  51. Stand Ye in Holy Places: Selected Sermons and Writings of President Harold B. Lee, 1975, s. 178.

  52. Julkaisussa Conference Report, huhtikuu 1970, s. 4.