Luntatako vai eikö luntata?
En muistanut vastausta yhteen kokeen kysymyksistä. Olisi niin helppoa vilkaista luokkatoverini vastausta.
Olin 17-vuotias sairaanhoitajaopiskelija, jolle toinen vuosi korkeakoulussa osoittautui haastavaksi. (Filippiineillä päätämme lukion 16-vuotiaana.) Koin loputtomat kokeet, tutkimusprojektit ja lukutehtävät uuvuttaviksi. Minusta tuntui, että minulla oli aina tummat renkaat silmien alla, koska nukuin yleensä vähän. Raskaasta työtaakasta huolimatta yritin alinomaa muistaa, että ”uhria seuraa aina siunaus Herran”1.
Tiesin, että jos tekisin lujasti töitä, minulla olisi parempi tulevaisuus. Aina kun halusin luovuttaa ja mennä nukkumaan jättäen opiskelemisen, kuvittelin, kuinka surulliseksi ja lyödyksi tuntisin itseni seuraavana päivänä, jos menestyisin huonosti kokeessa tai tehtävässä. Siinä oli riittävästi motivaatiota pitämään minut hereillä, niin että saatoin opiskella.
Monet luokkatovereistani olivat poissa tolaltaan, kun he saivat kokeesta huonon numeron. He eivät kuitenkaan halunneet tehdä työtä ja opiskella uutterasti. Siitä syystä opiskelijat ”auttoivat” usein toisiaan näyttämällä vastauksia kokeissa tai testeissä ja antamalla muiden katsoa papereitaan, kun opettaja ei nähnyt. Tunsin usein kiusausta tehdä samoin mutta en koskaan uskaltanut. Olin lukenut kirkon lehdistä lukemattomia kertoja, että kirkon jäsenillä tulee olla korkeat tasovaatimukset, mikä tarkoittaa sitä, ettei lunttaa. Niinpä opiskelin ahkerasti ja vastustin kiusausta, vaikka se joskus merkitsikin, että sain huonompia arvosanoja kuin luokkatoverini, koska he turvautuivat toistensa apuun.
Eräänä tiettynä päivänä minulla oli oppitunteja seitsemästä aamulla seitsemään illalla, ja jokaisesta aineesta oli koe. Yksistään ensimmäiseen kokeeseen opiskelin 10 sivua. ”Miten selviydyn tästä kaikesta?” mietin. Onneksi selvisin hyvin ensimmäisestä kokeestani. Lounastauolla opiskelin seuraavaan kokeeseen. Kun menin luokkaan ja aloitin kokeen, tajusin, että tiesin vastaukset kaikkiin muihin paitsi yhteen kysymykseen. ”Kuinka se on mahdollista?” ajattelin. ”Olen opiskellut ahkerasti tähän kokeeseen. Minun pitäisi tietää tähän vastaus!”
Kun naputin kynälläni kiivaasti tuoliani, mieleeni tuli, että veisi vain hetken kääntää päätäni, antaa hiusteni valahtaa ja vilkaista luokkatoverini vastausta. ”Voisin tehdä sen vain tämän kerran”, ajattelin, ”ja saisin kokeesta täydet pisteet. Ei yksi kerta mitään haittaa. Sitä paitsi tämä on minua kohtaan niin epäreilua. Opiskelen ahkerasti, mutta saan silti huonompia arvosanoja kuin luokkatoverini, koska en lunttaa!” Tunsin silti oloni epämukavaksi. Vääntelehdin tuolillani yrittäen tehdä päätöksen: luntatako vai eikö luntata?
Sitten ääni sisälläni sanoi: ”Ei, Shery! Lunttaaminen on väärin, ja sinä tiedät sen!” Äkkiä tajusin, että vaikka saisin kokeesta täydet pisteet, koetulokseni ei tuntuisi minusta hyvältä, jos lunttaisin. Taivaallinen Isä luotti siihen, että teen oikean valinnan – tämä valinta oli todellinen koe.
Juuri silloin mieleeni tuli pyhien kirjoitusten kohta, jonka olin oppinut pyhäkoulussa: ”Kuinka minä siis voisin tehdä niin pahan teon ja rikkoa Jumalaa vastaan?” (1. Moos. 39:9.) Tiesin, että taivaallinen Isä oli auttanut minua lukuisissa haasteissa, kuten monissa kokeissa ja koulutehtävissä. Kuinka voisin unohtaa kaiken, mitä Hän oli tehnyt hyväkseni, ja valita synnin tekemisen?
Tähän päivään mennessä en muista, miten siinä tietyssä kokeessa kävi. En pysty muistamaan, keksinkö vastauksen vai en. Mutta olen aina muistanut, että minusta tuntui hyvältä, kun tein oikean valinnan.
Nyt kolmannen vuoden opiskelijana edessäni on yhä sama vuori koulutöitä ja samat kiusaukset. Päätös olla lunttaamatta ei kuitenkaan ole vaikea, koska olen jo tehnyt sen päätöksen hetkellä, jolloin kiusausta oli vaikea vastustaa. Olen oppinut, että ilo ja tyydytys hyvien arvosanojen saamisesta on suurempi, kun teen lujasti töitä ja ansaitsen ne. Jumalattomuus ei todellakaan ole koskaan ollut onnea (ks. Alma 41:10). Todellinen onni on käskyjen pitämisessä ja profeettamme ja muiden kirkon johtajien neuvojen noudattamisessa. Uskon todella sanoihin: ”Käskyjä seuraa. Se rauhan ja varmuuden tuo.”2
Kuvitus Gregg Thorkelson