Missä Isabelle on?
”He halusivat ottaa kasteen osoituksena ja todistuksena siitä, että he olivat halukkaita palvelemaan Jumalaa kaikesta sydämestään” (Moosia 21:35).
Isabelle oli niin innoissaan, että hän melkein hyppeli, kun hän ja isä kävelivät käytävää pitkin. Äiti oli juuri harjannut Isabellen tummat hiukset ja vetänyt kiinni Isabellen pitkän valkoisen kastemekon vetoketjun. Isabelle pysähtyi sen huoneen ulkopuolelle, jossa kaikki odottivat.
”Voiko kuka vain saada tuollaisen?” hän kysyi isältä näyttäen pienellä pöydällä olevia Mormonin kirjoja.
”Kyllä. Ne ovat niitä ihmisiä varten, jotka haluavat tietää enemmän kirkostamme”, isä sanoi.
Isabelle kurkisti huoneeseen. Se oli täynnä ihmisiä, joita hän rakasti. Hänen isoäitinsä, tätinsä, setänsä ja serkkunsa istuivat etuosassa. Hänen paras ystävänsä Grace istui perheensä kanssa takaosassa. Mutta Isabelle ei nähnyt opettajaansa, neiti Perkinsiä.
”Mennään sisään”, isä sanoi. ”On aika aloittaa kastetilaisuus.”
”Voimmeko odottaa vielä hetken opettaja Perkinsiä?”
Opettaja Perkins oli Isabellen lempiopettaja. Opettaja Perkins rakasti kirjoja, ja niin rakasti Isabellekin.
”Oli ystävällistä, että kutsuit hänet, Isabelle, mutta hän ei ehkä tule”, isä sanoi lempeästi.
Isabelle huokaisi ja nyökkäsi. Hän ja isä kävelivät huoneeseen ja istuutuivat eturiviin. Juuri ennen alkulaulua Isabelle kääntyi vielä viimeisen kerran katsomaan, näkisikö hän opettajansa. Siellä opettaja istui Gracen perheen kanssa! Isabelle hymyili. Opettaja Perkins hymyili takaisin.
Isabellen kasteen jälkeen piispa pyysi jokaista tulemaan yhteiskuvaan.
”Missä Isabelle on?” hän kysyi.
Kaikki katselivat ympärilleen. Isabellea ei näkynyt!
Grace meni etsimään ystäväänsä. Ensin hän katsoi käytävästä, mutta Isabelle ei ollut siellä. Sitten hän katsoi eteisaulasta, mutta Isabelle ei ollut sielläkään. Viimein Grace vilkaisi ulos ja näki Isabellen seisovan seurakuntakeskuksen portailla juttelemassa opettaja Perkinsin kanssa.
”Kiitos, että tulit minun kastetilaisuuteeni”, Isabelle sanoi.
”Eipä kestä”, opettaja Perkins sanoi. ”Olen pahoillani, että minun on lähdettävä näin pian. Minulla on tänään toinen tapaaminen.”
”Ei se mitään. Mutta halusin antaa sinulle jotakin.” Isabelle ojensi opettajalleen Mormonin kirjan, jonka hän oli ottanut käytävässä olevalta pöydältä. ”Tiedän, että tykkäät lukemisesta, ja tämä on tosi hyvä kirja.”
”Kiitos”, opettaja Perkins sanoi.
”Luetko sen?” Isabelle kysyi.
”Kyllä minä luen”, opettaja Perkins sanoi. ”Minä lupaan.”
Isabelle tunsi itsensä hyvin onnelliseksi. Hymyillen hän kääntyi ja näki Gracen odottavan häntä.
”Mitä sinä siellä ulkona teit?” Grace kysyi. ”Äitisi haluaa meistä kaikista yhteiskuvan.”
”Minä menin viemään opettaja Perkinsille Mormonin kirjan”, Isabelle sanoi.
Gracen silmät pyöristyivät. ”Pelottiko sinua?”
”Vähän. Mutta enemmän pelkäsin sitä, että hän vain panisi sen jonnekin hyllylle. Niinpä kysyin häneltä, lukisiko hän sen.”
”Mitä hän sanoi?” Grace kysyi.
”Hän lupasi lukea!”
”Sehän on hienoa!” Grace sanoi.
Tytöt menivät ystävien ja sukulaisten luo.
”Olen iloinen, että Grace löysi sinut, Isabelle!” piispa sanoi. Sitten hän pyysi taas kaikkia asettumaan tiiviiksi ryhmäksi kuvaa varten. Isabelle seisoi eturivissä aivan keskellä.
Jälkeenpäin Isabellen äiti kumartui halaamaan Isabellea. ”Nyt voit muistaa kastepäiväsi ikuisesti!” hän sanoi.
Isabelle hymyili. Hän tiesi, että olipa kuvaa tai ei, hän ei koskaan unohtaisi kastepäiväänsä ja sitä, kuinka hyvältä tuntui olla lähetyssaarnaaja.
Kuvitus Craig Stapley