Evankeliumi elämässäni
Uskosta tietoon
Usko siihen, että Mormonin kirja on totta, oli vasta alku.
Tapasin ensimmäisen kerran myöhempien aikojen pyhien lähetyssaarnaajat 19-vuotiaana ollessani juna-asemalla. Saatoin huomata, että noissa nuorissa naisissa oli jotakin erikoista, ja tunsin halua puhua heidän kanssaan. Niinpä menin heidän luokseen ja kysyin, mitä he tekivät Taiwanissa. He kertoivat minulle, että he ovat lähetyssaarnaajia, ja alkoivat kertoa evankeliumista. Seuranneiden useiden tapaamisten aikana sain tietää Jeesuksesta Kristuksesta, Hänen palautetusta evankeliumistaan ja Mormonin kirjasta. Tuo viimeinen aihe – Mormonin kirja – sai minut liittymään kirkkoon.
Muistan yhä kokemuksen, jonka sain rukoillessani kirjan johdosta. Eräänä iltana luettuani kirjaa suljin sen, polvistuin ja kysyin taivaalliselta Isältäni, oliko se totta. Tunsin lämmön kietoutuvan peiton tavoin ympärilleni, enkä ollut tuntenut sellaista koskaan niissä buddhalaistemppeleissä, joissa olin käynyt koko ikäni. Se tunne oli erilainen. Tiesin, että joku kuunteli. Sillä hetkellä usko siihen, että kirkko on totta, vaihtui tiedoksi siitä, että se on totta, ja päätin mennä kasteelle.
Mormonin kirja on ollut siunauksena elämässäni siitä asti. Se oli siunauksena minulle, kun palvelin lähetyssaarnaajana.
Se on ollut siunauksena myös kirkon tehtävissäni. Palvellessani instituuttiopettajana opin, että Mormonin kirja on kirjoitettu meidän aikaamme varten.1 Mutta valmistaessani oppiaiheita huomasin, ettei tuo lause ollut vain yleisesti ottaen totta vaan se on totta yksittäisten ihmisten kohdalla yksittäisissä tilanteissa yksittäisinä hetkinä. Kun esimerkiksi valmistauduin opettamaan, joskus jonkun oppilaani kasvot muistuivat mieleeni ja tajusin jotakin erityistä, mitä minun piti opettaa tuon henkilön hyväksi. Sellaisia vaikutelmia tuli usein, ja sain niille vahvistuksen aina kun joku oppilas tuli juttelemaan kanssani luokan jälkeen kertoakseen minulle, että oppiaihe oli juuri sitä, mitä hän tarvitsi.
Viimeiseksi ja kenties tärkeimmällä tavalla Mormonin kirja on ohjannut omaa elämääni. Muistan kääntyneeni pyhien kirjoitusten puoleen, kun olin aikeissa päättää seurustelusuhteen. Tunsin suurta ahdistusta. Mutta jae, jonka luin, 2. Nefi 10:20, puhui suoraan sydämelleni ja toi minulle levollisen tunteen: ”Ja nyt, rakkaat veljeni, koska näemme, että armollinen Jumalamme on antanut meille näin paljon tietoa näistä asioista, muistakaamme hänet ja hylätkäämme syntimme ja älkäämme olko alla päin, sillä meitä ei ole hylätty; tosin meidät on ajettu pois perintömaastamme, mutta meidät on johdatettu parempaan maahan, sillä Herra on tehnyt meren poluksemme, ja me olemme meren saarella.”
Herran muistaminen, kuten tuossa jakeessa ehdotetaan, antoi minulle rohkeutta ja toivoa. Saatoin luottaa evankeliumin paljoon tietoon, jota Jumala oli minulle antanut, ja vakuuttua siitä, ettei minua ollut hylätty. Edessäpäin oli hyviä asioita.
Oli suuri siunaus uskoa lähetyssaarnaajien sanoihin, kun tutkin kirkkoa. On paljon suurempaa tietää omakohtaisesti, että evankeliumi on totta, etenkin että Mormonin kirja on totta. Tiedän, että Jumala elää ja että Hän opettaa meitä suoraan ja henkilökohtaisesti pyhien kirjoitusten avulla.
Valokuva © IRI