Lähetyskentältä
Enkeleiden seurassa
Kun minut erotettiin lähetyssaarnaajan tehtävään, vaarnanjohtajani antoi minulle lupauksen, että toisinaan tuntisin enkelien läsnäolon ja he suojelisivat minua.
Vuonna 2003 minut kutsuttiin palvelemaan lähetystyössä Norsunluurannikolla Länsi-Afrikassa. Ottaessani selvää asioista sain tietää, että maa näytti olevan jatkuvassa sisällissodassa, mutta minua lohdutti tieto, että siellä oli parhaillaan tulitauko. Sain lisää lohtua, kun minut erotettiin lähetyssaarnaajaksi. Vaarnanjohtaja antoi minulle lupauksen, että palvellessani tuntisin toisinaan enkelien läsnäolon ja he suojelisivat minua. Minulle luvattiin myös, että jos olisin kuuliainen, palaisin turvallisesti kotiin.
Lähetystyöni ensimmäisinä kuukausina lähetysjohtaja neuvoi meitä olemaan valmistautuneita. Meillä oli asunnossamme pääkaupungissa Abidjanissa ruokaa ja vettä kolmen päivän varalle, ja kokouksissa saimme koulutusta siitä, mitä tehdä, jos tulisi välikohtauksia.
Silti meitä pelotti, kun kapinalliset rikkoivat tulitauon 4. marraskuuta 2004. Lähetyskenttämme johtohenkilöt määräsivät meille ulkonaliikkumiskiellon, joka alkoi kello 18. Viimeisessä opetustapaamisessamme seuraavana päivänä kuulimme äkillisen räjähdyksen. Päätimme tapaamisen heti rukoukseen, jätimme perheelle luettavaksi luvun Mormonin kirjasta ja kiiruhdimme kotiin. Toinen asunnossamme asuva lähetyssaarnaajapari palasi pian meidän jälkeemme. Lähetysjohtajan apulaiset soittivat ja kielsivät meitä lähtemästä asunnostamme minkään asian vuoksi – ei kirkkoon eikä edes hakemaan ruokaa. Saimme tietää, että joitakuita ranskalaisia rauhanturvaajia oli saanut surmansa ilmaiskuissa, joten ranskalaiset olivat hyökänneet sotilaslentokentälle tehden Norsunluurannikon vähäiset ilmavoimat toimintakyvyttömiksi. Sen johdosta kaikkialla pääkaupungissa oli puhjennut laajoja mellakoita.
Kaduille virtasi kymmeniätuhansia mielenosoittajia, jotka olivat aseistautuneet viidakkoveitsin. He ryöstelivät ranskalaisten omistamia kauppoja ja murtautuivat taloihin, joissa he epäilivät asuvan ranskalaisia. Saatoimme nähdä ikkunastamme, miten väkivaltaisuudet levisivät. Tiesimme, että olimme vaarassa vaalean ihonvärimme takia.
Sunnuntai-iltapäivänä 7. marraskuuta huutojen, ammuskelun ja räjähdysten äänien ympäröiminä pidimme asunnossamme sakramenttikokouksen vain neljän osallistujan kesken. Siunattuamme ja jaettuamme leivän ja veden, jotka olivat peräisin kolmen päivän ruokavarastamme, me jokainen luimme yhden pyhien kirjoitusten kohdan ja lausuimme todistuksemme. Minä luin kohdan OL 84:88: ”Ja sen luona, joka ottaa teidät vastaan, minäkin olen, sillä minä käyn teidän kasvojenne edellä. Minä olen teidän oikealla puolellanne ja vasemmalla, ja minun Henkeni on teidän sydämessänne ja minun enkelini teidän ympärillänne tukeakseen teitä.” Lukiessani muistelin siunausta, jonka vaarnanjohtajani oli minulle antanut, ja tiesin, että olisin turvassa.
Olimme suljettuina asuntoomme viikon ajan. Seurakunnan johtohenkilöt ja jäsenet kävivät luonamme ja toivat meille ruokaa. Yksi jäsen jopa lähetti puolestamme viestejä sähköpostitse perheillemme kertoen heille, että olimme toistaiseksi turvassa. Näiden jäsenten apu oli hämmästyttävää! Sillä välin perheemme ja kirkon jäsenet eri puolilla maailmaa rukoilivat turvallisuutemme puolesta. Kun perheeni rukoili, he tunsivat levollista varmuutta, ettei minulle kävisi kuinkaan.
Perjantaina 12. marraskuuta alkoi evakuointimme. Norsunluurannikkolaiset kirkon jäsenet johdattivat meidät Abidjanin halki ja vaikka kuulimme, että muita pakolaisia oli vahingoitettu, me pääsimme turvallisesti katusulkujen läpi Britannian suurlähettilään kotiin. Sitten brittiläiset joukot evakuoivat meidät maasta, ja perheeni rukouksiin vastattiin, kun he näkivät uutisissa, miten kahta muuta vanhinta ja minua oltiin viemässä turvaan. Illan pimeydessä jäsenet veivät muut ei-afrikkalaiset lähetyssaarnaajat lähetyskotiin. Sieltä Italian ilmavoimat siirsivät heidät Ghanaan, jossa tapasimme jälleen toisemme.
Vaikka ulkomaalaisia vastaan tehtiin kymmeniä hyökkäyksiä eri puolilla maata, yksikään lähetyssaarnaaja ei vahingoittunut mellakoissa eikä yhteenkään lähetyssaarnaajien asuntoon murtauduttu. Koska kuuntelimme lähetysjohtajamme neuvoja, olimme kaikki turvallisesti kotona, kun mellakat puhkesivat, ja meillä oli riittävästi tarvikkeita henkemme pitimiksi. Ja vielä lohdullisempaa kuin asevoimien suojelus oli tieto siitä, että olimme Herran suojeluksessa.
Kun meitä oltiin viemässä turvaan, sain tietää, että sinä sunnuntai-iltapäivänä sakramenttikokouksemme jälkeen joukko mielenosoittajia oli valmistautunut hyökkäämään asuntoomme. Yksi naapureistamme huusi: ”He eivät ole ranskalaisia”, mutta mielenosoittajat eivät poistuneet. Viimein eräs toinen naapuri huusi: ”He ovat lähetyssaarnaajia!”, ja mellakoitsijat hajaantuivat. Muistin jälleen sanat: ”Minun Henkeni on teidän sydämessänne ja minun enkelini teidän ympärillänne”, ja tajusin, että elin vaarnanjohtajani antaman siunauksen lupausta. Olin nähnyt tuon profetian täyttyvän.
Kuvitus Richard Hull