Miksi minun pitää rukoilla yksin, kun jo rukoilen perheeni kanssa?
Kuvittele, että kamppailet jonkin henkilökohtaisen ongelman kanssa. Tuntuisiko sinusta mukavalta kertoa kamppailustasi ryhmälle, vai haluaisitko mieluummin uskoutua yhdelle ihmiselle kahden kesken?
Presidentti Spencer W. Kimball (1895–1985) on opettanut: ”Joistakin asioista on parasta rukoilla yksinään, kun ei tarvitse huolehtia ajan kulumisesta eikä siitä, että muut kuulevat. Yksinään rukoileminen on arvokasta ja antoisaa. Rukoillessamme yksin me voimme vapautua häpeästä tai teeskentelystä ja viimeisestäkin vilpillisyyden rippeestä. Me voimme avata sydämemme ja täysin rehellisesti kertoa kaikista toiveistamme ja tunteistamme.”1 Niistä asioista, joista meidän on vaikeaa rukoilla perherukouksissamme, me voimme – ja usein meidän pitäisi – puhua rukoillessamme yksin.
Henkilökohtaisissa rukouksissamme me voimme olla avoimempia rakastavan taivaallisen Isämme kanssa ja keskustella sydämemme syvimmistä peloista ja toiveista. Juuri rukoillessaan yksin Joseph Smith sai ilmoituksen, joka aloitti Jeesuksen Kristuksen evankeliumin palautuksen. Kun puhumme taivaalliselle Isällemme kahden kesken, voimme olla vastaanottavaisempia Hengen kuiskauksille, jotka on tarkoitettu hyödyksemme.
Perherukous on kuitenkin myös äärimmäisen tärkeä – sen avulla lähestymme taivaallista Isäämme ja saamme hengellisiä kokemuksia perheemme kanssa. Presidentti Kimball opettikin: ”Kirkko kehottaa pitämään perherukouksen joka ilta ja joka aamu.”2
”Ja vielä minä käsken sinua, että sinun tulee rukoilla sekä ääneen että sydämessäsi; niin, sekä maailman edessä että salassa, sekä julkisesti että yksityisesti” (OL 19:28).