Oliko piispani erehtynyt?
Jeannie L. Sorensen, Kalifornia, USA
Seurakuntamme oli juuri jaettu, joten kun piispa pyysi minut puheilleen, olin varma, että saisin jonkin tehtävän uudessa seurakunnassa. Olin työskennellyt nuorten naisten kanssa ja rakastin heitä. He olivat niin vastaanottavaisia evankeliumille, ja heitä oli todellinen ilo opettaa. Varmaankin Herra sallisi minun jatkaa heidän opettamistaan.
Yllätyksekseni piispa sanoi, että Herra halusikin minun opettavan Alkeisyhdistyksessä. Piispa oli varmasti erehtynyt! Hän vakuutti minulle kuitenkin, että hän oli paastonnut ja rukoillut ja tuntenut voimakkaasti, mikä olisi tehtäväni. Rakastin lapsia, mutta mitä minä tiesin heidän opettamisestaan?
Viidentoista avioliittovuoden jälkeen ainoa suru, joka minulla ja miehelläni oli, oli se, ettei Herra ollut siunannut meitä lapsilla. Yrityksemme adoptoida olivat myös osoittautuneet turhiksi terveysongelmiemme vuoksi.
Piispaan luottaen otin vastaan tehtävän opettaa Alkeisyhdistyksessä, mutta kävin kamppailua sydämessäni. Olin vihainen Herralle siitä, että Hän oli jättänyt minut lapsettomaksi, ja olin katkera tästä uudesta tehtävästä.
”Miksi, Herra, pyydät tätä minulta?” ihmettelin. ”Viisaudessasi olet evännyt minulta omat lapset. Miksi minua pitäisi pyytää opettamaan muiden lapsia?”
Rukoilin ja taistelin ja kamppailin Herran kanssa pyytäen kyynelehtien ymmärrystä. Viimein päätin, että koska olin ottanut tehtävän vastaan, minun oli parasta lakata säälimästä itseäni ja tehdä parhaani.
Ja silloin siunaukset tulivat. Opin pian rakastamaan lapsia, ja he oppivat rakastamaan minua. Huomasin, että heidän rakkautensa riitti täyttämään tyhjyyden elämässäni. Pian en kyennyt kävelemään kirkon käytävällä ilman että ainakin pari lasta riippui käsissäni ja muut pysähtyivät halaamaan kulkiessani ohi. Aviomieheni vuorostaan kutsuttiin partiojohtajaksi. Ennen pitkää kotimme oli täynnä lapsia ja nuoria.
Mieheni kuoli 47-vuotiaana marraskuussa 1986. Jälleen kerran Herra tiesi minua paremmin, mitä tarvitsin. Muutama viikko mieheni kuoleman jälkeen minut kutsuttiin palvelemaan opetustehtävässä laonkielisen seurakunnan Alkeisyhdistyksessä Fresnossa Kaliforniassa. Näiden poikkeuksellisten ihmisten ja heidän lastensa rohkeus antoi minulle voimaa jatkaa elämääni ilman aviomiestäni.
Mikä erityinen ilo onkaan nähdä opettamieni nuorten varttuvan aikuisiksi, palvelevan lähetystyössä, solmivan temppeliavioliiton ja perustavan oman perheen. Näitä ”adoptoituja” lapsia piipahtaa yhä tusinoittain tervehtimään ja piristämään päivääni, ja iloitsen nähdessäni heitä Fresnon temppelissä, jossa nyt palvelen.
Palveluni Alkeisyhdistyksessä on todellakin ollut elinikäinen siunaus. Olen hyvin kiitollinen siitä, että Herra määrää tehtävämme emmekä me.