Jouluaatto Córdoban perheen seurassa
Kirjoittaja asuu Perussa.
Marycielo ja minä saimme kumpikin vain yhden lahjan. Mitä meillä olisi annettavana?
”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle” (Matt. 25:40).
Jouluaattona pienen joulukuusemme alla oli vain kaksi lahjaa. Toinen niistä oli kaksivuotiaalle siskolleni Marycielolle ja toinen minulle. Rahat olivat vähissä, äiti sanoi, joten muuta emme saisi.
Sinä iltana äiti luki Liahonasta kertomuksen joulusta, jolloin lahjoja ei ollut lainkaan. Kun hän luki, tunsin itseni onnelliseksi ja levolliseksi. Ehkäpä se, että sai vain yhden lahjan, ei ollut kovin paha asia. Sitten äiti sanoi: ”Mitä jos emme leikkisikään oman perheen kesken niin kuin yleensä jouluaattona, vaan veisimmekin lahjoja eräälle perheelle seurakunnassa?”
”Mutta mitä voimme antaa heille?” minä kysyin.
”On meillä vähän annettavaa.”
Vilkaisin kahta lahjaamme ja sitten seinällä olevaa kuvaa Jeesuksesta. ”Jeesus varmaan antaisi sen, mitä Hänellä on.”
Me rukoilimme saadaksemme tietää, minkä perheen luo menisimme. Monilla tuntemillamme perheillä ei ollut sinä vuonna juuri mitään. Rukouksen jälkeen meistä tuntui, että meidän pitäisi käydä Córdoban perheen luona. Heillä oli kolme lasta, ja heidän isänsä oli menettänyt työpaikkansa.
Kävimme kaupassa ja ostimme panetónin (juhlaleivän), paistetun kanan ja kolme pientä lahjaa. Meillä oli hauskaa, kun valitsimme niitä. Äiti käytti kaikki rahansa, noin 30 Perun solea (noin 10 euroa).
Kun olimme valmiit, ajoimme Córdoban perheen luo. Pitelin Marycieloa kädestä kävellessämme ovelle.
Sisar Córdoba näki meidät ja tuli halaamaan meitä. ”Miten mukava yllätys! Tulkaa sisään! Käykää istumaan”, hän sanoi. Kun kävelimme sisään, sisar Córdoba puristi äidin kättä ja taputti minua olkapäälle. ”Rolando ja tytöt ilahtuvat kovin nähdessään teidät”, hän sanoi minulle.
Talossa oli maalattia. Siellä ei ollut sähköä, vain pelkkiä kynttilöitä. Olin vähän suruissani Córdoban perheen vuoksi. Toivoin, että olisimme voineet auttaa heitä enemmän. Mutta äiti ei näyttänyt huomaavan maalattiaa tai kynttilöitä. Hän oli vain iloinen, että sai olla täällä sisar Córdoban luona.
”Tulimme toivottamaan teille feliz Navidad!” äiti sanoi. ”Olemme iloisia siitä, että olemme ystäviä.” Hän antoi ruoan ja lahjat sisar Córdoballe, joka hymyili aurinkoisesti ja sanoi kiitokset.
Rolando, Madeline ja Raquel juoksivat toisesta huoneesta tervehtimään. Marycielo kurkisti jalkani takaa ja hymyili. Hän nauroi, kun Rolando ilmeili hänelle hassusti. Pian kaikki juttelivat, vitsailivat ja nauroivat.
”Tämä on mukavampaa kuin leikkiä keskenämme”, minä ajattelin. Olin iloinen siitä, että olimme tulleet. Ei haitannut, ettei meillä ollut paljon annettavaa. Eikä sekään haitannut, että talossa oli maalattia. Joulussa ei ole kyse siitä, mitä meillä on. Siinä on kyse yhdessäolosta.
Kun valmistauduimme lähtemään, sisar Córdoba halasi meitä uudestaan. ”Kiitos todella paljon”, hän sanoi. Hänen äänensä värisi, ja näin kyyneliä hänen silmissään. Nousin varpailleni ja suukotin sisar Córdobaa poskelle.
”Feliz Navidad”, sanoin.