Myöhempien aikojen pyhien kertomaa

Juosten temppeliin

Antonella Trevisan, Udine, Italia

Kuvitus Stan Fellows

Joulukuussa 1999 valmistauduimme vuotuiseen joulumatkaamme Bernin temppeliin Sveitsiin. Matka, erityinen perinne, jonka olimme aloittaneet heti naimisiin mentyämme, on yksi tapa, jolla juhlistamme Vapahtajan syntymää.

Asumme noin kahdeksan tunnin automatkan päässä temppelistä, ja ennen lähtöämme sää oli huono. Kaatuneet puut, pureva tuuli ja jäiset tiet tekisivät matkasta vaarallisen.

Tunsin epävarmuutta enkä ymmärtänyt, miksi kohtasimme niin monia esteitä, kun tiesimme, että Herra halusi meidän menevän temppeliin. Eikö Hän raivaisi meille tietä?

Mieheni Antonio ja minä polvistuimme rukoukseen lastemme kanssa ja sanoimme taivaalliselle Isällemme, että ellei Hän käskisi toisin, me suuntaisimme seuraavana päivänä kohti Berniä.

”Jos tie on todellakin ajokelvoton”, Antonio sanoi rukouksemme jälkeen, ”niin palaamme takaisin.”

Tunsin, että päätöksemme oli oikea, mutta olin silti peloissani. Seuraavana aamuna halusin taas rukoilla, koska olin täynnä epäilyksiä. Antonio sanoi minulle, että olimme jo saaneet vastauksemme, mutta rakastavan kärsivällisesti hän polvistui viereeni.

Kun lähdimme, aamu oli hädin tuskin sarastanut, ja yllämme häälyi synkkiä pilviä. Ajaessamme näin vähän sinistä taivasta lähellä vuoria. Pilvien läpi tunkeutui arka auringonsäde.

Tuo auringonkajo vahvisti häilyväistä uskoani. Ihme kyllä, aurinko tuli esiin ja lämpötila kohosi. Ei ollut sumua, ei jäätä, ei tuulta – vain selkeä, epätavallisen lämmin talvipäivä. Silmäni täyttyivät kyynelistä. Näytti siltä, että taivaallinen Isä oli vastannut rukouksiimme.

Saavuttuamme Berniin alkoi rankka lumisade, jota jatkui koko siellä olomme ajan. Kun seuraavana aamuna suuntasimme temppeliin ennen auringonnousua, lumisade yltyi myrskyksi. Hetken olin peloissani ja lähdin juoksemaan pitkin temppelille johtavaa jalkakäytävää.

Sitten mieleeni tuli ajatus: ”Näin sen pitääkin olla. Maailma lähettää meille vaikeuksia, mutta meidän täytyy juosta Herran rauhaan, joka löytyy Hänen huoneestaan.”

Meillä oli ihanaa temppelissä sinä jouluna, mutta olimme huolissamme kotimatkasta. Lunta satoi edelleen, ja nuorimmalle pojallemme nousi korkea kuume. Lähtöpäivänämme lumisade oli kuitenkin ihmeellisesti lakannut, ja poikamme kuume laski hänen saatuaan pappeuden siunauksen.

Temppelin rauhan tukiessa meitä mieleeni tuli eräs Raamatun jae: ”Onko Herralle mikään mahdotonta?” (1. Moos. 18:14.) Kiitollisena tajusin, että ei, ei ole.