Palasin lähetystyöstäni kotiin etuajassa
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Vähänpä tiesin mennessäni lähetyssaarnaajien koulutuskeskukseen, että lähetystyöstäni tulisi hyvin erilainen kuin olin odottanut.
Valokuvakuvitus Massonstock/iStock/Thinkstock
Lähetystyökutsuni saaminen oli yksi tärkeimpiä ja hienoimpia hetkiä elämässäni. Olin ajatellut lähetystyötä monta kertaa sen jälkeen kun olin 18-vuotiaana saanut todistuksen evankeliumista. Muistan, että kun sain kutsuni palvella Taichungin lähetyskentällä Taiwanissa, tiesin, että se oli oikein, ja olin hyvin innokas palvelemaan.
Luin pyhiä kirjoituksia päivittäin, osallistuin lähetystyöhön ja temppeliin valmistaville kursseille ja yritin jopa opetella omin päin mandariinikiinaa. Koska olen ainut lapsi perheessämme, tiesin, että lähetystyöni toisi kunniaa paitsi itselleni myös vanhemmilleni ja taivaalliselle Isälleni. Päivänä, jona menin lähetyssaarnaajien koulutuskeskukseen, tunsin, ettei mikään voisi mennä vikaan seuraavien puolentoista vuoden aikana. Olin innoissani kaikesta aina kasteiden näkemisestä mahdollisuuteen maistella taiwanilaista ruokaa, josta olin kuullut niin paljon. Vähänpä tiesin mennessäni lähetyssaarnaajien koulutuskeskukseen, että lähetystyöstäni tulisi hyvin erilainen kuin olin odottanut.
Sairastuminen
Oltuani noin neljä kuukautta lähetystyössä aloin tuntea kipua – en vain fyysisissä toiminnoissa kuten ajaessani polkupyörällä tai aamun liikunnassa vaan myös nukkuessani tai tutkiessani evankeliumia. Painoni alkoi pudota nopeasti. Jopa veden juominen sai minut voimaan pahoin. Lääkärien tutkimukset eivät pystyneet selvittämään, mikä oli vialla. Minulla ei ollut loisia eikä viruksia. Lähetysjohtajani, lähetystyötoverini ja minä olimme kaikki hämmentyneitä heikkenevästä terveydestäni.
Seuraavan kuukauden ajan uskoni oli edelleen niin vahva, että yllätyin itsekin. Vaikka olin turhautunut, olin vakuuttunut siitä, että jos vain tekisin lujemmin töitä, polkisin nopeammin ja puhuisin vajavaisella kiinantaidollani jokaisen näkemäni ihmisen kanssa, Jumala tekisi ihmeen ja parantaisi minut. Uskoin kertomuksiin Kristuksesta parantamassa sairaita ja herättämässä kuolleita ja uskoin koko sydämestäni, että Hän tekisi saman minulle – heikolle mutta innokkaalle lähetyssaarnaajalle. Sitten yhtenä sunnuntaina, kun toverini ja minä olimme pyöräilemässä kirkon seurakuntakeskukseen tapaamaan erästä tutkijaa, kipu ja kouristukset kaikkialla kehossani pahenivat sietämättömiksi. Kun saavuimme seurakuntakeskukseen, pyysin lähetyssaarnaajavanhimpia antamaan minulle siunauksen, joka auttoi. Päivien kuluessa sain yhä useammin pappeuden siunauksia ja rukoilin yhä useammin parantumista.
Synkin päivä lähetystyössäni oli se, kun heräsin eräänä aamuna paahtavaan taiwanilaiseen helteeseen ja tajusin, etten kyennyt liikkumaan edes sen vertaa, että pääsisin ylös sängystä. Sillä hetkellä tiesin, etten pystyisi olemaan lähetyssaarnaaja enää kovinkaan kauan. Lähetysjohtajani tuli katsomaan minua, ja me neuvottelimme yhdessä. Puhuimme kaikista mahdollisista ratkaisuista, ja monien rukousten ja kyynelten jälkeen Henki vahvisti, että minun oli palattava kotiin ja keskityttävä paranemiseen.
Ennenaikainen kotiinpaluu
Sen sijaan että minua kotiin tullessani olisivat tervehtineet ilmapallot ja ”Tervetuloa kotiin” -kyltit, minut työnnettiin koneesta pyörätuolissa pelästyneiden vanhempieni luo, jotka veivät minut suoraa päätä sairaalan ensiapuun. Kuukausia kestäneet tutkimukset alkoivat, mutta lääkärit eivät pystyneet selvittämään, mikä minua vaivasi. Lisäksi hyvää tarkoittavat ihmiset ympärilläni kyselivät ja huomauttelivat: ”Milloin palaat takaisin kentälle?” ”Aiotko jäädä kotiin?” ”Ehkäpä sinun pitäisikin mennä naimisiin.” ”Kenties teit väärin, kun ollenkaan lähdit.”
Olin häpeissäni ja hämmentynyt. Olinko Jumalan rakkauden arvoinen? Miksi näin tapahtui minulle, kun olin palvellut niin uutterasti? Enkö ollut hyvä lähetyssaarnaaja? Kuunteliko Jumala minua? Hyväksyisivätkö ikätoverini ”vajavaisen” lähetystyöpalveluni?
Seuraavan puolen vuoden ajan kamppailin todistukseni kanssa, mistä tunsin syyllisyyttä. Mietin, olinko joutunut armon ulkopuolelle ja rakastiko taivaallinen Isä todella minua. Vaikka vähitellen aloin tuntea oloni hieman paremmaksi, ei minusta tuntunut samalta kuin ennen lähetystyötäni. Ja huomasin yhä vältteleväni siirtymistä eteenpäin elämässäni.
Sitten yhtenä iltana hyvä ystäväni ja minä juttelimme. Hänkin oli kokenut sen tuskan ja surun, että joutuu palaamaan etuajassa lähetystyöstään sairauden vuoksi, ja hän teki työtä palatakseen lähetyskentälle. Muistan, että se ilta oli ensimmäinen kerta puoleen vuoteen, kun tunsin todellista rauhaa. Hengen ääni kuiskasi minulle: ”Sinun pitää mennä takaisin.” Olin niin helpottunut tietäessäni viimeinkin, mihin suuntaan edetä. Menin seuraavana päivänä tapaamaan piispaani. Sitten kirjoitin palavan kirjeen lähetystyöosastolle kysyen, voisinko palata lähetyskentälle. Pyyntööni vastattiin myöntävästi, ja kuukautta myöhemmin käytin jälleen nimikylttiäni.
Puoli vuotta myöhemmin samat terveysongelmat alkoivat uudelleen. Muistan maanneeni sairaalavuoteessa sekavana tuntikausia kestäneiden kokeiden ja lääkepistosten jäljiltä. En tahtonut uskoa, että näin kävi taas. Tällä kertaa tiesin, että lähetystyöni oli ohi. Pettymyksen ja katumuksen kyyneleet poskille virraten kuuntelin, kun viisas lähetysjohtajani sanoi: ”Sisar Romanello, sinä rakastit Herraa kaksinkertaisesti, koska tulit takaisin.” Hänen sanansa olivat minulle suurena lohdutuksena. Kun tällä kertaa nousin lentokoneeseen palatakseni kotiin, lupasin taivaalliselle Isälleni, että pysyisin uskollisena, vaikka en saisikaan vastauksia.
Kristuksen sovitus toi parantumisen
Kotiinpaluustani on nyt kulunut vähän yli kaksi vuotta. Minulla on yhä terveysongelmia, eivätkä kestävyyteni ja tarmoni ole olleet samalla tasolla kuin ennen palvelemistani lähetystyössä. Lääkärit eivät ole vieläkään saaneet selville, mikä minua vaivaa. Minulle ei ole ollut helppoa olla kotiin palannut lähetyssaarnaaja, joka ei saanut palvella täyttä aikaa lähetystyössään. Siitä huolimatta rakastan yhä jokaista suloista käännynnäistäni. Minulta on vienyt aikaa tuntea itseni kelvolliseksi ja tietää, että lyhyeksi jäänyt lähetystyöpalveluni on ollut arvokas minulle aivan kuten puolentoista tai kahden vuoden lähetystyö on muille lähetyssaarnaajille.
Herra on antanut minulle monia tilaisuuksia puhua muiden sellaisten kanssa, jotka ovat kokeneet odottamattoman kotiinpaluun aikaansaaman järkytyksen. Tiedän, että taivaallinen Isä on johdattanut minut heidän luokseen lausumaan todistukseni ja auttamaan heitä ymmärtämään, että ennenaikainen kotiinpaluu terveysongelmien vuoksi ei ole virhe, joka on pidettävä salassa, vaan kokemus, josta tulee keskustella.
Kun palasin ensimmäisen kerran kotiin, koin, miltä tuntui laiminlyödä uskoani, mutta toisen kerran palatessani koin, millaista oli pysyä uskollisena. Pysyttelin perusasioissa: tutkin pyhiä kirjoituksia, osallistuin instituuttiin, kävin kirkossa ja huolehdin tehtävistäni siellä. Rukoilin monta kertaa, jotta tietäisin, miksi kaikki kävi niin kuin kävi. Lakkasin syyttämästä itseäni ja lakkasin syyttämästä taivaallista Isää. Kun katson elämääni paluuni jälkeen ja käyn tapaamassa kiinalaisia veljiäni ja sisariani, jotka asuvat kotikaupungissani, olen ehdottoman vakuuttunut siitä, että kaikelle tälle on olemassa iankaikkinen tarkoitus.
Rakastan kohdan Moosia 5:15 sanoja: ”Sen tähden minä tahdon teidän olevan lujia ja järkkymättömiä, tekevän aina runsaasti hyviä tekoja, jotta Kristus, Herra Jumala Kaikkivaltias, voi sinetöidä teidät omikseen, niin että teidät voitaisiin johdattaa taivaaseen, jotta saisitte ikuisen pelastuksen ja iankaikkisen elämän hänen viisautensa ja voimansa ja oikeudenmukaisuutensa ja armonsa kautta, joka loi kaiken taivaassa ja maan päällä ja joka on Jumala kaiken yläpuolella.”
Uskon, että jos jatkuvasti elän elämääni omistautuneena Herralle, minua siunataan ikuisesti. Sillä tavoin tiedän, että minut parannettiin Jeesuksen Kristuksen sovituksen kautta, sillä vaikka kehoni ei voisikaan fyysisesti olla sataprosenttisesti parantunut, sydämeni ei ole koskaan ollut eheämpi ja valmiimpi palvelemaan Mestarin työssä.