Minun jouluihmeeni

Joan Burton Stott, Kalifornia, USA

Syksyllä 1968 piispamme kysyi vanhemmiltani, lupautuisivatko he antamaan rahaa Provon temppelin rakentamiseksi Utahiin. Nykyään seurakunnissa ei toimita niin, mutta siihen aikaan se oli yleistä. Isäni lupasi antaa tuhat dollaria. Se ei ehkä tunnu suureltakaan summalta, mutta meille se oli sitä. Isä teki kahta työtä tukeakseen yhtä poikaa yliopistossa, yhtä poikaa lähetystyössä ja viittä lasta kotona.

Kun isä istuutui pitämään perheneuvostoa ja kertoi meille, että hän oli lupautunut antamaan tuhat dollaria temppelin rakentamiseen, muistan ajatelleeni: ”Olisit yhtä hyvin voinut luvata miljoonan, koska kumpikin summa on meille mahdoton.” En voinut uskoa, että hän oli luvannut antaa niin paljon, ja meillä oli vain vajaat neljä kuukautta aikaa saada rahat kokoon.

Valitsimme neljä tapaa kerätä rahaa: luopuisimme sinä jouluna lahjojen antamisesta ja lahjoittaisimme lahjoihin käyttämämme rahat, siskoni ja minä lahjoittaisimme lapsenvahtina ansaitsemamme rahat, pikkuveljeni tekisi kaikenlaista pientä ansaitakseen rahaa ja perheemme menisi paikalliselle maatilalle poimimaan omenoita päivittäin muutaman viikon ajan ja lahjoittaisi siitä tulleet ansiot.

Teimme kenkälaatikosta lahjapaketin, johon panisimme talletuksemme, lisäsimme päälle temppelin kuvan ja kuvan Jeesuksesta Kristuksesta ja asetimme laatikon pienelle pöydälle. Jännitys kasvoi lahjoitustemme lisääntyessä. Keskityimme joululahjojen sijaan lahjaamme, jonka halusimme antaa Vapahtajalle. Arvostin niin paljon sitä lahjaa, jonka Hän oli antanut Jumalan lapsille – henkensä – että halusin antaa Hänelle jotakin vastalahjaksi.

Omenoiden poimiminen osoittautui vaikeimmaksi ja tyydytystä tuottavimmaksi tavaksi ansaita rahaa. Se oli uuvuttavaa, mutta meitä vahvistettiin ja palkittiin, kun vietimme aikaa yhdessä perheenä. Aloimme olla ”yhteen liittyneinä ykseydessä ja rakkaudessa” (Moosia 18:21).

Joulun lähestyessä minulla oli tapana kurkistaa lahjoituslaatikkoon, mutta petyin aina. Ponnisteluistamme huolimatta olimme kaukana tavoitteestamme.

Päätöksemme luopua joululahjoista tuntui minusta kuitenkin hienolta. Tiesin, että uhrauksemme olivat pieniä, mutta uskoin siihen, että Vapahtaja olisi mielissään.

Eräänä päivänä isä ilmoitti, että olimme saavuttaneet tavoitteemme ja että hän oli lahjoittanut rahat. En koskaan saanut tietää, kuinka saimme puuttuvan summan kokoon niin nopeasti.

Isän lupauksen täyttyminen sinä jouluna oli ihme. Mutta minulle todellinen ihme oli, että saamisen sijaan minä annoin ja pääsin lähemmäksi Vapahtajaa. Se oli parempaa kuin mikään joululahja, jonka olisin voinut saada. Seitsemän vuotta myöhemmin sain tuon lahjan takaisin polvistuessani alttarin ääreen Provon temppelissä sinetöitäväksi ajaksi ja koko iankaikkisuudeksi aviomieheeni.