Tee elämästäsi innoittava taival kohti henkilökohtaista kasvua
Vanhin Jeffrey R. Holland
kahdentoista apostolin koorumista
Evankeliumin oppiminen, sen mukaan eläminen ja sen opettaminen ovat jumalallisiin mahdollisuuksiimme kasvamisen ytimessä.
Kuvitus Getty Images
Miten suurenmoista aikaa tämä onkaan olla Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen! Kun ajattelen viimeaikaisia kehitysvaiheita Herran valtakunnassa, tuntuu ilmiselvältä, että Jumala on viemässä meitä innoittavalle matkalle, jolla näemme kukkuloita ja laaksoja sekä niin upeita näkymiä, että pystymme tuskin kuvittelemaan niitä, ennen kuin kiipeämme hieman ylemmäksi ja ne avautuvat näkyviimme.
Pelkästään menneen vuoden aikana olemme jättäneet jäähyväiset rakkaalle profeetalle ja rakastavasti antaneet tukemme uudelle. Olemme ottaneet käyttöön uuden suhtautumistavan Apuyhdistyksen ja Melkisedekin pappeuden koorumien kokouksiin tähdentäen enemmän yhdessä neuvottelemista Herran työn toteuttamiseksi. Olemme nähneet, kuinka Herra on samassa hengessä tuonut ylipapit ja vanhimmat yhteen yhdeksi koorumiksi, ja nähneet mullistavan muutoksen siinä tavassa, jolla pappeudenhaltijat ja sisaret palvelevat Jumalan lapsia. Jos se ei riitä saamaan teitä haukkomaan henkeä, niin miettikää ensimmäisen presidenttikunnan äskettäistä ilmoitusta uudesta aineistosta, joka tukee henkilökohtaista ja perheen yhteistä pyhien kirjoitusten tutkimista, ja vastaavia muutoksia Alkeisyhdistyksen ja pyhäkoulun aineistoihin – puhumattakaan edistysaskelista, joita otetaan lähetystyön, sukututkimuksen ja temppelityön saralla.
Ja epäilemättä lisää on tulossa. Kuten yhdeksännessä uskonkappaleessamme julistetaan: ”Me uskomme kaiken, mitä Jumala on ilmoittanut” – se on usein se helppo osuus. Tarvitaan aivan tietynlaista uskoa, jotta voimme ”[uskoa], että hän ilmoittaa vielä monia suuria ja tärkeitä Jumalan valtakuntaa koskevia asioita”, ja sitten olla valmiita ottamaan ne vastaan, olivatpa ne mitä tahansa. Jos olemme halukkaita, Jumala ohjaa meitä paikkoihin, joihin emme koskaan kuvitelleet pääsevämme – niin yleviä kuin haaveemme jo voivat ollakin. Hänen ajatuksensa ja Hänen tiensä ovat epäilemättä paljon korkeammalla kuin meidän (ks. Jes. 55:8–9). Eräässä mielessä emme taida olla kovinkaan erilaisia kuin ne, joille profeetta Joseph Smith sanoi Kirtlandissa: ”Te ette tiedä yhtään enempää tämän kirkon ja valtakunnan kohtaloista kuin äitinsä sylissä oleva lapsi.”1
Hän haluaa muuttaa meidän sydäntämme
Siitä huolimatta kun katsomme taaksepäin menneeseen, toivon meidän voivan nähdä muutakin kuin vain muokattuja menettelytapoja, uusia ohjelmia ja paranneltuja oppikirjoja. Herran työssä on viime kädessä aina ollut kyse ihmisistä, ei ohjelmista. Mitä tahansa muutoksia Hän johonkin järjestöön tai aikatauluun tai opetusohjelmaan ohjaakin, niin todellisuudessa Hän toivoo muuttavansa teitä ja minua. Hän haluaa muuttaa meidän sydäntämme ja kohentaa meidän tulevaisuuttamme.
Ei, me emme pysty vielä näkemään niitä suuria ja tärkeitä asioita, jotka odottavat reitin seuraavan mutkan takana, mutta meillä on jonkinlainen ajatus lopullisesta päämäärästä:
”Vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on.” (1. Joh. 3:2.)
”Millaisia miehiä [ja naisia] teidän siis tulee olla? Totisesti minä sanon teille: Sellaisia kuin minä olen.” (3. Nefi 27:27.)
”Te saatte hänen täyteydestään ja teidät kirkastetaan minussa, kuten minut on kirkastettu Isässä; sen tähden minä sanon teille, että te saatte armoa armon lisäksi” (OL 93:20).
En tiedä teistä, mutta minusta se kuulostaa pitkältä matkalta – mutta riemastuttavalta sellaiselta! Sellainen jumalallinen tavoite, niin ylevä kuin se onkin, on juuri sitä, mikä tekee palautetusta evankeliumista niin puoleensavetävän ja innoittavan. Syvällä sielussamme kuuluu kaiku – muisto – joka kertoo meille, että tästä syystä olemme tulleet maan päälle. Me hyväksyimme taivaan Isämme suunnitelman ennen kaikkea sen vuoksi, että halusimme tulla Hänen kaltaisikseen. Tiesimme, että se olisi vaivalloinen tavoite, jota ei olisi koskaan helppo saavuttaa. Mutta emme yksinkertaisesti voineet tyytyä mihinkään vähempään. Sielumme on luotu kasvamaan, ja meitä innoitettiin silloin ja innoitetaan nykyään tekemään se matka.
Opimme ja muutumme
Evankeliumin opettaminen ja oppiminen sekä sen mukaan eläminen ovat jumalallisiin mahdollisuuksiimme kasvamisen ja taivaallisten vanhempiemme kaltaisiksi tulemisen ytimessä. Toisinaan kutsumme tätä prosessia iankaikkiseksi edistymiseksi. Toisinaan kutsumme sitä kääntymykseksi. Toisinaan nimitämme sitä yksinkertaisesti parannukseksi. Mutta käytimmepä siitä mitä nimitystä tahansa, siihen sisältyy oppimista. Profeetta Joseph Smith sanoi: ”Teidän on opittava, miten voitte itse olla jumalia ja olla Jumalan kuninkaita ja Jumalan pappeja – – nousemalla pienen asteen kerrallaan, kehittymällä pienestä kyvystä suureen kykyyn. – –
Kun nousette tikkaita, teidän on aloitettava alhaalta ja noustava ylös askelma askelmalta, kunnes pääsette ylös asti. Samoin on evankeliumin periaatteiden laita, teidän on alettava ensimmäisestä ja jatkettava, kunnes opitte kaikki korotuksen periaatteet.”2
Puhutaanpa siis oppimisesta. Koska olen pohjimmiltani opettaja, niin rakastan tätä sanaa ja tätä ajatusta, vaikka minun mielestäni meidän tuleekin määritellä se hieman paremmin kuin yleensä teemme. Evankeliumin asiayhteyksissä en tarkoita vain tiedon kerryttämistä, vaikka se onkin osa sitä. En myöskään tarkoita pelkästään passiivista luennon kuuntelemista tai tosiseikkojen ulkoa opettelemista. Tarkoitan oppimista siinä mielessä, että kasvaa ja muuttuu, että saa näkemyksen, joka johtaa kehittymiseen, että oppii tuntemaan totuuden, mikä puolestaan johtaa meitä lähemmäksi kaiken totuuden Jumalaa.
Presidentti Russell M. Nelson yhdisti oppimisen ja tämän kääntymykseen johtavan sydämenmuutoksen, kun hän opetti, että kun ”Pyhä Henki antaa vilpittömälle etsijälle vakuutuksen”, se vaalii uskoa, mikä ”edistää parannusta ja kuuliaisuutta Jumalan käskyille”. Nämä kääntymyksen välttämättömät ainesosat saavat meidät kääntymään ”pois maailman tavoista Herran tapoihin”, mikä ”saa aikaan voimallisen muutoksen sydämessä”.3
Tässä ei ole kyse siitä, että osaa luetella Israelin kahdentoista heimon nimet tai piirtää kaavion oliivipuuvertauksesta, niin hyödyllisiä kuin sellaiset harjoitukset voivat ollakin. Tällainen oppiminen on sitä, että muutumme, että olemme erilaisia (parempia), koska tiedämme enemmän siitä, mitä Jumala tietää.
Huomaatte, että tällainen oppiminen, josta puhun, on aivan liian suurta, jotta se mahtuisi luokkahuoneeseen tai 45 minuutin oppiaiheeseen. Pyhät kirjoitukset, profeetat, vanhemmat, aurinkoiset päivät, sateiset päivät, Hengen innoitukset ja jokapäiväisen elämän oppiaineisto – nämä kaikki tarjoavat meille mahdollisuuksia oppia Jumalasta ja Hänen suunnitelmastaan, sillä epäilemättä kaikki todistaa Hänestä (ks. Moos. 6:63). Lopulta me kaikki huomaamme, että Hän haluaa opettaa meitä paitsi kirkossa myös kaikkialla ja joka hetki – epävirallisina hetkinä lastemme ja ystäviemme parissa, naapuriemme tai työtoveriemme joukossa, bussissa näkemämme miehen tai naisen seurassa tai sen työntekijän kanssa, joka auttaa meitä ruokakaupassa – kaikkialla ja aina kun olemme halukkaita oppimaan.
Mutta kaikki nämä totuudet, joita Jumala yrittää opettaa meille joka päivä, ovat vain monia siemeniä, jotka kylvetään kallioiseen maaperään tai ohdakkeiden sekaan, missä ne palavat tai tukehtuvat, ellemme ota varteen Alman neuvoa ja ravitse niitä koettelemalla sanaa eli – kuten Jaakob sanoi – ole sanan tekijöitä eikä vain sen kuulijoita (ks. Mark. 4:1–20; Jaak. 1:22; Alma 32:27–43). Kun opimme totuutta ja päätämme toimia sen mukaan, meidän todistuksemme kasvaa (ks. Joh. 7:17). Sitten kun omaksumme totuuden osaksi itseämme pyrkimällä johdonmukaisesti elämään sen mukaan myös haasteita kohdatessamme, se muuttaa meidät ja meistä tulee enemmän totuuden Isän kaltaisia.4
Evankeliumin oppiminen keskittyy kotiin
Tästä syystä sanomme, että evankeliumin opettamisen ja oppimisen sekä sen mukaan elämisen täytyy olla kotiin keskittyvää ja kirkon tukemaa.5 Ensimmäiseksi, koti on paikka, jossa vietämme suurimman osan ajastamme – epäilemättä enemmän aikaa kuin vietämme kirkossa (lukuun ottamatta ylityöllistettyjä piispojamme). Emme odota fyysisen ruumiimme selviytyvän pitkään yhdellä aterialla viikossa – vaikka se olisikin oikein hyvä ateria. Samalla tavoin jos tunnin kestävä kirkon oppiluokka – jopa loistava kirkon oppiluokka – on pääasiallinen tilanne, jossa kestitsemme itseämme Kristuksen sanalla (ks. 2. Nefi 31:20), niin me olemme vaarassa kärsiä hengellisestä aliravitsemuksesta.
Toiseksi, koti on sekä oppiluokka että työpaja, jossa evankeliumin oppiminen ja sen mukaan eläminen yhdistyvät niin saumattomasti, että niitä on miltei mahdoton erottaa toisistaan. Tätä elävän elämän työpajakokemusta ei yksinkertaisesti voi luoda pelkästään oppiluokassa.
Mikä kenties tärkeintä, koti on – tai se voi olla – kaiku taivaasta, muistutus siitä iankaikkisesta tavoitteesta, jota tulimme tänne tavoittelemaan. Kuten presidentti Henry B. Eyring, toinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, tämän ilmaisi: ”Vaikka maanpäälliset perheet ovat kaukana täydellisyydestä, ne antavat Jumalan lapsille parhaan mahdollisuuden saada maan päälle tullessaan osakseen sitä ainoaa rakkautta, joka yltää lähelle sitä, mitä tunsimme taivaassa – vanhemman rakkautta. Perheet ovat myös paras tapa säilyttää ja välittää eteenpäin moraalin hyveitä ja tosia periaatteita, jotka todennäköisimmin johtavat meidät takaisin Jumalan luo.”6
Olenko pelästyttänyt teidät vanhemmat? Toivottavasti en. Ei ole tarkoitus, että tämä opettamisen, oppimisen ja kotona elämisen tähdentäminen olisi yksilöille ja perheille lisätaakkana. Itse asiassa aivan päinvastoin – toivomme, että tunnustamalla teidän pyrkimyksenne kotona ja tukemalla niitä, me voimme jollakin tavoin keventää siellä kantamaanne kuormaa. Tai vielä paremmin, kenties voimme vahvistaa teitä niin, että saatatte kantaa sen helposti (ks. Moosia 24:15).
Evankeliumin oppimisen tukeminen kirkossa
Tämä laajennettu näkemys evankeliumin vastaanottamisesta muualla kuin oppiluokassa, ei tarkoita sitä, ettei oppiluokka olisi tärkeä. Tietysti toivomme, että kirkossa tapahtuu yhä merkityksellistä oppimista. Itse asiassa kirkon oppiluokkien tukea antava rooli on ratkaisevan tärkeä kotiin keskittyvän oppimisen kannalta. Jotta ihmisten elämä kuitenkin muuttuisi, opettaminen kirkossa ei voi olla täysin erossa siitä, mitä heidän elämässään tapahtuu. Opettamisen täytyy olla merkityksellistä ja sen tulee hyödyntää sekä opettajien että oppilaiden kokemuksia.
Silloin on selvää, ettei ehkä ole oikein keskittyä oppikirjaan tai liitutauluun tai tuolien järjestykseen tai edes joihinkin erinomaisiin keskustelukysymyksiin. Pyrkimystemme ja tunteemme kohteena täytyy olla yksilöllinen Jumalan lapsi ja hänen iankaikkinen edistymisensä. Me pyrimme koskettamaan ihmisten elämää, ja me kosketamme tuoleja tai liitua tai audiovisuaalisia laitteita vain jos se auttaa meitä koskettamaan jonkun elämää. Mukaillen Vapahtajan sanoja, mitä hyödyttää opettajaa tai oppiluokkaa, jos tuloksena on maailman suurenmoisin opillinen esitys, mutta mikään siitä opista ei tule esiin yksittäisen jäsenen elämässä ja rakkaudessa, ajatuksissa ja tuntemuksissa – ihmisen, jonka Jumala haluaa niin kovasti pelastaa ja korottaa?
Menestyksen todellisena mittana ei ole se, kuinka juohevasti oppitunti sujui, kuinka hyvin täytimme annetun ajan, kuinka monia kehuja opettaja sai jälkikäteen, tai edes se, kuinka monta luokan jäsentä osallistui. Menestys riippuu siitä, mitä tapahtuu oppijan elämässä. Löysikö veli Herrero viime viikon oppitunnilla pyhistä kirjoituksista jotakin sellaista, mikä auttoi häntä selviytymään niistä haasteita, joita hänellä on ollut? Tai mikä vielä parempaa, tapahtuiko oppitunnilla jotakin, mikä lisäsi hänen kykyään löytää viikon aikana tarvitsemiaan vastauksia? Kun hän kertoi kokemuksestaan tällä viikolla, saiko sisar Schmidt tarvitsemaansa toivoa ja uskoa siihen, että Jumala auttaisi häntäkin? (Ks. ”Et saavuta hyvää kuntoa muita katselemalla”.)
Kaikki tämä saattaa tarkoittaa, että jos olet opettaja, niin se, mitä näet uudessa opetusaineistossamme, on jonkin verran erilaista kuin se, mitä olet tottunut näkemään vanhoissa oppikirjoissamme. Saatat löytää vähemmän tarkkoja ohjeita siihen, mitä tehdä ja kuinka tehdä. Niin on tehty tarkoituksella, jotta se kehottaisi sinua rukoilemaan, panemaan merkille ja hyödyntämään omia kokemuksiasi sekä saamaasi innoitusta sekä opettamiesi ihmisten kokemuksia ja innoitusta. (Ks. ”Laulatko sooloa vai johdatko kuoroa?”)
Oletetaan siis, että oppikurssina on Uusi testamentti ja olen pyhäkoulun opettaja. En välttämättä tuo mukanani luokkaan kasapäin toisarvoisia pikkuseikkoja luvun Matt. 5 tapahtumapaikasta, vuorisaarnaa koskevia innoittavia lainauksia viisailta ihmisiltä ja luovia toimintoja liittyen siihen, kuinka olla rauhantekijä – kaikki järjestettyinä ja ajastettuina niin, että niiden käsittely päättyy viittä vaille tasan. Sen sijaan tutkin luvun Matt. 5 periaatteita ja elän niiden mukaan, juuri niin kuin odotan oppijoiden toimivan. Ainoa ero on siinä, että voisin tehdä sitä ajatellen kutakin luokkani jäsentä ja rukoillen enemmän heidän puolestaan ja sen puolesta, kuinka nämä periaatteet voisivat olla heille merkityksellisiä. Sitten oppitunnilla Hengen vaikutuksesta kannustaisin heitä vahvistamaan ja tukemaan toinen toistaan heidän pyrkiessään tutkimaan lukua Matt. 5 ja elämään sen mukaan. Auttaisin heitä näkemään yhteyksiä heidän oman elämänsä ja pyhien kirjoitusten kallisarvoisen opin välillä. Ennen kaikkea rukoilisin siinä hetkessä innoitusta muuttaa tosiseikka uskoksi, kysymys etsinnäksi.
Alkeisyhdistyksessä roolini olisi tietenkin hieman erilainen. Mutta tavoitteenani ei olisi pitää näitä pienokaisia viihdytettyinä 45 minuutin ajan tai pitää heitä hiljaisina, jotta voin sanoa sanottavani ilman keskeytyksiä. Tavoitteenani olisi kannustaa heitä tulemaan itsenäisiksi oppijoiksi, auttaa heitä näkemään, kuinka evankeliumin totuudet rikastuttavat heidän elämäänsä, ja tukea heidän vanhempiaan – heidän tärkeimpiä evankeliumin opettajiaan.
Järkytettyäni ensin vanhemmat olen nyt kenties pelästyttänyt myös opettajat. Jos niin on käynyt, saanen tyynnytellä teitä kahdella ajatuksella: 1) Te opetatte ihmisiä, ette oppiaiheita, ja te tunnette opettamanne ihmiset paremmin kuin mikään oppikirja mitenkään pystyy. 2) Teidän henkilökohtaiset pyrkimyksenne oppia evankeliumia ja elää sen mukaan ovat parasta mahdollista valmistautumista siihen, että opetatte evankeliumia muille. Muistakaa, että paras tapa kutsua Henki elämäämme – ja opettamiseemme – on oppia evankeliumia itse ja elää itse sen mukaan. Henki on ylin opettaja tässä kirkossa, ja onneksi sille vaikutukselle ei ole mitään rajoja.
Hän meille polun viitoitti
Meidän suurena toiveenamme on, että Herra kohottaa meidät hengellisen kasvun uusiin korkeuksiin uusilla tavoilla oppia evankeliumia ja elää sen mukaan. Hänen avullaan me kerromme evankeliumista ystävillemme – emme sen vuoksi, että tunnemme sen velvoitteeksi, vaan sen vuoksi että evankeliumi on osa jokapäiväistä elämäämme emmekä osaa avata suutamme ilman että siitä lipsahtaa ulos jonkin verran evankeliumin totuutta! Ihannetapauksessa muihin kirkkoihin kuuluvat ystävämme näkevät kasvavaa valoa elämässämme ja etsivät käsiinsä lähetyssaarnaajat – jo ennen kuin lähetyssaarnaajat löytävät heidät – saadakseen omalle perheelleen jotakin siitä, mitä he ovat nähneet. Temppeliavioliitot, sukututkimustyö, pappeuden voima ja toimitukset, moraalinen puhtaus, köyhistä huolehtiminen – kaikki nämä ovat siunattua lopputulosta siitä, että syvällisen kääntymyksen kokeneet Kristuksen opetuslapset oppivat evankeliumia ja elävät sen mukaan joka päivä saaden täyttä, asianmukaista, johdonmukaista tukea sunnuntain oppiluokista. Juuri sitä kohti Herra johtaa meitä, ja se on todellakin innoittava matka!
Käytämme ilmausta ”opettaminen Vapahtajan tavalla”, mutta toivon, ettei siitä koskaan tule iskulausetta tai kliseetä. Oikeastaan tarkoitamme tällä ilmauksella vain sitä, että meidän tulee opettajina ja oppijoina olla Kristuksen kaltaisia, yrittää kertoa evankeliumista siten kuin Hän teki. Tämä on tilaisuus liittyä opetuslasten joukkoon, mennä Jeesuksen kanssa valtateille ja sivuteille etsimään sitä yhtä, joka on saattanut joutua eksyksiin. Tämä on tilaisuus kiivetä kansanpaljouden kanssa vuorelle, jolla vuorisaarna pidettiin, ja istua väkijoukon kanssa Galilean rannalla. Tämä on meille kaikille tilaisuus koskettaa Mestarin viitan tupsua ja tulla parannetuksi.
Olen aina rakastanut näitä runollisia sanoja, jotka Eliza R. Snow kirjoitti yhteen kirkon koskettavimmista lauluista:
Veljet ja sisaret, minulle on kunnia kulkea teidän kanssanne kohti sitä loistavaa tulevaisuutta, jonka Isämme taivaassa on varannut meille. Tunnen teidän sydämenne. Tiedän, että te rakastatte Herraa ja haluatte tehdä Hänen tahtonsa. Todistan, että kun me opimme Hänen tahtonsa, kun kokoamme valoa ja totuutta sekä omaksumme sen elämäämme joka päivä, se valo kasvaa meissä ja ”kirkastuu kirkastumistaan täyteen päivään saakka” (OL 50:24, kursivointi lisätty), jolloin voimme olla Hänen kanssaan, koska olemme Hänen kaltaisiaan.