Paikallisia Uutisia
”Uusi aikakausi Suomen kansalle”
Tämä rohkea julistus esiintyi Helsingin Sanomissa olevassa ilmoituksessa 23. syyskuuta 1947.1 Siinä mainitaan, että suomea puhuva johtaja, lähetysjohtaja Matis on tullut Amerikasta johtamaan MYÖHEMPIEN AIKOJEN PYHIEN JEESUKSEN KRISTUKSEN KIRKON työtä Suomessa. Ilmoituksessa sanottiin, että Ruotsin lähetyskentän johtaja Blomquist siirtää tämän lähetystyön johtamisen Suomeen lähetysjohtaja Matisille – joka haluaa ainoastaan auttaa ja kannustaa tätä kansaa hengellisesti ja ajallisesti – julkisessa kokouksessa, joka pidettäisiin seuraavana sunnuntai-iltana (24. syyskuuta).
Me kolme veljestä olemme osa sitä Matisin perhettä, joka saapui tuolloin Suomeen vanhempiemme kanssa. Alla oleva kuva on otettu osoitteessa Pihlajatie 41 sitä kokousta edeltäneessä Helsingin lähetysseurakunnan juhlallisessa kokouksessa tuona historiallisena syyskuun 24. päivänä.2 Se on paikka, jossa me asuimme ja jossa kokouksia pidettiin. Lähetysjohtaja ja sisar Blomquist ovat etualalla, ja heidän välissään on sisar Sofia Ranta valkoisessa mekossaan. Heistä oikealle, valkoinen paita päällään, on 14-vuotias veljemme Fred, 6-vuotias James (Jim) on kauempana oikealla valkoisessa paidassaan, 4-vuotias Bruce on takana lähetyssaarnaajan harteilla, ja äärimmäisenä oikealla on 10-vuotias John valkoisessa paidassaan. Äitimme on takana ovensuussa, ja isä varmaankin ottamassa tätä kuvaa.
Myöhemmin mainitaan tästä kuvasta monia rakkaita jäseniä ja lähetyssaarnaajia. Perheemme oli saapunut Helsinkiin neljä päivää ennen tämän kuvan ottamista, ja pojista me kolme jäimme sinne useammaksi vuodeksi; John neljäksi sekä Jim ja Bruce yli seitsemäksi vuodeksi. Löysimme vastikään isämme arkistoista kuvia ja kirjeitä, joissa on uusia yksityiskohtia joistakin merkittävistä tapahtumista ennen ja jälkeen tämän historiallisen tilaisuuden. Ne valaisevat myös sitä, kuinka lähetysjohtaja Matis, meidän isämme, tosiaankin auttoi ja kannusti Suomen kansaa sekä hengellisesti että ajallisesti, kuten ilmoituksessa sanottiin.
Nämä tapahtumat muuttivat elämämme täysin, ja kirjoitamme tämän kertomuksen antaaksemme tunnustusta Herran siunauksille, joita perheemme sai osakseen tuona aikana. Kertomuksemme ensimmäinen osa kattaa noin neljän kuukauden ajanjakson ennen yllä olevan kuvan ottamista, ja toinen osa kertoo suunnilleen yhdestä vuodesta sen jälkeen. Lainaamme paljon äitimme omaelämäkerrasta.3 Noista ajoista kertovat myös kolme erinomaista ja kattavaa julkaisua, nimittäin A-L. Rinteen4 ja P. L. Trippin5 kirjat sekä Muistamme-kirja6. Lainaamme niitä runsaasti kertoaksemme teille oman tarinamme tuon historiallisen aikakauden tapahtumien silminnäkijöinä.
1. Perheen valmistelut 11. toukokuuta – 24. syyskuuta 1947
1.1: Tapahtumia ennen toukokuun 11. päivää 1947
Sunnuntai 11. toukokuuta 1947 on hyvin merkittävä päivämäärä perheellemme, koska silloin äiti ja isä oivalsivat ensimmäisen kerran, että he lähtisivät Suomeen. Antaaksemme historiallista taustaa perheemme osallisuuteen käymme ensin läpi muutamia kattavia historiallisia tapahtumia, jotka liittyivät kirkon varhaisiin vaiheisiin Suomessa. Vähän sen jälkeen, kun vuonna 1833 oli esitetty rohkea profetia siitä, että ”jokainen saa kuulla evankeliumin täyteyden oman puhetapansa mukaan ja omalla kielellään” (OL 90:11), perustettiin Skandinavian lähetyskenttä vuonna 1850. Ensimmäiset lähetyssaarnaajat saapuivat Suomeen vuonna 1875, ja pian Luodossa muodostui pyhistä koostuva ryhmä.1,2,3,4,5 Pieni ruotsinkielinen lähetysseurakunta toimi Luodossa (ruotsiksi Larsmo) vuosikymmenien ajan. Vuonna 1946 seurakunnan todettiin olevan äärimmäisen uskollinen; viisauden sanan noudattaminen oli sataprosenttista, samoin kymmenysten maksaminen ja kokouksiin osallistuminen.6 Vanhin Ezra Taft Benson liikuttui asiasta kuullessaan niin, että hän päätti pyhittää Suomen evankeliumin saarnaamiselle suomeksi juuri Luodossa 16. heinäkuuta 1946.1,2,3,4,5
Pian tämän pyhittämisen jälkeen kirkon ensimmäinen presidenttikunta – presidentti George Albert Smith ja neuvonantajat J. Reuben Clark ja David O. McKay – hyväksyi Suomen lähetyskentän perustamisen. Vanhin Bensonille annettiin tehtäväksi löytää mies, joka voisi avata Suomen lähetyskentän. Kuulimme isän ja äidin todistavan usein, että myöhemmin Herra johdatti vanhin Bensonin löytämään isän Chicagossa vanhin Bensonin myöhästyttyä junasta keväällä 1947.7,8 Tavattuaan isämme vanhin Benson lähetti sähkösanoman Salt Lake Cityyn ja suositti isää, tämän tietämättä, kutsuttavaksi avaamaan Suomen lähetyskentän.9 Presidentti Smith oli tietoinen Suomessa vallitsevista ajallisista tarpeista ja oli huolissaan siitä, kuinka kirkon tulisi toimia aloittaakseen siellä lähetystyön. Niinpä hän päätti lähteä henkilökohtaisesti Chicagoon yhdessä toisen apostolin kanssa, jonka nimeä emme tiedä, ja osallistua siellä pidettävään vaarnakonferenssiin ja puhutella tuota miestä, Henry Matisia.7
1.2: Puhuttelu 11. toukokuuta 1947
Sinä päivänä oli äitienpäivä. Presidentti Smith ilmeisesti vieraili pitkään Chicagossa tutustuakseen isäämme ja perheeseemme, sillä John muistaa matkustaneensa autollamme isän ja presidentti Smithin kanssa jossain vaiheessa ennen konferenssia. Äiti varmaankin viihtyi presidentti Smithin seurassa. Hän kirjoitti päiväkirjaansa, että hänellä ”oli etuoikeus tutustua presidentti Smithiin” ollessaan nuorena lähetyskentällään Pittsburghissa vuonna 1933, ja hän ”piti suuressa arvossa” kuvaa, joka hänellä oli siltä ajalta.7
Vaarnakonferensseissa oli silloin kaksi kokousta sunnuntaina. Presidentti Smith pyysi isää viemään hänet kokousten välillä Chicagon lähetyskentän toimistoon antaakseen lähetysjohtajan vaimolle siunauksen, ja hän pyysi äitiä tulemaan heidän mukaansa. Äiti kirjoitti: ”Kesken ajon auto alkoi kuumentua liikaa. Henry pysähtyi huoltoasemalle hakeakseen vettä. Kun hän poistui autosta, presidentti Smith kääntyi puoleeni ja sanoi: ’Haluaisitko mennä Suomeen, sisar Matis?’ – – ’Sanoitteko te Suomeen?’ äiti kysyi. ’Kyllä, niin minä sanoin’, kuului vastaus. Siinä vaiheessa Henry palasi autoon. Presidentti Smith vaikeni, ja minä olin liian äimistynyt puhuakseni.”7
He palasivat vaarnakonferenssiin juuri kun iltapäiväkokous oli alkamassa, eikä äidillä ollut mahdollisuutta puhua isän kanssa, koska isä istui korokkeella. Äiti kirjoitti: ”Istuin koko iltapäivän kuulematta paljoakaan siitä, mitä puhuttiin, koska mietin, mitä presidentti Smithillä oli mielessään, kun hän kysyi, haluaisinko mennä Suomeen.”7 Kokouksen jälkeen presidentti Smith pyysi tavata heidät piispan toimistossa.
On kaksi asiaa, jotka tuntuvat meistä merkittäviltä. Ensiksikin se, että tuolloin 77-vuotias presidentti Smith päätti tehdä pitkän, vaivalloisen matkan Chicagoon arvioidakseen asiaa henkilökohtaisesti. Toiseksi se, kuinka ystävällinen hyväntahtoiseksi tunnettu presidentti Smith olikaan. Tuona äitienpäivänä presidentti Smith – ystävälliseen tapaansa – antoi äidille tilaisuuden pohtia tätä asiaa mielessään muutaman tunnin ennen kuin kutsu esitettiin.
Isä on kirjoittanut, että sitten presidentti Smith ”puhutteli vaimoani ja minua – – Suomen lähetyskentän avaamista varten. Hän kysyi meiltä, voisinko saada työnantajaltani luvan jättää työpaikkani kolmeksi vuodeksi ja lähteä tähän lähetystyöhön.”8 Presidentti Smith kertoi heille, että Suomen vaikeiden elinolojen vuoksi kirkko harkitsi sitä, että kutsuisi isän ensin yksin Suomeen, ja äiti ja perhe seuraisivat mahdollisesti vuoden kuluttua perässä. Hän pyysi pitämään asian luottamuksellisena, kunnes kahdentoista koorumi voisi tavata seuraavana torstaina ja virallinen kutsu voitaisiin esittää. Presidentti Smith pyysi, että vanhempamme keskustelisivat asiasta keskenään ja lähettäisivät sitten presidentti McKaylle kirjeen, jossa kertoisivat tunteistaan.7
Äiti kirjoitti: ”Nukahtamisesta ei tullut mitään sinä iltana, – – joten suurimman osan yöstä keskustelimme siitä, mitä tekisimme.”5 Isä oli silloin 42-vuotias ja äiti 37-vuotias, heillä oli viisi lasta kotona ja isoäiti Matis asui kanssamme. Vanhempiemme usko samoin kuin heidän ilonsa tästä mahdollisesta kutsusta käyvät ilmi heidän pikaisesta vastauksestaan. Seuraavana päivänä 12. toukokuuta päivätyssä kirjeessä isä kirjoitti presidentti McKaylle: ”Meitä harkitaan Suomen lähetyskentän avaamiseen. Mikään ei tuottaisi meille suurempaa iloa kuin saada kutsu palvella Herraa tässä tehtävässä.”11 Sen jälkeen isä selitti perheensä taloudellista tilannetta ja työtilannettaan ja jatkoi: ”Luotan siihen, että jos meidän tulee Herran mielestä tehdä Hänen työtään Suomessa, nämä pienet ongelmat ratkeavat tyydyttävästi ja vaimoni ja minä voimme ottaa vastaan minkä hyvänsä saamamme kutsun.”11 He lähettivät kirjeen ja jäivät odottamaan vastausta.
1.3: 11. toukokuuta – 27. heinäkuuta, kutsu palvelemaan ja valmistautuminen matkaan
Heidän odottamansa vastaus saapui pian. Toukokuun 17. päivänä Salt Lake Tribune raportoi otsikolla ”MAP-kirkko perustaa lähetyskentän Suomeen ja nimittää sen johtajan”. Artikkelin mukaan kirkko avaisi tuon lähetyskentän, ja siinä mainittiin isän kutsuminen lähetysjohtajaksi.12 Tämä ilmoitus oli melkoinen uutinen, sillä Chicagon sanomalehdet, Logan Herald-Tribune, Arizona Republic ja Oakland Tribune kertoivat asiasta sinä päivänä, ja Provo Daily Herald sekä Nevada State Journal seuraavana päivänä. Deseret News -lehdessä oli laajempi artikkeli äidin ja isän kuvan kera 24. toukokuuta.13 Suomen lähetyskentän avaaminen oli suuri uutinen kirkon piireissä.
Vaikka tehtävä oli jo julkisesti tiedossa, vanhempamme olivat huolissaan siitä, etteivät he olleet saaneet mitään virallista kirjettä tai ohjeita. Presidentti McKay kirjoitti heille henkilökohtaisesti kirjeen, joka oli päivätty 26. toukokuuta ja jossa kutsu vahvistettiin. Isä vastasi siihen heti 28. toukokuuta ilmaisten kiitollisuutensa ja nöyryytensä tehtävän johdosta. Hän ilmoitti, ettei ollut vielä saanut virkavapaata työnantajaltaan Pullman-Standard Car Manufacturing -yhtiöltä. Hänen innostuksensa näkyi kuitenkin selvästi, koska hän sanoi voivansa olla ”valmis lähtemään 2–4 viikon sisällä”.14 Ensimmäinen presidenttikunta oli myös lähettänyt virallisen kirjeen kutsusta 26. toukokuuta, mutta se oli eksynyt matkalla eikä saapunut kuin vasta kesäkuun 6. päivä.
Lähetysjohtaja Eben T. Blomquist Ruotsin lähetyskentältä ryhtyi heti toimeen ja kirjoitti 27. toukokuuta, että sopiva asunto järjestyisi kokonaiselle perheelle.15 Hän myös suositteli toisessa kirjeessä, että isä toisi Suomeen auton sekä ”autolastillisen purkkiruokaa” ja perheelle vuodevaatteet, sillä näitä ei Suomessa ollut saatavana.16 Tuon tiedon perusteella presidentti Smith kirjoitti isälle 18. kesäkuuta, että ”sikäli kuin – – sinulle ja perheellesi on riittävästi tilaa, olisi parasta, että perhe lähtee kanssasi Suomeen.”17
Suunnitelmia muutettiin tämän kirjeen saavuttua. Äiti ja isä päättivät, että heidän kanssaan Suomeen lähtisivät perheen neljä poikaa ja isoäiti Matis. Suunnittelimme lähtevämme New York Citystä laivalla 31. heinäkuuta. Isä ehdotti, että toisimme Suomeen vanhan automme, vuosimallia 1940 olevan Buickin, mutta sen sijaan kirkko osti lähetyskentän autoksi uuden punaisen vuosimallia 1947 olevan Fordin.18 Myöhemmin Suomessa autosta tuli hyvin tunnettu ja hyödyllinen kirkon työssä.19 Äiti ja isä pakkasivat perheen käyttöön 72 laatikollista tarvikkeita.
Kun muistelemme sitä aikaa, meistä on ihmeellistä, että äiti ja isä pystyivät tekemään kaikki tarvittavat järjestelyt vain kuudessa viikossa: hoidettavana olivat sellaiset ajalliset asiat kuten työpaikka ja heidän kotinsa, oli hankittava matkustusasiakirjat ja ne 72 laatikollista suositeltuja ”vuodevaatteita, keittiötarvikkeita, ruokaa ja vaatteita”.7 Kaikki tämä tapahtui kuitenkin ilman että kukaan meistä pojista muistaisi minkäänlaista ahdistuneisuutta tai erityisiä valmisteluja. Jimin ainoa muisto valmisteluista on sen tajuaminen, että myöhemmin lokakuussa häneltä jäisi Halloween väliin. Hän kulki itsekseen ovelta ovelle heinäkuussa pyytäen, että saisi makeiset etuajassa.
Äiti ja isä erotettiin tehtäväänsä Salt Lake Cityssä 18. heinäkuuta. Isän tehtävään erottamisen suoritti presidentti Smith ja äidin presidentti McKay. Pyytäessään lähetystyöosastolta ohjeita isä tapasi siellä lähetystyöstä silloin vastanneen Gordon B. Hinckleyn, joka sanoi: ”Meillä ei ole erikoisia ohjelmia teille. Jos keksitte jotakin, kertokaa siitä meille.”1,3,21
1.4: 27. heinäkuuta – 14. elokuuta, matka Ruotsiin
Äiti kirjoitti: ”Aamulla 31. heinäkuuta New Yorkissa astuimme laivayhtiö Swedish American Linen ’Gripsholm’-nimiseen alukseen, joka lähti kohti Ruotsin Göteborgia.”7 Äiti, isoäiti ja me kolme nuorempaa poikaa olimme tulleet New Yorkiin junalla, todennäköisesti 29. heinäkuuta. Isä ja Fred olivat lähteneet matkaan kaksi päivää aikaisemmin, todennäköisesti 27. heinäkuuta, hakeakseen uuden punaisen Fordin Saint Louisista. John kirjoitti ystävälleen kirjeessä vuonna 1947: Kun olimme New Yorkissa, viimeisenä päivänä isä vei meidät ihan ylös asti (Empire State Buildingissa). Sieltä näki Vapauden patsaan ja sen valtamerilaivan, johon olimme menossa.”22
Äiti jatkaa: ”Se oli ensimmäinen kokemuksemme valtamerellä. Nautimme siitä suuresti.”7 Tällä matkalla tapahtui jotakin, millä oli myöhemmin merkitystä. Isä kertoo: ”Tapasimme hyvin hienon suomalaisen herrasmiehen. Hänen nimensä oli Yrjö Saastamoinen.”8 Herra Saastamoinen oli diplomaatti, Suomen erikoislähettiläs.1 Isä kertoi hänelle syyn matkallemme Suomeen, ja herra Saastamoinen kertoi isälle: ”Omistan Kuopiossa sahalaitoksen lautatarhoineen. Jos joskus tarvitsette tarvikkeita, rakennustarvikkeita, ottakaa minuun yhteyttä, niin voin ehkä auttaa jollakin tavalla.”8
Laiva saapui Göteborgin satamaan 11. elokuuta. Isä tarkisti kaikki 72 laatikkoa ja järjesti niiden kuljetuksen Suomeen. Sitten me seitsemän ahtauduimme uuteen Fordiin ja ajoimme Tukholmaan, jossa isä vietti muutamia päiviä saaden ohjeita lähetysjohtaja Blomquistilta. Sen jälkeen ajoimme pohjoiseen, josta menimme rajan yli Tornioon.7
1.5: 17.–24. elokuuta, saapuminen Suomeen
Ylitimme Suomen rajan sunnuntaiaamuna 17. elokuuta, tarkoituksenamme ajaa 350 kilometrin matka Luotoon, jossa osallistuisimme heidän sakramenttikokoukseensa ja viettäisimme ensimmäisen yömme Suomessa paikallisten jäsenten luona – Strömbergin veljesten kotona. Huomasimme kuitenkin pian, että suomalaiset tiet olivat huonossa kunnossa vastikään käytyjen sotien vuoksi. Yllätyimme myös siitä, että Suomessa polttoaine oli säännösteltyä, joten isän oli haettava tarvittava bensiinikuponki Oulun pormestarilta. Vasta keskiyön jälkeen pääsimme lähelle määränpäätämme, jossa isä etsi ”Luodon eli Larsmon kaupunkia”. Ajoimme erästä tietä edestakaisin yrittäen löytää liittymän, joka veisi määränpäähämme Strömbergin talolle. Viimein isä pysäytti auton läheiselle pihamaalle ja kysyi siellä olevilta miehiltä, kuinka hän löytäisi Luodon. Se olikin Strömbergien koti, jossa luotolaiset pyhät toivottivat meidät tervetulleiksi Suomeen.1 Äiti lisää: ”He olivat todella ihania. Emme ymmärtäneet toisiamme, mutta he tiesivät, keitä me olimme, ja meille oli varattuna vuoteet ja meille valmistettiin ruokaa.”7
Jim muistaa hyvin autossa vallinneen hädän, kun olimme eksyksissä sinä pimeänä yönä, sillä hänkin oli peloissaan. Hän muistaa talon, jonka kuistilla paloi kirkas valo, joka kiinnitti isän huomion ja johdatti meidät turvapaikkaamme. Se oli aina toiminut hänelle vertauskuvana kirkkaasta Kristuksen valosta, joka oli yli 70 vuoden ajan johdattanut uskollisia Luodon pyhiä, jotka nyt toivottivat tervetulleeksi tämän Herran työn laajenemisen Suomessa.
Seuraavana päivänä matkustimme Ylistaroon, joka oli isoäidin esivanhempien Mäkysten kotipaikka. Hän oli riemuissaan päästessään jälleen rakkaaseen kotimaahansa näkemään siskot ja veljet ja näiden perheet. Se oli siunattu tauko myös meille pojille, jotka olimme viikon ajan olleet autoon ahtautuneina. Me kaupunkilaispojat opimme, kuinka hauskaa oli jahdata lampaita maaseudun metsiköissä. Yksi suomalaisista sukulaisistamme tosin harmistui siitä; eihän hän ollut koskaan nähnyt poikien tekevän mitään niin vallatonta. Sukulaisemme puhuvat siitä yhä ja naureskelevat sille tänä päivänäkin. Isoäiti jäi Ylistaroon kolmeksi vuodeksi.7
Jäimme Ylistaroon siksi yöksi ja vietettyämme vielä yön Tampereella saavuimme Helsinkiin 20. elokuuta. Perheemme asettui asumaan kirkon hankkimaan asuntoon kerrostalon neljännessä kerroksessa osoitteessa Pihlajatie 41. Kooltaan 106 m2 olleessa asunnossa oli viisi huonetta: keittiö, kaksi makuuhuonetta, työhuone ja olohuone, joka toimi myös ruokasalina sekä Helsingin lähetysseurakunnan kokouspaikkana.23 Me kuusi Matisin perheen jäsentä jaoimme nämä tilat lähetystoimiston ja paikallisten lähetyssaarnaajien kanssa, jotka nukkuivat lattialla. Asuntoa lämmitettiin sinä vuonna vain neljä tuntia päivässä eikä hanasta saatu kuumaa vettä vuosiin. Rakennuksessa ei myöskään ollut hissiä, joten iäkkäämmille jäsenille oli varmasti haasteellista kiivetä neljänteen kerrokseen.1
Saapumisemme herätti suurta huomiota, koska amerikkalaisen perheen mukana saapui uusi auto. Viereisissä kerrostaloissa oli paljon nuoria poikia ja meidät neljä Matisin poikaa hyväksyttiin oitis muiden joukkoon. Elämämme oli muuttumassa täysin, tietysti, mutta me pojat olimme hyvin iloisia; elämässämme oli kaikki hyvin kuvaushetkellä 24. syyskuuta 1947.
Kohtasimme kuitenkin pian suuren ongelman. Meidän 72 tavaralaatikkoamme saapuivat Helsinkiin muutama viikko meidän jälkeemme, ja niitä oli pengottu. Isä oli tarkistanut laatikot Göteborgissa ja lähettänyt ne eteenpäin Helsinkiin. Äiti kirjoitti: ”Jossakin Göteborgin ja Helsingin välillä arkut ja laatikot oli avattu ja suurin osa vuodevaatteista ja ruoasta oli varastettu. – – Henry raportoi ensimmäiselle presidenttikunnalle menetyksistämme ja pyysi huoltotyötarvikkeita niin meille kuin myös – – puutteenalaisille pyhille.”7 Onneksi lähetysjohtaja Blomquist saattoi heti lähettää joitakin tarvikkeita, sillä Salt Lake Cityn lähetyksen saapuminen kesti kauan.
2. Perhetapahtumia syyskuusta 1947 joulukuuhun 1948 uuden aikakauden alussa
2.1 : Kirkko Helsingissä ja Suomessa syyskuussa 1947
Tässä toisessa osassa kuvailemme ensin elinolosuhteitamme ja kerromme sitten uusia oivalluksiamme kolmesta varhaisesta kirkon kehitysvaiheesta, joissa isä oli mukana. Lopuksi esitämme kunnianosoituksemme niille varhaisille kirkon jäsenille, joilla oli vaikutusta elämäämme.
Kuva Pihlajatie 41:n luona tarjoaa otoksen kirkosta Suomessa tuona historiallisena päivänä 24. syyskuuta 1947.1 Kuten edellä on mainittu, presidentti Eben T. Blomquist ja hänen vaimonsa seisovat edessä valkoisiin pukeutuneen sisar Sofia Rannan ympärillä. Heistä vasemmalle on vanhin A. Theodore Johnson vaimonsa kanssa. Vanhin Johnson oli kastanut seitsemän henkilöä Luodossa vuonna 1912, ja he muodostivat tuon lähetysseurakunnan ydinjoukon.2 Hän oli siihen aikaan Luodon piirin johtaja Ruotsin lähetyskentällä. Kuvasta puuttuva Mark Anderson oli siihen aikaan tuon lähetyskentän vasta muodostetun Helsingin piirin johtaja.2 Mainitsimme jo aiemmin oman perheemme. Johnin takana on Gustav Karlsson, ruotsalainen lähetyssaarnaaja, joka toimi Helsingin lähetysseurakunnan johtajana. Hänen neuvonantajiaan olivat sisar Rannan takana oleva veli Salminen sekä veli Jukarainen, joka puuttuu kuvasta.3 Muita jäseniä olivat Fredin takana oleva sisar Heliö; Taneli Havu, joka pitelee Jimin käsiä; luullaksemme hänen oikealla puolellaan kukkakimppu kädessä on sisar Havu ja hänen takanaan keskirivissä on sisar Riipinen. Muut kuvan lähetyssaarnaajat ovat Havujen takana oleva John D. Warner, luullaksemme Newell H. Erikson on Johnsonien takana, ja Keith L. Brown kannattelee Brucea harteillaan.
Toinen ikimuistoinen kuva noilta varhaisilta ajoilta on kuva Pihlajatie 41:n Alkeisyhdistyksestä. Takarivissä vasemmalta John on toisena, Antti Nordlin neljäntenä, ja Jim seitsemäntenä, oikeassa laidassa. Kaksi ikäistämme tyttöä, jotka olivat luokissamme vuosien ajan, ovat Maila Ranta, joka on takana suuri valkoinen hattu päässä, ja Aulikki Nordlin, joka hymyilee leveästi keskellä. Aivan edessä oleva pikkupoika on Heikki Nordlin. Rannan ja Nordlinin perheistä kerrotaan myöhemmin.
2.2: Elinolosuhteemme vuosina 1947–1948
Kolme vanhinta poikaa, Fred, John ja Jim, aloittivat syyskuun alkupäivinä suomenkielisen koulun Munkkiniemen kansakoulussa. Meitä siunattiin marraskuussa, kun toinen, pienempi (56 m2) asunto talossamme vapautui, jolloin perheemme muutti Pihlajatie 41:n toiseen kerrokseen.5 Elinolosuhteet Suomessa olivat vaikeat vastikään päättyneen sodan jälkeen. Ulkomaisia tuotteita sai hyvin rajoitetusti, ja monet kotimaisetkin tuotteet olivat säännösteltyjä. John, joka oli tuolloin 10-vuotias, kuvaili elämäänsä sinä lokakuussa kirjeessään chicagolaisen ystävänsä perheelle. Hän kiitti heitä paketista ja sanoi: ”Pureskelen yhä sitä purukumin puolikasta, jonka isä antoi minulle kaksi päivää sitten, kun saimme teiltä paketin. – – Ruoka ei maksa paljon, koska ihmisillä ei ole paljon rahaa, jolla maksaa. Ruoan ostamiseen tarvitaan kuitenkin kuponkeja ja rahaa. Yksi lapsi saa kaksi lasillista maitoa päivässä. Aikuinen saa yhden lasillisen. – – Maitoa ei täällä myydä pulloissa. Täytyy ottaa mukaan oma kannu, johon maito kaadetaan. Yksi henkilö saa kupillisen voita, jonka pitää riittää kuukaudeksi. – – Eikä kukaan saa makeisia, koska niitä ei ole myytävänä.”6 Vaikka monia tuotteita oli niukasti ja toiset olivat säännösteltyjä, perusruokatarvikkeita riitti, ja muistamme syöneemme kansakoulussa paljon kaurapuuroa, hernekeittoa ja viipaleperunoita.
Äiti oli keittiössä kuin taikuri. Hän oli viettänyt kesät perheen maatilalla, jossa hän oppi laittamaan ruokaa suurelle ryhmälle. Lisäksi hän ymmärsi hyvin lähetyssaarnaajien tarpeita, koska hän oli ollut lähetyssaarnaajasisar ennen kuin tapasi isän. Vaikka keittiö oli pieni ja siellä oli pieni keittolevy, pieni uuni ja pikkuruinen tiskiallas, muistamme hyvin, kuinka hän usein tarjosi lähetyssaarnaajille ruokaa ruokasalissamme, kuten kuvassa näkyy.7 Yksi ruokalaji, jota oli yllin kyllin, oli perunat, ja niitä söimmekin paljon. Yksi isän serkuista Ylistarosta tuli kerran kylään ja kirjoitti ihmeissään kotiinsa, että äiti oli ruokkinut Pihlajatiellä 30 ”miestä”, jotka olivat tulleet pelatakseen koripallo-ottelun.8 Emme näin jälkikäteenkään tiedä, kuinka äidin onnistui vuosien ajan järjestää nuo ateriat niin hyvin.
2.3: Kertomus täkistä vuodelta 1948
Vaikka lähetyssaarnaajat kohtasivat vastoinkäymisiä, oli myös paljon Herran lempeitä armotekoja, jotka antoivat heille voimia. Yhdestä sellaisesta tuli silloin hyvin tunnettu lähetyssaarnaajien ja jäsenten keskuudessa, nimittäin täkin kertomuksesta.
Lainaamme sisartamme Bettyä, joka tuli Suomeen lähetyssaarnaajana vuonna 1948. Kertomus on esiintynyt muuallakin2,9, mutta tarkimmin siitä kerrotaan vain perheemme aineistossa, joka ei ole levinnyt laajalle.10 ”Toisen maailmansodan viimeisinä päivinä kirkko alkoi hyväntekeväisyysohjelmansa avulla kerätä muun muassa täkkejä. – – Kirkon keskustoimisto lähetti kaikille vaarnoille toimeksiannon – – jossa paikallisten Apuyhdistysten tuli valmistaa tietty määrä täkkejä. Vuonna 1946 äitini – – oli Apuyhdistyksen johtajana yliopiston seurakunnassa Chicagon vaarnassa. Seurakuntamme tehtävänä oli valmistaa kuusi täkkiä.”10
”Olimme juuri selvinneet liki viidestä sotavuodesta. Kaikki kutomot olivat valmistaneet kangasta asepalveluksessa oleville miehille ja naisille, joten saatavilla oli hyvin vähän ylimääräistä kangasta, josta voisi tehdä tilkkutäkkejä. Kun Apuyhdistys pääsi kuudenteen täkkiin, jäljellä oli vain miesten tummia villakankaisia puvunhousuja. He ompelivat niiden tilkuista yksinkertaisen päällimmäisen kerroksen ja suunnittelivat viimeistelevänsä täkin seuraavassa kokouksessa. Apuyhdistyksen työpäivän jälkeen äiti sattui katsomaan sitä päällimmäistä kerrosta. Hän näki, kuinka tummalta ja rumalta se näytti. Hän arveli, ettei kaikkein pahimmassakaan pulassa oleva ihminen haluaisi sitä täkkiä. Niinpä hän vei sen kotiinsa. Hän löysi kaksi vanhaa villakankaista puolihamettani, vaaleanpunasiniruudullisen ja vanhan roosan värisen. Ne hän purki saumoistaan ja leikkasi suikaleiksi. Sitten hän purki sen täkin päällimmäisen kerroksen ompeleet ja ompeli kaiken taas yhteen niin, että tilkkujen välissä oli värikkäät suikaleet. Se piristi kovasti täkin ulkomuotoa. Hän löysi vanhan valkoisen villahuovan, joka sopi täytekerrokseksi. Seuraavana Apuyhdistyksen työpäivänä sisaret viimeistelivät tuon kuudennen täkin. Lopulta se ja muut Chicagon vaarnassa valmistetut täkit pakattiin laatikkoihin ja lähetettiin huoltotyöaukioille – – samoin kuin sadat muut täkit kaikkialta kirkon piiristä.”10
Kaksi vuotta näiden täkkien ompelemisen jälkeen isän pyytämät huoltotyötarvikkeet saapuivat Salt Lake Citystä. Betty kertoo: ”Lähetys saapui Suomeen vasta vuoden 1948 syksyllä. Olin saapunut Suomeen heinäkuussa samana vuonna. – – Laatikot tuotiin lähetyskotiin ja vietiin ullakolle talteen. Äiti ja minä menimme yläkertaan avataksemme nuo suuret laatikot. – – Aivan ensimmäiseksi huomasimme, että yhdessä laatikossa oli lappu, jossa luki ’Chicagon vaarna’. Aloitimme siitä. Kun saimme laatikon viimein auki, aivan päällimmäisenä oli se ’kuudes täkki’. Näin villahameistani leikatut suikaleet, jotka reunustivat täkin tilkkuja. Äiti tarkisti huolella, oliko täytekerroksena todella hänen käyttämänsä vanha valkoinen huopa.”10
”Laatikollinen yliopiston seurakunnasta tulleita täkkejä oli tehnyt pitkän matkan Chicagosta Salt Lake Cityyn ja huoltotyöaukiolle, sitten se oli ihmeenomaisesti valittu lähetettäväksi tuolle matkalle Suomeen. Käytin sitä samaa täkkiä melkein koko kaksivuotisen aikani Suomessa. Sen jälkeen täkki lähetettiin pohjoiseen jollekin avun tarpeessa olevalle perheelle. – – Meille tuon täkin saaminen oli todellinen ihme.”10
Äiti kirjoitti muistiin, kuinka hän hiljaa, kyynelsilmin, kiitti taivaallista Isää. Hänen ahkerointinsa täkin päällimmäisen kerroksen ulkomuodon piristämiseksi monta vuotta aiemmin oli antanut hänelle ”tunteen siitä, että annoimme lahjan emmekä vain jotakin sellaista, mikä ei kelvannut meille itsellemme”.11 Ja siinä se oli ihmeellisesti päällimmäisenä tuossa laatikossa Helsingissä. ”Kuinka selvästi muistinkaan pyhien kirjoitusten kohdan: ’Lähetä leipäsi veden yli, ajan mittaan voit saada sen takaisin’ [Saarn. 11:1].”9 ”Kerroin sitten vanhimmille täkin tarinan.”11
2.4: Sukututkimusasiakirjojen mikrofilmaus 1947–1948
Käymme läpi kolme seuraavaa merkittävää toimintaa varhaisvaiheessa 1947–1948, jotka liittyivät isän haluun ”auttaa ja kannustaa (Suomen) kansaa hengellisesti ja ajallisesti”. Kutakin toimintaa on kuvailtu muuallakin,2 mutta äskettäin löytämämme kirjeet ja asiakirjat ovat antaneet näille tapahtumille uutta ja näkemyksellistä historiallista taustaa.
Ensimmäisenä näistä kolmesta on suomalaisten sukututkimusasiakirjojen jäljentäminen. Olemme äskettäin saaneet tietää, kuinka innokkaasti isä tutki suomalaista sukuhistoriaansa kauan ennen kuin hän sai kutsun lähteä Suomeen. Kun isä oli kastettu Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi 10. maaliskuuta 1933, hän aloitti heti laajan esivanhempiaan koskevan tutkimustyön. Toukokuun 30. päivänä samana vuonna hän kirjoitti isänpuoleiselle serkulleen Juha Parkkiselle12 ja toukokuun 31. päivänä äidinpuoleiselle sukulaiselleen Sanna Mäkyselle13 pyytäen sukuhistoriatietoja. Siitä seurasi pitkäaikainen kirjeenvaihto heidän välillään; meillä on itse asiassa viisi kirjettä Juhan ja seitsemän kirjettä Sannan kanssa käydystä kirjeenvaihdosta. Isä lähetti kummallekin heistä rahaa, jolla he voivat maksaa paikallisille seurakunnille hänen sukuhistoriatietojaan sisältävistä jäljennöksistä.14 Meillä on myös kirjeenvaihtoa kahden isän serkun kanssa, jotka hän tietoja etsiessään oli löytänyt Yhdysvalloista.15 Isä oli niin innostunut löydöistään, että hän kirjoitti 4. syyskuuta 1933 New Yorkissa sijaitsevaan Suomen pääkonsulinvirastoon ja pyysi tietoja Suomen kartoista sanoen: ”On hyvin palkitsevaa, että Suomessa olevat sukulaiseni tekevät kanssani yhteistyötä tutkimalla paikallisia kirkonkirjoja. – – Eräs päivämäärä (1794) sai minut todella innostumaan. Millään tuntemallani sivistysvaltiolla ei ole niin varhaista, täydellistä aikakirjaa sen tavallisesta kansasta.”16 Hän sai kohteliaan vastauksen, jossa sanottiin, että suomalaiset aikakirjat ulottuvat todennäköisesti ainakin ”1500-luvun puoliväliin”.17 Isä yritti jopa ottaa yhteyttä Suomen sukututkimusseuraan kirjoittaen osoitteeksi ainoastaan Helsinki, Suomi. Hän kertoi olevansa pienen sukututkimusseuran sihteeri ja pyysi lisää tietoja.18 Näistä asiakirjoista näkyy, kuinka innokkaasti isä halusi löytää kaiken mahdollisen tiedon suomalaisista juuristaan vuosien 1933–1935 aikana, ja kuinka paljon hän ilahtui saamistaan tuloksista.
Heti Suomeen saavuttuaan hän kysyi kirkkoa edustavalta lakimieheltä, kuka voisi auttaa häntä etenemään sukututkimustyössä.2 Saamansa suosituksen mukaan isä otti avukseen työtä jatkamaan Harri Wallin, ”oivallisen sukututkijan – – joka toimi sosiaalityöntekijänä Helsingissä”.19 Loppukeväällä 1948, kun johtavat auktoriteetit esittivät pyynnön mikrofilmata Suomen aikakirjat, isä kirjoitti: ”Puhuin herra Wallin kanssa ja sanoin, että ’olen nyt saanut pyynnön, jonka mukaan kirkko haluaisi meidän mikrofilmaavan Suomen aikakirjat, kirkonkirjat.’ ’Voi’, (Walli) sanoi, ’siinäpä vaikea pyyntö.’ Minä sanoin: ’No, kuinka voimme aloittaa?’”19
Kertomuksen loppu onkin tuttua historiaa.2 Herra Walli ja isä ottivat ensin yhteyttä Suomen pääarkistonhoitajaan Martti Kerkkoseen saaden hänen tukensa asialle. Myöhemmin ”herra Walli ja minä tapasimme kirkon piispainneuvoston Helsingissä 10. toukokuuta 1948.”20 Lainaus Liahonasta: ”Valtionkirkollisten piirien vastustuksesta huolimatta mikrofilmaustyö päästiin aloittamaan joulukuussa 1948 ja saatettiin päätökseen marraskuussa 1955. Kaiken kaikkiaan filmattiin 10 miljoonaa aukeamaa. Kirkko lahjoitti kaikista filmeistä kopiot Valtionarkistolle helpottaen näin etenkin sukututkijoiden työtä.”21
Emme olleet aiemmin tienneetkään, kuinka innostunut ja menestyksekäs isä oli ollut henkilökohtaisessa sukututkimustyössään kauan ennen kuin kirkko pyysi mikrofilmaamaan aikakirjat. Isä tiesi esivanhempiensa suomalaisista aikakirjoista ja oli Herran valmistelemana perehtynyt tähän asiaan mahdollisimman tarkoin, kun hän sitten tapasi piispainneuvoston ja muita suomalaisia viranomaisia. Tämä mikrofilmaustoiminta oli tärkeä esimerkki siitä, kuinka kirkko isän välityksellä saattoi ”auttaa ja kannustaa kansakuntaa hengellisesti ja ajallisesti”.21,22,23
2.5: Luodon kappelin rakentaminen 1947–1948
Mielestämme kertomus Luodon kappelin rakentamisesta on kiehtova, ja olemme löytäneet uutta sitä koskevaa tietoa. Vanhin A. Theodore Johnson tuli toisen kerran lähetystyöhön Suomeen vaimonsa Marthan kanssa syyskuussa 1946, ja kuten edellä on mainittu, vuonna 1947 hän palveli Luodon piirin johtajana Ruotsin lähetyskentällä, johon koko Suomi siihen aikaan kuului. Hän oli ”vakavamielinen mies” ja ”lähetyssaarnaajia kohtaan – – vaativa johtaja”.2 Hän oli todella vaikuttunut vankkumattomuudesta Luodon jäsenten keskuudessa, joiden parissa hän oli työskennellyt yli 30 vuotta aikaisemmin. Niinpä hän keskusteli lähetysjohtaja Blomquistin kanssa viimeistään helmikuussa 1947 siitä, että Luodosta ostettaisiin talo, joka voitaisiin muuntaa kappeliksi.24 Luodon kappelista tulisi kirkon ensimmäinen kappeli Suomessa.
Luoto, joka siihen aikaan oli Suomen suurin seurakunta, oli tuttu lähetysjohtaja Blomquistille, ja tiedämme hänen käyneen siellä. Lähetysjohtaja Blomquist oli antanut isälle Strömbergin perheen osoitteen Luodossa, kun vierailimme hänen luonaan Tukholmassa vuoden 1947 elokuussa. Hän oli varmaankin kertonut isälle suunnitelmista rakentaa kappeli Luotoon.
Siksi ei ole mikään yllätys, että aivan ensimmäisiä tärkeitä asioita, joita isä suoritti lähetysjohtajana, oli se, että 3. päivänä syyskuuta hän pyysi ensimmäisen presidenttikunnan lupaa rakentaa suunniteltu kappeli.25 Ensimmäinen presidenttikunta hyväksyi Luodon kappelin rakentamisen 29. syyskuuta ja valtuutti käyttämään siihen 10 000 Yhdysvaltain dollaria. 25 Välittömäksi ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että ”puutavaraa ja nauloja ei ollut myytävänä”2 silloisessa Suomessa. Ratkaisu tuli kuin Herran lempeänä armotekona sen miehen välityksellä, jonka isä oli juuri tavannut laivamatkalla: Yrjö Saastamoisen.19 Hän oli luvannut auttaa tarvittaessa, ja hän omisti lautatarhan Kuopiossa. Niinpä isä kääntyi uuden ystävänsä puoleen, joka kykeni toimittamaan kaiken tarvittavan materiaalin.19
Isä tunnusti Herran käden tämän rakennuksen valmiiksi saattamisessa ja kävi Luodossa usein noina varhaisina aikoina. Kappeli saatiin valmiiksi, ja Euroopan lähetyskentän johtaja Alma Sonne vihki sen käyttöön 17. heinäkuuta 1948 juhlatilaisuudessa, johon osallistui 157 henkilöä. Paikalla oli monia naapureita, tutkijoita ja ystäviä, sillä seurakunnassa oli tuolloin vain 60 jäsentä.27
Meidän on syytä mainita, että herra Saastamoinen pysyi vuosien varrella kirkon hyvänä ystävänä. Vastatakseen vuonna 1948 ilmenneeseen kielteiseen julkisuuteen hän kirjoitti kirjeen, jossa ehdotti voivansa korjata väärät tiedot.28 Paljon myöhemmin, vuonna 1954, hän järjesti kokouspaikan Kuopion seurakunnalle, kun mitään muita paikkoja ei ollut saatavana.2
Isä loi rakastavat ja vahvat siteet luotolaisiin ja ruotsinkielisiin pyhiin. Hän sai muistolaatan, jossa on Luodon kappeli. Tuo muistolaatta riippui hänen eri kotiensa seinällä koko hänen loppuelämänsä, yli 50 vuotta sen saamisen jälkeen.
2.6: Kertomus hitsauksesta, ajallinen siunaus vuosilta 1947–1948
Kolmas kertomuksemme liittyy äskettäin löytämiimme asiakirjoihin, jotka koskevat isän työelämää johtavana hitsausinsinöörinä. Hän ei olisi millään voinut arvata, kuinka Herra ohjaisi hänen työelämäänsä, jotta hän olisi myöhemmin hyödyksi Suomen kansalle ajallisesti. Viimeaikaisessa Liahonan artikkelissa kerrotaan kahden elinikäisen ystävän ihmeellinen tarina. Isä ja Art Unger, jotka kumpikin syntyivät suomalaisille vanhemmille Telluridessa Coloradossa, suorittivat yhdessä opintonsa yliopistossa, solmivat avioliiton siskosten kanssa ja kasvattivat perheitään yhdessä, liittyivät kirkkoon yhdessä ja myös työskentelivät yhdessä samoissa yrityksissä koko työuransa ajan. Vuonna 1940 he työskentelivät Chicagossa erittäin suuressa Pullman-yhtiössä, joka tunnettiin Yhdysvalloissa junanvaunujen valmistajana. Art kehitteli uuden hitsauslaitteen ja oli johtava hitsausinsinööri. Isä oli hitsausosaston esimies.20 Löysimme äskettäin pistehitsaukseen liittyvän insinöörityön nimeltä ”Behavior of Spotwelds under Impact”, jonka Art ja isä lähettivät elokuussa 1941 American Welding Societyn [Amerikan hitsausseura] kansalliseen kilpailuun.30 Tuo insinöörityö voitti pääpalkinnon, minkä ansiosta Pullman-yhtiössä oli aihetta juhlaan ja nämä insinöörit saivat kansallista näkyvyyttä.31
Jossakin vaiheessa Isä aloitti toimimisen American Welding Societyn Chicagon osaston virkailijana.18 Hänen jatkuvasta toimimisestaan ammattinsa kärkijoukossa todistaa ainakin yksi toinenkin isän kirjoittama insinöörityö vuodelta 1947.32 Voidaankin hyvin sanoa, että isä tunnettiin hyvin tuon suuren teollisuuskeskuksen hitsauspiireissä Yhdysvalloissa.
Nämä ovat ne puitteet vuosina 1947–1948, jolloin Suomi aloitti laivanrakennusteollisuuden osana sotakorvauksiaan Neuvostoliitolle. Raija Nyborg, Yhdysvaltain suurlähettiläänä Suomessa toimineen Keith Nyborgin suomalaissyntyinen vaimo, kertoo tavanneensa kerran päivällisillä Oy Kone Ab:n johtajan Heikki Herlinin. Kun Herlin kuuli sisar Nyborgin olevan kirkon jäsen, hän kysyi, tunsiko tämä Henry Matisin. Herlin sanoi, että 40-luvun lopulla Suomen teollisuudella ”oli vaikeuksia saada venäläiset hyväksymään osaa hitsauksista. – – Hän lähti Yhdysvaltoihin, ja hänet lähetettiin Chicagoon tiettyyn yritykseen oppimaan tämän hitsauksen tekniikkaa. Kun Herlin kertoi olevansa Suomesta, virkailija sanoi: ”Sepä mielenkiintoista, sillä tämän tyyppisen hitsauksen paras ja tietävin mies on juuri Suomessa johtamassa siellä mormonikirkkoa”.34
Isä kertoo, että myöhemmin oveen koputettiin, ja siellä oli hyvin pukeutunut herrasmies, jonka oletamme olleen itse herra Herlin. Hän kysyi isältä, voisiko tämä tulla Kotkan lähellä sijaitsevalle laivatelakalle. Isä vastasi: ”En voi käyttää siihen paljon aikaa, koska olen täällä tekemässä lähetystyötä”. Kuultuaan, ettei aikaa kuluisi paljon, isä sanoi: ”No, jos siitä on apua, että näen, mitä te teette, ja vastaan kysymyksiinne, se sopii mainiosti. Menimme Kotkan lähellä sijaitsevalle telakalle ja katsoin heidän hitsaustaan. Hitsaus oli hyvää työtä, yhtä hyvin tehtyä kuin Yhdysvalloissa. – – Heillä oli joitakin muita kysymyksiä, ja keskustelin heidän kanssaan niistä.”18 Siitä ei ole tietoa, kävikö isä Kotkan ja Loviisan telakoilla vain kerran vai montakin kertaa.5 Joka tapauksessa hänen sertifiointinsa tyydytti venäläisiä.2
Isä kertoo tavanneensa myöhemmin toisen entisen Yhdysvaltain Suomen suurlähettilään, Mark Austadin. Herra Austad kysyi isältä silloin, ”muistiko hän Helsingistä jonkun johtavan teollisuusmiehen, jota oli auttanut hitsausasioissa monta vuotta sitten. Sen jälkeen suurlähettiläs Austad selosti, kuinka olin auttanut Suomen laivanrakennusteollisuutta ja kuinka kiitollinen tuo teollisuusmies oli ollut mormonin antamasta avusta.”19 Isän ammattimainen hitsauskokemus oli selvästi jälleen merkittävä tapa, jolla kirkko isän välityksellä pystyi ”auttamaan ja kannustamaan kansakuntaa – – ajallisesti”.
2.7: Uskollisia kirkon jäseniä Helsingissä vuosina 1947–1948
Näiden kolmen tapauksen lisäksi, joista olemme äskettäin löytäneet aineistoa, noilta varhaisilta vuosilta on muitakin hyvin merkittäviä tapauksia, joissa isällä oli perustavanlaatuinen osansa. Niihin kuuluvat kirkon virallinen rekisteröiminen heinäkuussa 19482 ja toukokuussa 1948 aloitettu koripallo-ohjelma,2,35,36 joita emme käsittele kertomuksessamme, koska meillä ei ole juurikaan lisättävää aiempiin erinomaisiin ja perusteellisiin kertomuksiin. Nämä vuosien 1947–1948 tapahtumat ovat selvästi vain murto-osa kaikista Herran siunauksista Suomen kansalle. Rinteen kirja kertoo todella monista ihmeellisistä ja uskoa vahvistavista varhaisten suomalaisten pyhien vaiheita kuvaavista kertomuksista monen vuoden ajalta, jopa 1880-luvulta asti. He ottivat palautetun evankeliumin vastaan kiitollisina ja koko sen pitkän ajan käyttivät hyväkseen monia Herran lempeitä armotekoja rakentaakseen Hänen valtakuntaansa Suomessa.2 Mainitsemme muutamia pioneeripyhiä, jotka tunsimme Helsingissä vuosien 1947–1948 välillä, mikä antaa osviittaa niiden lukuisten varhaisempien pyhien uskosta, joita emme tunne, ja monien sellaisten, jotka olemme sen jälkeen tavanneet.
Kuten jo mainittiin, Helsingin lähetysseurakunta kokoontui kerrostalomme neljännessä kerroksessa. Siihen aikaan pyhät kirjoitukset olivat saatavana ruotsiksi, mutta muutamia suomalaisten jäsenten Tukholmassa kääntämiä lehtisiä lukuun ottamatta suomeksi käännettyä kirkon aineistoa ei ollut olemassa.2 Mormonin kirjasta oli suomeksi vain joitakin epävirallisesti käännettyjä kohtia. Muistamme, että asunnossa oli piano, mutta suomeksi ei ollut kirkon lauluja saati laulukirjoja, ainoastaan joitakin monisteita. Lähetyssaarnaajien suomen kielen taito oli hyvin rajallista. Vanhin Mark Anderson oli ensimmäinen lähetyssaarnaaja, joka lähetettiin opettamaan evankeliumia suomen kielellä, mutta hän oli saapunut Suomeen vain 9 kuukautta aiemmin2, eikä kirkossa käytetystä kielestä tietenkään ollut oppimateriaalia.
Olemmekin ihmetelleet, kuinka nuo tuntemamme varhaiset pyhät saivat kerätyksi tarpeeksi uskoa ottaakseen vastaan evankeliumin, mennäkseen kasteelle ja elääkseen sen käskyjen mukaan. Kuinka he saivat kylliksi uskoa poistattaakseen nimensä Suomen luterilaisen kirkon kirjoista, kun he samalla todennäköisesti joutuivat vastatusten korkeasti koulutetun papin kanssa sekä kokemaan ystäviensä ja naapuriensa halveksunnan? Kuinka he saattoivat kehittää niin kivenkovan uskon, vieläpä lukematta Mormonin kirjaa? Se oli saatavana vain ruotsiksi, jota useimmat heistä eivät osanneet.
Kerromme teille tarkemmin vain kahdesta noista varhaisista pioneerijäsenistä, sisar Toini Nordlinista ja sisar Sofia Rannasta. Tunsimme heidät hyvin, koska heillä oli suunnilleen ikäisiämme lapsia, jotka olivat meidän Alkeisyhdistyksen luokissamme.
Toini Nordlin asui aivan lähellämme, ihan nurkan takana lähimmästä tienristeyksestä Kuusitiellä. Sisar Nordlin kertoo, että kerran kun Aulikki sairastui, heidän naapurinsa sisar Heliö, joka on vuoden 1947 kuvassa, kertoi hänelle amerikkalaisista miehistä, jotka siunasivat sairaita. Aulikki sai siunauksen, ja sisar Nordlin sai Penrosen kirjoittaman lehtisen ”Elävän valon säteitä”, jonka Henki todisti oleva totta. Lähetyssaarnaajien vastattua joihinkin sisar Nordlinin kysymyksiin hän kertoi isälle haluavansa mennä kasteelle.37 Isä kertoi sanoneensa hänelle: ”Haluat varmaan käydä läpi joitakin lähetystyöoppiaiheita.” Sisar Nordlin vastasi: ”En tarvitse oppiaiheita – haluan liittyä kirkkoonne, koska tiedän sen olevan totta.” Isän vastaus kuului: ”No, annetaanpa sinulle joitakin oppia koskevia lähetystyöoppiaiheita.”18 Hän sai opetusta, ja hänet kastettiin kahden viikon sisällä 4. lokakuuta 194738 hänen vahvan uskonsa tähden, joka oli saatu Hengen puhtaan todistuksen välityksellä. Hän pysyi kirkon tukipilarina Helsingissä koko loppuelämänsä ajan.
Vaikka äiti ei puhunut suomea eivätkä nuo varhaiset sisaret osanneet englantia, heistä tuli hyviä ystäviä. Sisar Nordlin tutustutti perheemme ystäviinsä, jotka asuivat maatilallaan Luvian eteläpuolella, jossa me pojat vietimme joitakin kesälomia. Joulukuussa 1959 sisar Nordlin solmi avioliiton Fritz Mäkisen kanssa, josta tuli aikanaan Helsingin vaarnan ensimmäinen patriarkka.37 Sisar Mäkinen ja hänen lapsenlapsensa Georgina Lindfors, joka asuu nykyään Vaasassa, vierailivat äidin ja isän luona Utahissa vuonna 1979.39
Toinen sisar on Sofia Ranta, joka on Pihlajatiellä otetun kuvan etualalla. Hänet kastettiin huhtikuussa 1947, ja hänen kääntymyksestään ja perheestään on kerrottu Liahonassa.40 Muistamme hänenkin olleen hyvin aktiivinen jäsen, joka muistimme mukaan osallistui jokaiseen kokoukseen tyttärensä Mailan kanssa huolimatta pitkästä matkasta heidän kodistaan Arabian läheltä Vallilasta Pihlajatielle. Kun Jim palasi lähetyssaarnaajana Suomeen vuonna 1960, hän vieraili sisar Rannan luona Helsingissä. Hän halusi kuulla tämän kääntymyksestä. Kuinka sisar Ranta sai todistuksensa? Puhuivatko silloiset lähetyssaarnaajat edes suomea?
Sisar Ranta oli siihen aikaan yhtä iloinen kuin aina ennenkin. Hän hymyili ja sanoi, että oli totta, etteivät lähetyssaarnaajat osanneet paljonkaan suomea. Heillä oli tapana vain osoittaa jotakin suomenkielistä pyhien kirjoitusten kohtaa paperilla ja hymyillä (kuten muistelemme, esimerkiksi Mark Andersonilla oli leveä hymy). Sisar Ranta luki sitten kohdan ja tiesi Hengen avulla, että se oli totta. Tuo vierailu oli yksi Jimin pienistä, mutta suuresti arvostamistaan kokemuksista lähetystyönsä aikana.
Mark Anderson osoitti kunnioitustaan sisar Rannalle samoin kuin kaikille noiden varhaisten aikojen pyhille sanoessaan: ”Näiden vaikeiden olosuhteiden keskeltä löysin kuitenkin lämpimiä ja mitä anteliaimpia ihmisiä, jotka eivät kiihkoilleet vaan mielellään antoivat lähetyssaarnaajille kaiken, mitä heillä oli, vaikka viimeisen leivänmurunkin. Miten usein sisar Ranta ja hänen tyttärensä antoivatkaan meille paksun maukkaan leipäviipaleen, jonka päällä oli paistettu kananmuna? Kuinka hänellä oli varaa siihen? – –
Henki todisti meidän sydämellemme ja heidän sydämelleen. Me opetimme pyhiä kenties vajavaisella suomen kielellä, mutta Henki välitti sanoman perille.”42 Tästä sisar Rantakin todisti Jimille.
Loppusanat
Meillä kolmella Matisin pojalla oli eturivin paikat silminnäkijöinä julistuksen mukaisen ”Suomen kansan uuden aikakauden” alussa. Olemme saaneet uusia oivalluksia isämme ja äitimme jumalallisesti ohjatusta valmistautumisesta tehtäväänsä asianmukaisesti kutsuttuina Herran palvelijoina. Olemme myös nähneet, kuinka isämme Henry Matis lupauksensa mukaan pyrki innokkaasti ja riemulla, äiti kumppaninaan, auttamaan ja kannustamaan Suomen kansaa, esi-isiensä maata, ”sekä hengellisesti että ajallisesti” kirkon välityksellä (OL 24:3).
Perheenä me tapasimme ensimmäisen kerran lämminhenkisiä ja uskollisia suomalaisia kirkon jäseniä ensimmäisenä yönämme Luodossa, jossa heidän evankeliumin valonsa loisti pimeydessä. Pian saimme todistaa toisen pienen mutta kirkkaan ja voimakkaan evankeliumin valon loistavan Helsingin seurakunnan jäsenistä. Matkustelimme isän ja äidin kanssa Suomessa ollessamme, ja näimme evankeliumin valon alkavan loistaa myös muissa kaupungeissa. Vuonna 1997 isä pääsi mukaan tuon historiallisen päivän, 24. syyskuuta 1947, 50-vuotisjuhliin Suomessa, ja hän riemuitsi tietäessään, että Suomessa oli silloin kirkon vaarnoja pappeuden voimineen ja valoineen. Äiti oli kuollut ennen tuota juhlaa, ja isä kuoli pian sen jälkeen.
Voimme vain kuvitella isän ja äidin suurta riemua nyt kun he ovat varmasti tietoisia siitä, että Helsingin temppelissä on suoritettu temppelitoimitukset niiden monien isän esivanhempien puolesta, joita hän niin innokkaasti etsi. Tiedämme, että Herra ei erottele ihmisiä ja että Hän rakastaa kaikkia lapsiaan. Lisäämme oman silminnäkijän kertomuksemme siitä, että tiedämme Hänen rakastavan erityisesti Suomen kansaa, ja että Hän on osoittanut sen lempein armoteoin, niin että kaikki palautetun evankeliumin siunaukset ja valo ovat nyt vapaasti saatavana tässä valitussa maassa.
Johdanto:
1.Ks. Helsingin Sanomat, 23. syyskuuta 1947. Maksullinen ilmoitus.
2.Valokuva osoitteessa Pihlajatie 41, kuvaaja Henry Matis.
3.Mae P. Matis, The Life Story of Mae Pace Matis, omaelämäkerta, tammikuu 1984.
4.Anna-Liisa Rinne, Kristuksen Kirkko Suomessa, 1986.
5.Paul L. Tripp, The Life Journey of Henry A. Matis, 1905–1999, 2004, Matis Family Society.
6.Muistamme, 1947–1997. Puoli vuosisataa uskoa joka askeleella Suomessa, 1997.
Osa 1:
1.Rinne, Anna-Liisa. Kristuksen Kirkko Suomessa. 1986. Grafia Oy.
2.William A. Wilson ja Hannele B. Wilson, Jeesuksen Kristuksen Kirkko tulee Suomeen, julkaisussa 3.Muistamme, 1947-1997. Puoli vuosisataa uskoa joka askeleella Suomessa, i.e. Half Century of Faith in Every Footstep in Finland. s. 1-7. 1997. Artistic Printing Co. Salt Lake City, UT.
4.Leena Kurra ja Risto Kurra, ”Tuo tuossa on Suomen lähetysjohtaja – Henry A. Matis”, Liahona, heinäkuu 2019, s. K2–K8 ja elokuu 2019, s. K3–K8.
5.Back, Leif. 140 – 110 – 90 vuotta jatkuvuuta. Kotisivut Liahonassa. s. K5-K7. heinäkuu 2020.
6.Östman, Kim. Heinäkuussa 140 vuotta Larsmon ensimmäisistä kasteista. Kotisivut Liahonassa. s. K7-K8. heinäkuu 2020.
7.Frederick W. Babbel, On Wings of Faith, 1972, s. 126.
8.The Life Story of Mae Pace Matis.
9.Henry A. Matis, Interview by Christen Schmutz, The James Moyle Oral Interview Program [James Moylen haastatteluohjelma, haastattelijana Christen Schmutz]. Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko, 9. ja 16. marraskuuta 1977.
10.Ezra T. Benson, ”Vanhin Benson löytää lähetysjohtajan”, julkaisussa Muistamme, s. 25–26.
11.Kuvassa äiti presidentti Smithin, lähetysjohtaja Don B. Coltonin ja toverinsa, sisar Wetzbachin sekä Pennsylvanian läntisen piirin lähetyssaarnaajien kanssa. Kuva vuodelta 1934.
12.Henry A. Matisin kirje presidentti David O. McKaylle, 12. toukokuuta 1947.
13.The Salt Lake Tribune, ”LDS Establishes Mission in Finland, Names Head”, 17. toukokuuta 1947.
14.Deseret News, 24. toukokuuta 1947. New Mission to be Established in Finland With Chicago Stake Leader Named President. May 24, 1947.
15.Henry A. Matisin kirje presidentti David O. McKaylle, 28. toukokuuta 1947.
16.Eben T. Blomquistin kirje Henry Matisille, 27. toukokuuta 1947.
17.Eben T. Blomquistin kirje Henry Matisille, 18. kesäkuuta 1947.
18.Presidentti George A. Smithin kirje Henry A. Matisille, 18. kesäkuuta 1947.
19.Henry A. Matisin kirje ensimmäiselle presidenttikunnalle, 23. kesäkuuta 1947.
20.Henry A. Matis, ”Punainen Fordimme”, julkaisussa Muistamme, s. 9–13.
21.Passikuva, Yhdysvaltain passi. Yhdysvaltain passin numero 89836, myönnetty 8. heinäkuuta 1947. Huom. Fredin kasvojen päällä oleva rasti viittaa siihen, että hän sai myöhemmin oman passinsa.
22.The Life Journey of Henry A. Matis, 1905–1999, s. 147.
23.John A. Matisin kirje sisar ja veli Cardylle ja Johnille, 16. lokakuuta 1947.
24.A. Theodore Johnsonin kirje Eben T. Blomquistille, 8. helmikuuta 1947.
Osa 2:
1.Valokuva osoitteessa Pihlajatie 41, kuvaaja Henry Matis.
2.Kristuksen Kirkko Suomessa, s. 6.
3.Karl Lagerberg, Who here among us here tonight was the first missionary in Finland. Huomioita Finnish Reunion -tilaisuudessa huhtikuussa 1995.
4.Kuva Helsingin Alkeisyhdistyksestä.
5.The Life Journey of Henry A. Matis, 1905–1999.
6.John A. Matisin kirje sisar ja veli Cardylle ja Johnille, 16. lokakuuta 1947.
7.Valokuva lähetyssaarnaajien ateriasta asunnossamme Pihlajatie 41:ssä.
8.Bertta Rajamäen kirje äidilleen Lempi Mäkyselle, 16. huhtikuuta 1950.
9.Mae. P. Matis, ”Cast Thy Bread upon the Waters”, The Children’s Friend, kesäkuu 1956.
10.Betty Matis Packard, The Quilt Story, kirjoitettu 18. lokakuuta 1999. Hän kertoo tämän kertomuksen laajemmin julkaisussa P. L. Tripp, The Life Journey of Henry A. Matis, 1905–1999, s. 149–151.
11.The Life Story of Mae Pace Matis.
12.Henry A. Matisin viiden kirjeen sarja kiiminkiläiselle serkulleen Juha Parkkiselle vastauksineen. Ensimmäinen kirje on päivätty 24. heinäkuuta 1933 ja viimeinen 2. tammikuuta 1935. Kirjeet ovat Bruce Matisin hallussa.
13.Henry A. Matisin yhdeksän kirjeen sarja ylistarolaiselle tädilleen Sanna Mäkyselle vastauksineen. Ensimmäinen vastaus on päivätty 14. heinäkuuta 1933 ja viimeinen 25. huhtikuuta 1935. Kirjeet ovat Bruce Matisin hallussa.
14.Meillä on alkuperäinen käsin kirjoitettu ”Papintodistus” sukuhistoriasta Pudasjärven seurakunnasta sekä Ylistaron seurakunnasta lähetetty laaja käsin kirjoitettu sukututkimusasiakirja, joka sisältää esivanhemmat aina vuoteen 1765 asti. Nämä ovat asiakirjoja, jotka isä maksoi yllä mainittujen sukulaisten välityksellä.
15.Meillä on jäljennökset kolmesta kirjeestä isän serkulle nimeltä Hilma Mar, joka asui Bemidjissä Minnesotassa Yhdysvalloissa, ja neljästä kirjeestä serkku Irene Johnsonille, joka asui Fitchburgissa Massachusettsissa Yhdysvalloissa; kirjeet ovat vuosilta 1933–1934, ja niissä pyydetään sukututkimustietoja.
16.Henry A. Matisin kirje Suomen pääkonsulinvirastoon New Yorkissa, 4. syyskuuta 1933. Isä sai myöhemmin tietää, että Ylistaron asiakirjat ulottuivat peräti vuoteen 1776 asti, mieheen nimeltä Antti Västi, joka asui Ylistarossa.
17.New Yorkissa toimineen Suomen varakonsulin G. E. Ervastin kirje Henry Matisille, 8. syyskuuta 1933.
18.Henry A. Matisin kirje Suomen sukututkimusseuralle, 20. syyskuuta 1933.
19.Henry A. Matis, Interview by Christen Schmutz, The James Moyle Oral Interview Program.
20.Henry A. Matis, ”Suomalaisten kirkonkirjojen mikrofilmaaminen”, julkaisussa Muistamme, s. 14-16.
21.Leena Kurra ja Risto Kurra, ”Tuo tuossa on Suomen lähetysjohtaja – Henry A. Matis”, Liahona, heinäkuu 2019, s. K2–K8 ja elokuu 2019, s. K3–K8.
22.Leena Kurra ja Risto Kurra, ”’Amerikanpaketti’- kirkon mikrofilmilahjoitus Suomelle vuosilta 1948-1955”, Liahona, huhtikuu 2018.
23.Seppo Järvinen ja Pirkko Isoniemi, ”Ilkkalainen Henry A. Matis käynnisti Suomen kirkonarkistojen mikrokuvauksen”, Sukusanomat 9, s. 12, Jaakko Ilkan sukututkimusseura, 2014.
24.Eben T. Blomquistin kirje A. Theodore Johnsonille helmikuulta 1947, jossa mainitaan suunnitelmista ostaa Luodossa sijaitseva Strömbergin kiinteistö.
25.Ensimmäisen presidenttikunnan kirje Henry A. Matisille otsikolla ”Purchase of Meeting Place at Larsmo” [Kokouspaikan ostaminen Luodosta], 29. syyskuuta 1947. Kirjeessä mainitaan isän 3. syyskuuta antama suositus ostosta, ja valtuutetaan maksamaan kappelista yhteensä 10 000 Yhdysvaltain dollaria.
26.Valokuvassa Yrjö Saastamoinen, kuvaaja Henry Matis.
27.The Church News, julkaisussa Deseret News, ”Visit in Finland – Pres. Sonne Dedicates Chapel in Larsmo” [Vierailu Suomessa – presidentti Sonne vihkii kappelin Luodossa], 8. elokuuta 1948.
28.Yrjö Saastamoisen kirje Henry Matisille, 22. kesäkuuta 1948.
29.Maalaus Luodon kappelista, O. Aaltonen (sic), päiväys ”49”, laatalla. Omistaja James Matis.
30.Art M. Unger, Henry A. Matis ja E. P. Gruca, Behavior of Spotweld under Impact, American Welding Society -hitsausseuran kilpailuun lähetetty pistehitsausta käsittelevä insinöörityö, elokuu 1941.
31.Ungerille, Matisille ja Grucalle osoitettu onnittelukirje E. Wrestiltä (sic), Pullmanin johtajan apulaiselta, 17. lokakuuta 1941.
32.Henry A. Matis ja Robert Kavlock, Arc Welding, Railroad’s Sharpest Tool, kaarihitsausta käsittelevä tutkielma Lincoln Arc Weldingin kaarihitsausta koskevaan kilpailuun, 6. kesäkuuta 1947. (Tiedämme tämänkin voittaneen jonkin palkinnon.)
33.Kuvassa Unger, Matis ja Gruca lukevat sähkösanomaa, jossa ilmoitettiin kilpailun voittamisesta.
34.Keith ja Raija Nyborgin kirje Henry ja Mae Matisille. Julkaisussa The Life Journey of Henry A. Matis, 1905–1999, s. 179–180.
35.Henry A. Matisin kirje yhdelletoista Suomessa palvelevalle lähetyssaarnaajalle 19. huhtikuuta 1948. Hän kutsui heidät pelaamaan koripalloa Suomen mestaruusjoukkue Kiri-Veikkoja vastaan 3. toukokuuta Helsingissä.
36.Risto Kurra, ”Vanhat kuvat kertovat – lähetyssaarnaajat Suomen koripallon kehittäjinä 1949–1952”, Liahona, maaliskuu 2019, s. K2–K4.
37.Kristuksen Kirkko Suomessa, luku 17: ”Suomalaiset patriarkat”, Fritz Mäkinen, s. 99.
38.FamilySearch-tiedot Toini Lydia Viinikasta.
39.Valokuvan omistaa Georgina Lindfors.
40.Tuulikki Ahola, ”Viisi sukupolvea Sofiasta Evertiin”, Liahona, maaliskuu 2015, s. K3–K7.
41.Tampereella vuonna 1976 isän ottamassa valokuvassa äiti ja Sofia Ranta, tämän tytär Maila (Tuulikki) ja vävy Eero sekä lapsenlapset Sari ja Jyrki.
42.Mark E. Anderson, ”Lähetysjohtaja Mark E. Anderson, 1961–1964”, julkaisussa Muistamme, s. 41.