Ihmeellinen pelastuminen vaarasta
”Ihmeet tehdään uskon tähden” (Moroni 7:37).
Perustuu tositapahtumaan
Oli aurinkoinen, keväinen iltapäivä viikko kahdeksannen syntymäpäiväni jälkeen – täydellinen päivä pyöräretkelle. Sisareni Marla, ystävämme Lisa ja minä suuntasimme tilustielle, joka kuului perheeni karjatilaan Brittiläisessä Kolumbiassa Kanadassa. Vuorten laet kimmelsivät auringon heijastuessa niiden lumipeitteisiltä huipuilta. Polkiessani jännitys täytti rintani.
Olin oppinut ajamaan pyörällä vasta noin viikkoa aiemmin, joten ajamiseni oli vielä vähän horjuvaa. Alkuosa tiestä oli sileää soraa, jonka säännölliset traktori- ja heinäkuorma-ajot olivat tasoittaneet. Kun tie mutkitteli ohi tiheiden, vihreiden sinimailaspeltojen, aloimme polkea nopeammin. Tunsin itseni vahvaksi ja vapaaksi ajellessani raikkaassa vuorilta puhaltavassa tuulessa.
Sitten tulimme kohtaan, jossa tie haarautuu. Voisimme jatkaa suoraan eteenpäin pitkin pellon reunaa tai voisimme kääntyä ja lähteä tielle, joka seurasi puroa vuoren juurella. Päätimme valita jännittävämmän reitin.
Marla ja minä olimme ajaneet tietä monta kertaa aiemmin perheemme kanssa, mutta nyt ajoin sitä ensimmäisen kerran pyörällä. Olin vähän hermostunut, koska pyöräni horjahteli ajaessani yli karjan kulkuesteen, ojan, joka on peitetty tasaisin välein tangoilla, etteivät lehmät kulkisi siitä yli. Poljin lujaa pysyäkseni Marlan ja Lisan mukana. Auringonvalo tunkeutui majesteettisten mäntyjen lomitse luoden hauskan, kirkkaan kuvion kuoppaiselle tielle.
Kun tie tuli kivikkoisemmaksi, levottomuuteni kasvoi. Minun oli vaikea säilyttää tasapainoni. Mietin, puhkaisisivatko kivet pyöräni renkaat.
”Ehkä meidän pitäisi lähteä takaisin”, sanoin.
”Miksi?” Marla kysyi. ”Pelottaako sinua?”
En koskaan myöntäisi isosiskolleni, että olin peloissani. ”Ei, mutta rengas voi puhjeta.”
”No, voit palata jos haluat, mutta me aiomme jatkaa matkaa”, hän sanoi.
”Hei hei”, huusin kääntäessäni pyöräni ympäri.
”Nähdään kotona”, Marla vastasi. ”Emme luultavasti mene kovin paljon kauemmas.”
Aloitin kotimatkan aivan yksinäni. Kuviot tiellä eivät enää näyttäneet niin hauskoilta. Äkkiä kuulin omituisia ääniä, jotka tulivat synkästä metsästä. Mutta koska tiesin, että kodin turva oli lähellä, poljin eteenpäin. Olin melkein karjankulkuesteellä, kun vaistosin, että takanani oli joku. ”Marla ja Lisa ovat varmaan myös päättäneet tulla kotiin”, ajattelin helpottuneena. ”Nyt minun ei tarvitse ajaa kotiin yksinäni.” Heilautin jalkani pyöräni yli, pysähdyin ja käännyin katsomaan, missä he olivat. Marlaa ja Lisaa ei näkynyt missään, mutta suoraan minua kohti tallusti mustakarhu!
Jähmetyin paikalleni. Pyöräni kaatui kolahtaen maahan. Kaikki koskaan karhuista kuulemani neuvot vilistivät mielessäni. Älä juokse tai se lähtee takaa-ajoon. Et voi ikinä voittaa juoksussa karhua. Aloin hitaasti kävellä taaksepäin.
Pelota metelöimällä karhu pois. Huuda ja hakkaa kahta kiveä vastakkain. Silmäilin maata jalkojeni lähellä – ei kiviä, pelkkää soraa. Hakkasin käsiäni yhteen niin lujaa kuin kykenin. Mutta en kyennyt huutamaan. Kurkkuani kuristi. Karhu asteli edelleen minua kohti.
Rukoile. Koko elämäni ajan minua oli opetettu rukoilemaan. Pyhäkoulun opettajani oli jopa kysynyt meiltä, mitä meidän pitäisi tehdä, jos näkisimme karhun, ja hän oli tähdentänyt rukoilemista. Minua oli opetettu rukoilemaan pää painuksissa ja silmät kiinni, mutta nyt se oli mahdotonta. Pidin katseeni karhussa ja rukoilin ääneti: ”Taivaallinen Isä, auta minua! Pelasta minut tuolta karhulta! Auta minua tietämään, mitä tehdä.”
Rukoillen ja käsiäni yhteen paukuttaen kävelin hitaasti takaperin kohti karjankulkuestettä. Jos lehmä ei pystynyt ylittämään sitä, niin ehkä karhullakin olisi vaikeuksia. Ehkä se kaatuisi, ja minä saisin mahdollisuuden juosta kotiin! Astuin varovaisesti kauas toisistaan sijoitettujen tankojen yli.
Karhu tuhisi ja kuolasi. Katselin, kuinka se seurasi minua helposti karjankulkuesteen yli. Se kohosi takajaloilleen. Seisoin kauhistuneena, kun murahteleva karhu tuli minua kohti käpälät levällään. Se kohosi ylleni, ja saatoin nähdä sen terävät, märät hampaat. Äkkiä karhu huitaisi päätäni! Kiljaisin, kun sen suuret, kaarevat kynnet takertuivat hiuksiini ja nykäisivät minut maahan. Hyppäsin takaisin pystyyn. Karhu, joka oli taas nelinkontin, näykkäisi sisäreittäni ja veti minut maahan. Se alkoi raahata minua tien yli.
Siihen mennessä Marla ja Lisa olivat löytäneet minut. Marla yritti kääntää karhun huomion muualle, mutta mikään ei tehonnut. Muutamassa sekunnissa karhu oli raahannut minut tien yli vuoren juurelle. Se olisi varmasti vetänyt minut tiheään pensaikkoon, mutta äkkiä housuni repesivät. Ne repesivät kahtia edestä taakse katkaisten jopa joustavan vyötärönauhan. Ihmeellistä kyllä, sen hampaat eivät olleet puhkaisseet ihoani. Hyppäsin pystyyn. ”Juokse!” ääni mielessäni kehotti.
Juoksin kohti Marlaa ja Lisaa jättäen karhun, jolla oli suussaan housunlahkeeni. Housuitta ja vain toinen kenkä jalassani juoksin lujaa kuin olympialaisten pikajuoksija. Ohitin Marlan ja Lisan, jotka juoksivat myös. Syöksyimme pusikkoon ja juoksimme kohti puroa. Piikkiset pensaat raapivat sääriäni, mutta en hidastanut vauhtia.
Pysähtymättä tai taakseni katsomatta ylitin piikkilanka-aidan ja loiskahdin puroon. Menetin toisenkin kenkäni, kun se kiilautui tukin alle. Kun olin päässyt miltei kotiin saakka, sukelsin veden halki ja juoksin poikki märän lehmiaitauksen. Tunkeuduin aidan läpi ja pinkaisin ylös kuistin portaita ja sisään etuovesta.
Vanhempani pommittivat minua kysymyksillä nähdessään minut ilman kenkiä ja housuja ja naarmujen peitossa.
”Mitä sinulle on tapahtunut?” äiti huudahti.
”Missä housusi ovat?” isä kysyi. ”Mistä olet saanut kaikki nuo naarmut?”
Yhä peloissani en ollut saada henkeäni kulkemaan. Änkyttäen, henkeä haukkoen ja itkien onnistuin viimein sanomaan: ”Ka… ka… karhu!”
Marla ja Lisa juoksivat kuistille, ja Marla kertoi äidille ja isälle, mitä oli nähnyt. Äiti yritti rauhoitella minua ja vei minut lämpimään kylpyyn.
Myöhemmin samana iltana, puhtaana ja turvassa, keskustelimme pelottavasta tapahtumasta. Kämmeneni olivat mustelmilla, koska olin hakannut niitä niin lujaa yhteen, ja jalkani olivat naarmuilla pensaista, mutta minussa ei ollut mitään karhun kynsien eikä hampaiden jälkiä. Se oli pyyhkäissyt päätäni kynsillään ja tarttunut hampaillaan jalkaani, mutta ihoni ei ollut mennyt rikki. Jos karhun kynnet olisivat olleet yhtään lähempänä päätäni tai sen hampaat olisivat pureutuneet reiteeni, olisin voinut loukkaantua vakavasti enkä olisi kyennyt juoksemaan karkuun.
Tiedän, että taivaallinen Isä kuuli rukoukseni sinä päivänä, ja tiedän, että kuulin Pyhän Hengen äänen, joka käski minua juoksemaan. Taivaallinen Isä siunasi minua ihmeellä.
”Elämämme monien ihmeiden johdosta meidän tulisi olla nöyrempiä ja kiitollisempia, lempeämpiä ja uskovampia.”
Presidentti Howard W. Hunter (1907–1995), ”Ihmeitä tekevä Jumala”, Valkeus, heinäkuu 1989, s. 14.