Opetuksia Uudesta testamentista
Kiitollisuus sovituksesta
Maanpäällisen palvelutyönsä lähetessä loppuaan Vapahtaja meni opetuslastensa kanssa Öljymäelle Getsemanen puutarhaan.
Luemme Uudesta testamentista Luukkaan evankeliumista:
”Jeesus lähti kaupungista ja meni tapansa mukaan Öljymäelle. Opetuslapset seurasivat häntä.
Tultuaan sinne Jeesus sanoi heille: ’Rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen.’
Itse hän meni vähän edemmäs, kivenheiton päähän, polvistui ja rukoili:
’Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois. Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun.’
Silloin taivaasta ilmestyi hänelle enkeli, joka vahvisti häntä.
Suuressa tuskassaan Jeesus rukoili yhä kiihkeämmin, niin että hänen hikensä vuoti maahan veripisaroiden tavoin.” (Luuk. 22:39–44.)
Siellä Vapahtaja maksoi jokaisen koskaan eläneen tai koskaan elävän ihmisen kaikkien surujen, syntien ja rikkomusten hinnan. Siellä Hän joi katkeran maljan ja kärsi, ettei niiden, jotka tekevät parannuksen, tarvitsisi kärsiä. Tuon kauhean kokemuksen jälkeen Hänet vietiin Golgatalle ja naulittiin ristille, jolla Hän joutui kärsimään vielä lisää raakaa ja tuskallista piinaa, joka Hänen oli kestettävä sovituksen tuomiseksi koko ihmiskunnalle.
Yksikään ihminen ei voi kuvitella, mitä Vapahtaja todella kärsi ottaessaan päälleen tämän raskaan kuorman. Profeetta Joseph Smithin maaliskuussa 1830 saamasta ilmoituksesta me saamme välähdyksen tästä kärsimyksestä Vapahtajan julistaessa:
”Sillä katso, minä, Jumala, olen kärsinyt tämän kaikkien puolesta, jottei heidän tarvitse kärsiä, jos he tekevät parannuksen;
mutta elleivät he tee parannusta, heidän täytyy kärsiä samoin kuin minä,
mikä kärsimys sai minut, tosiaankin Jumalan, suurimman kaikista, vapisemaan tuskasta ja vuotamaan verta joka huokosesta ja kärsimään sekä ruumiissa että hengessä – ja minä toivoin, ettei minun tarvitsisi juoda katkeraa maljaa ja kavahtaa –
kuitenkin, kunnia olkoon Isän, minä join ja saatoin päätökseen valmisteluni ihmislasten hyväksi.” (OL 19:16–19.)
Viime kädessä elämämme voi parantua vain sovituksen turvin. Eräs jäsen kuvaili tunteitaan käydessään läpi parannusprosessia ja löytäessään sovituksen parantavan voiman: ”Rikkomuksen ja tunnustamisen välinen aika oli hirveää. Elin jatkuvasti tietoisena siitä kauheudesta, jonka olin tehnyt. Olin synkän pimeyden tilassa, masentunut ja lamaantunut, ensin toivoton ja pelkojen piinaama, mutta en kuitenkaan koskaan epäillyt evankeliumin totuutta ja sovituksen pelastavaa voimaa. Tiesin, että minulla oli vain yksi tie parantua.
Tekoni tunnustaminen vaimolleni ja lapsilleni oli vaikeinta, mitä olen koskaan elämässäni tehnyt. Sen jälkeen parannuksenteon edetessä ei ollut niin vaikeaa tunnustaa piispalleni ja vaarnanjohtajalle. Lopulta saatoin vapautua kuormasta, jonka olin itselleni aiheuttanut. Kirkosta erottaminen ja sitä seuranneet tulevaisuudenkuvat toivat minulle helpotuksen tunteen.
Mikä ilo olikaan, kun minun sallittiin mennä kasteelle ja saatoin jälleen saada Pyhän Hengen kumppanikseni. Lopulta, kun siunaukseni palautettiin jälleen, sovituksen lupaus täyttyi mitä selvimmällä ja kauneimmalla tavalla.
Vuosien varrella vaimoni ja minä koimme, että sovitus tuo helpotusta ja parantaa – ei vain syntisen – vaan sen lisäksi sillä on voima parantaa myös uhri ja auttaa häntä toipumaan. Todistan siitä syvästi kiitollisena.”
Jos me ymmärtäisimme, miten suuresti Vapahtaja rakasti meitä sovittaessaan syntimme, me rakastaisimme Häntä aina, olisimme aina kiitollisia Hänelle ja pitäisimme aina Hänen käskynsä.
Presidentti Joseph Fielding Smith (1876–1972) on huomauttanut: ”Yksi suurimmista synneistä sekä suuruudeltaan että laajuudeltaan – – on kiittämättömyyden synti. Kun me rikomme jonkin käskyn, olipa se mielestämme kuinka pieni tai merkityksetön tahansa, me osoitamme kiittämättömyytemme Lunastajallemme. Meidän on mahdotonta ymmärtää Hänen kärsimyksensä määrää, kun Hän kantoi koko maailman syntien taakan, niin ankaraa rangaistusta, että meille kerrotaan veren tihkuneen hänen ruumiinsa huokosista, ja se tapahtui ennen kuin Hänet pantiin ristille. Fyysisen tuskan rangaistus nauloista, jotka lyötiin hänen käsiinsä ja jalkoihinsa, ei ollut suurin hänen kärsimyksistään, niin sietämätöntä kuin se varmasti olikin. Suurempi kärsimys oli hengellinen ja henkinen ahdistus, joka johtui Hänen kantamastaan rikkomustemme kuormasta. Jos ymmärtäisimme sen, miten paljon Hän kärsi silloin ja ristillä, kukaan meistä ei varmasti tahallaan syyllistyisi syntiin. Me emme antaisi periksi kiusauksille, tyydyttäisi epäpyhiä himoja ja haluja eikä Saatana löytäisi sijaa sydämestämme. Siksi me, aina kun teemme syntiä, osoitamme kiittämättömyyttä ja piittaamattomuutta Jumalan Pojan kärsimystä kohtaan, Hänen, jonka avulla ja ansiosta me nousemme kuolleista ja elämme ikuisesti. Jos me todella ymmärtäisimme ja voisimme tuntea edes vähäisessä määrin sitä rakkautta ja armollista auliutta, jota Jeesus Kristus osoitti kärsiessään syntiemme vuoksi, me haluaisimme tehdä parannuksen kaikista rikkomuksistamme ja palvella Häntä.”1
Vapahtajan sovitus on historian suurin tapahtuma. Presidentti Gordon B. Hinckley on julistanut: ”Mikään toinen teko koko ihmiskunnan historiassa ei ole sen vertainen. Mikään, mitä koskaan on tapahtunut, ei vedä sille vertoja. Täysin epäitsekkäänä ja rajatonta rakkautta koko ihmiskuntaa kohtaan osoittavana siitä muodostui vertaansa vailla oleva armoteko koko ihmissuvun puolesta.”2
Olkaamme aina kiitollisia Jumalan Pojan, Vapahtajamme ja Lunastajamme sovituksen suurenmoisesta lahjasta.