Ensimmäisen presidenttikunnan sanoma

Taukoamaton taistelu, varma voitto

Presidentti Gordon B. Hinckley

Syntymästäni on kulunut nyt lähes sata vuotta, ja suurimman osan tuota aikaa ihmiskunnan keskuudessa jossakin osin maailmaa on ollut sota. Kukaan ei voi koskaan arvioida sitä kauheaa kärsimystä, jonka sodat eri puolilla maapalloa ovat aiheuttaneet. Miljoonia ihmishenkiä on menetetty. Sodan hirveät haavat näkyvät runnelluissa ruumiissa ja rikki revityissä mielissä. Perheet ovat jääneet ilman isää ja äitiä. Paljon nuoria taisteluun värvättyjä on menetetty samalla kun eloon jääneet ovat omaksuneet luonteensa kudokseen vihan aineksia, jotka eivät milloinkaan häviä. Kansakuntien aarre on tuhottu, eikä sitä saada milloinkaan takaisin.

Sodan hävitys näyttää niin tarpeettomalta ja aivan kauhealta ihmishenkien ja luonnonvarojen tuhlaukselta. Me kysymme, päättyykö tämä hirvittävä, tuhoava erimielisyyksien käsittelytapa Jumalan poikien ja tyttärien keskuudessa milloinkaan?

Mutta on toinenkin sota, joka on jatkunut jo maailman luomista edeltävistä ajoista asti ja joka jatkunee vielä kauan. Se on sota, joka ulottuu alueellisia kysymyksiä ja kansallista suvereniteettia kauemmas. Johannes ilmestyksensaaja puhuu tuosta kamppailusta:

”Taivaassa syttyi sota. Mikael ja hänen enkelinsä kävivät taisteluun lohikäärmettä vastaan. Lohikäärme enkeleineen teki vastarintaa,

mutta kärsi tappion, eikä sille ja sen joukolle ollut enää sijaa taivaassa.

Tuo suuri lohikäärme, tuo muinaisaikojen käärme, jota kutsutaan Paholaiseksi ja Saatanaksi, tuo koko ihmiskunnan eksyttäjä, syöstiin maan päälle, ja samoin syöstiin alas sen enkelit.” (Ilm. 12:7–9.)

Jatkuva taistelu

Tuo sota, niin katkera, niin kiivas, ei ole milloinkaan lakannut. Se on sotaa totuudesta ja erheestä, tahdonvapaudesta ja pakosta Kristuksen seuraajien ja Hänen kieltäjiensä välillä. Hänen vihollisensa ovat käyttäneet selkkauksessa kaikkia juonia. He ovat syyllistyneet valehtelemiseen ja petollisuuteen. He ovat käyttäneet rahaa ja rikkautta. He ovat pettäneet ihmismieliä. He ovat murhanneet ja hävittäneet ja ryhtyneet kaikkiin muihin pahoihin tekoihin tehdäkseen tyhjäksi Kristuksen työn.

Murhaaminen alkoi maan päällä, kun Kain tappoi Abelin. Vanha testamentti on täynnä kertomuksia samasta iankaikkisesta kamppailusta.

Se ilmeni ilkeissä syytöksissä Galilean Miestä, Kristusta kohtaan, joka paransi sairaita ja ylensi ihmisten sydämiä ja toiveita, Häntä, joka opetti rauhan evankeliumia. Hänen vihollisensa ottivat Hänet kiinni tuon pahan voiman innoittamina, kiduttivat Häntä, naulasivat Hänet ristille ja pilkkasivat Häntä. Jumaluutensa voimalla Hän kuitenkin voitti kuoleman, jonka Hänen vihollisensa olivat hänelle aiheuttaneet, ja toi uhrillaan pelastuksen kuolemasta kaikille ihmisille.

Tuo ikuinen sota jatkui rappeuttaen Hänen aloittamansa työn, turmellen sen myöhemmin läpikotaisin, kun pimeys peitti maan ja synkkyys kansat (ks. Jes. 60:2).

Jumalan joukkoja ei kuitenkaan voitu voittaa. Kristuksen valo kosketti ihmissydämiä siellä täällä, ja suuresta sorrosta ja kärsimyksestä huolimatta siitä seurasi paljon hyvää.

Koitti elpymisen aika ja pyristelyjä vapauteen – pyristelyjä, joiden hintana maksettiin paljon verta ja uhrauksia. Jumalan Henki vaikutti ihmisiin sellaisen kansakunnan perustamiseksi, jossa suojeltaisiin uskonnon-, sanan- ja tahdonvapautta. Sitten seurasi aikojen täyttymisen taloudenhoitokauden alku ja Jumalan, iankaikkisen Isän, ja Hänen rakkaan Poikansa, ylösnousseen Herran Jeesuksen Kristuksen käynti maan päällä. Tämän suuren tapahtuman jälkeen tuli enkeleitä palauttamaan pappeuden ja muinaisia avaimia.

Mutta sota ei päättynyt. Se jatkui ja sai uuden suunnan. Oli ylenkatsetta. Oli vainoa. Oli karkotuksia paikasta toiseen. Oli nuoren Jumalan profeetan ja hänen rakkaan veljensä murha tässä kuussa 163 vuotta sitten.

Myöhempien aikojen pyhät pakenivat mukavista kodeistaan, maatiloiltaan, pelloiltaan, pajoistaan, kauniista temppelistään, joka oli rakennettu valtavin uhrauksin. He tulivat vuorten laaksoihin tuhansien kuollessa matkan varrella. He tulivat paikkaan, jollaisen presidentti Joseph Smith oli neuvonut kahdentoista koorumia etsimään, paikkaan, josta ”Perkele ei voi tulla kaivamaan meitä esiin”¹.

Mutta vastustaja ei ole milloinkaan lakannut yrittämästä. Lokakuun konferenssissa vuonna 1896 presidentti Wilford Woodruff (1807–1898), silloin jo iäkäs mies, seisoi Tabernaakkelissa Temppeliaukiolla ja sanoi:

”Maan päällä ja maan asukkaiden keskuudessa on kaksi voimaa – Jumalan voima ja Paholaisen voima. Meillä on ollut historiassamme joitakin hyvin epätavallisia kokemuksia. Kun Jumalalla on ollut kansa maan päällä minä aikana tahansa, Lusifer, sarastuksen poika, ja miljoonat langenneet henget, jotka on syösty taivaasta, ovat sotineet Jumalaa vastaan, Kristusta vastaan, Jumalan työtä vastaan ja Jumalan kansaa vastaan. Eivätkä he peräänny tekemästä niin meidän aikanamme ja meidän sukupolvemme aikana. Aina kun Herra on ojentanut kätensä suorittaakseen jonkin työn, nuo voimat ovat ahkeroineet hävittääkseen sen.”²

Presidentti Woodruff tiesi, mistä puhui. Hän oli vasta hiljattain selviytynyt niistä vaikeista ja vaarallisista ajoista, jolloin kansakunnan hallitus oli käynyt meidän kansaamme vastaan päättäen hävittää tämän kirkon järjestönä. Noiden aikojen vaikeuksista huolimatta pyhät eivät antaneet periksi. He kulkivat eteenpäin uskossa. He panivat luottamuksensa Kaikkivaltiaaseen, ja Hän ilmoitti heille tien, jota heidän tuli seurata. He hyväksyivät tuon ilmoituksen uskossa ja vaelsivat kuuliaisuudessa.

Taistelun kaava

Mutta sota ei loppunut. Se laantui vähän, ja olemme siitä kiitollisia. Siitä huolimatta totuuden vastustaja on jatkanut taisteluaan.

Kirkon nykyisestä voimasta huolimatta vaikuttaa siltä, että meitä vastaan hyökätään alituiseen suunnalta tai toiselta. Silti me jatkamme. Meidän täytyy jatkaa. Me olemme menneet eteenpäin, ja me menemme edelleen eteenpäin. Ajoittain kiistat ovat suuria. Ajoittain ne ovat vain paikallisia kahakoita. Mutta ne kaikki kuuluvat kaavaan.

Vastustusta on tuntunut monien laantumattomissa pyrkimyksissä sekä kirkossa että kirkon ulkopuolella hävittää uskoa, vähätellä, halventaa, esittää väärä todistus, kiusata ja houkutella ja suostutella meidän kansaamme sellaisiin tekoihin, jotka ovat ristiriidassa tämän Jumalan työn opetusten ja vaatimusten kanssa.

Sota jatkuu samanlaisena kuin alussa. Se ei kenties ole kiivasta, ja olen siitä kiitollinen, mutta kyseessä ovat samat periaatteet. Uhreiksi joutuvat ovat yhtä kallisarvoisia kuin ne, joista on tullut uhreja menneisyydessä. Taistelu on käynnissä. Pappeudenhaltijat ja Jumalan tyttäret, jotka ovat kumppaneitamme ja liittolaisiamme, ovat kaikki osa Herran armeijaa. Meidän täytyy olla yhtä. Hajanainen armeija ei ole voitokas. On välttämätöntä, että me järjestymme riveihin, että marssimme yhtenä rintamana. Emme voi odottaa voittoa, jos meillä on hajanaisuutta keskuudessamme. Emme voi odottaa ykseyttä, jos meillä on petollisuutta. Emme voi odottaa Kaikkivaltiaan apua, jos olemme epäpuhtaita.

Nuoret pappeudenhaltijat, diakonit, opettajat ja papit, ovat saaneet pappeuden virassaan velvollisuuden saarnata evankeliumia, opettaa totuutta, rohkaista heikkoja olemaan vahvoja ja ”kutsua kaikkia tulemaan Kristuksen luokse” (OL 20:59). Kirkon nuorilla naisilla on yhtä suuri velvollisuus olla kuuliaisia Jumalan käskyille ja palvella uskon ja hyveen esimerkkeinä.

Yhdelläkään taivaallisen Isämme pojalla tai tyttärellä ei ole varaa osallistua sellaiseen, mikä heikentää mieltä, ruumista tai iankaikkista henkeä. Niihin kuuluvat huumeet, alkoholi, tupakka ja pornografia. Te ette voi olla mukana moraalittomassa toiminnassa. Te ette voi tehdä sitä ja olla urheita sotureita Herran asialla suuressa, iankaikkisessa taistelussa, jota käydään Isämme lasten sieluista.

Tämän kirkon miehet eivät voi olla uskottomia eivätkä petollisia vaimolleen, perheelleen tai pappeustehtävilleen, mikäli he aikovat olla urheita Herran työn edistämisessä tässä suuressa taistelussa totuuden ja pelastuksen puolesta. He eivät voi olla epärehellisiä eivätkä häikäilemättömiä liikeasioissaan tahraamatta taisteluvarustustaan. Tämän kirkon naiset, ovatpa he vaimoja, äitejä tai sisaria, jotka eivät ole löytäneet elämäntoveria, eivät voi olla uskottomia eivätkä petollisia liitoilleen ja siunauksilleen ja palvella suojavallina valtakunnassa niin kuin heidän on tarkoitus.

Laulamme silloin tällöin kokouksissamme vanhaa kirkon laulua:

Ken Herran puolla on? 
Aika on tunnustaa.
Pian kaikki nähdä voi,
Ken Herran puolla on? 
Puolesta hyvyyden
Nyt taistoon käydä saa.
Kun saartaa vihamies,
Ken Herran puolla on?3

Kehotus sitoutua

Joitakin vuosia sitten eräs ystävä kertoi minulle keskustelusta, joka hänellä oli ollut erään toisen kirkon jäsenen kanssa. Ystäväni oli kysynyt, tunsiko hänen kumppaninsa olevansa lähellä taivaallista Isää. Mies vastasi, ettei hän tuntenut olevansa. Miksi ei? Mies vastasi: ”Suoraan sanoen siksi, että en halua.” Sitten mies jatkoi sanomalla: ”Jos olisin lähellä taivaallista Isää, Hän luultavasti vaatisi minulta jonkinlaista sitoutumista, enkä ole valmis siihen.”

Ajatelkaa sitä – mies, joka on ottanut päällensä Herran nimen kasteessa, mies, joka on uudistanut liittonsa Herran kanssa sakramenttikokouksissaan, mies, joka on ottanut vastaan Jumalan pappeuden ja joka kuitenkin sanoo, että jos hän olisi lähellä taivaallista Isää, häneltä voitaisiin odottaa jonkinlaista sitoutumista, eikä hän ole valmis siihen.

Tässä työssä tarvitaan sitoutumista. Tarvitaan omistautumista. Me olemme mukana suuressa iankaikkisessa taistelussa, jossa on kyse Jumalan poikien ja tyttärien sieluista. Me emme ole häviöllä. Me olemme voitolla. Me pysymme voitokkaina, jos olemme uskollisia ja tosia. Me voimme tehdä sen. Meidän täytyy tehdä se. Me teemme sen. Herra ei ole pyytänyt meiltä mitään, mitä me emme uskossa voisi tehdä.

Ajattelen Israelin lapsia, kun he pakenivat Egyptistä. He leiriytyivät Punaisenmeren rannalle. Taakse katsoessaan he näkivät faraon sotajoukkoineen tulevan tuhoamaan heitä. Pelko kouristi heidän sydäntään. Sotajoukot takanaan ja meri edessään he huusivat kauhusta.

”Mutta Mooses sanoi kansalle: ’Älkää pelätkö, vaan pysykää aloillanne, niin saatte nähdä, kuinka Herra pelastaa teidät. Sellaista, mitä te tänään näette tapahtuvan egyptiläisille, ette enää milloinkaan saa nähdä.

Herra sotii teidän puolestanne, olkaa te hiljaa!’

Herra sanoi Moosekselle: ’– – Käske israelilaisten lähteä liikkeelle.’” (2. Moos. 14:13–15, kursivointi lisätty.)

Meri jakautui, ja Israelin lapset lähtivät liikkeelle ja pelastuivat. Egyptiläiset seurasivat heitä omaan tuhoonsa.

Emmekö mekin lähtisi liikkeelle uskossa? Hän, joka on iankaikkinen johtajamme, Herra Jeesus Kristus, on kehottanut meitä ilmoituksen sanoin. Hän on sanonut:

”Ja nyt, ylentäkää sydämenne ja riemuitkaa ja vyöttäkää kupeenne ja ottakaa yllenne koko minun taisteluvarustukseni, niin että kykenette [kestämään] pahan päivän – –.

Seiskää siis kupeet totuudella vyötettyinä, yllänne vanhurskauden rintahaarniska, jaloissanne jalkineina valmistautuminen rauhan evankeliumissa, jonka minä olen lähettänyt enkelini antamaan teille;

ottakaa uskon kilpi, jolla te voitte sammuttaa kaikki jumalattomien palavat nuolet;

ja ottakaa pelastuksen kypärä ja minun Henkeni miekka – – ja olkaa uskollisia, kunnes minä tulen, niin teidät temmataan ylös, niin että tekin olette siellä, missä minä olen.” (OL 27:15–18.)

Valoisa tulevaisuus

Sota jatkuu. Sitä käydään joka puolella maailmaa tahdonvapauden ja pakon kysymyksistä. Sitä käy lähetyssaarnaajien sotajoukko totuuden ja erheen kysymyksissä. Sitä käydään meidän omassa elämässämme päivästä toiseen, meidän kodeissamme, työssämme, koulutovereidemme keskuudessa. Se on sotaa rakkauden ja kunnioituksen, lojaaliuden ja uskollisuuden, kuuliaisuuden ja nuhteettomuuden kysymyksistä. Me kaikki olemme siinä mukana – lapsi, nuori, aikuinen, jokainen meistä. Me olemme voitolla, eikä tulevaisuus ole milloinkaan näyttänyt valoisammalta.

Jumalamme siunatkoon meitä työssä, joka on niin selkeänä pantu eteemme. Olkaamme uskollisia. Olkaamme urheita. Olkoon meillä rohkeutta olla tosia sille luottamukselle, jota Jumala on meille jokaiselle osoittanut. Olkaamme pelottomia. ”Eihän [Paavalin sanoja Timoteukselle lainatakseni] Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen. Älä siis häpeä todistaa Herrastamme.” (2. Tim. 1:7–8.)

Ajatuksia kotiopettajille

Tutkittuasi tätä sanomaa rukouksen hengessä esitä se käyttäen sellaista opetusmenetelmää, joka kannustaa kuulijoitasi osallistumaan. Seuraavassa on muutamia esimerkkejä:

Kertaa artikkelin avulla, miten sotaa hyvän ja pahan välillä on käyty jo ennen maailman luomista. Selitä, että Kristuksen valo edustaa toivoa pimeässä maailmassa. Lue kohta ”Valoisa tulevaisuus”. Ehdota toimenpiteitä, joihin voimme ryhtyä voittaaksemme sodan hyvän ja pahan välillä.
Kirjoita jokaiselle perheenjäsenelle korttiin kohdassa 2. Tim. 1:7–8 olevat sanat. Pyydä perheenjäseniä kirjoittamaan kortin kääntöpuolelle jokin henkilökohtainen tavoite tulla sitoutuneemmaksi Jeesuksen Kristuksen opetuslapseksi. Pyydä perheenjäseniä kiinnittämään kortti sellaiseen paikkaan, josta he näkevät sen joka päivä.
Ota mukaasi kirkon laulukirja, kun menet kunkin perheen luo. Pyydä perheenjäseniä etsimään hakemiston avulla lauluja, jotka innostavat sitoutumaan. Valitkaa yksi laulu, jonka laulatte tai luette ääneen. Verratkaa laulun sanoja osiin presidentti Hinckleyn puheesta. Päätä kertaamalla presidentti Hinckleyn kehotus sitoutua ja hänen todistuksensa niiden valoisasta tulevaisuudesta, jotka palvelevat uskollisesti Herran puolella.