Oranssi auto
Avioliittomme alkuaikoina vaimoni ja minä kävimme koulua Yhdysvaltojen koillisosissa, missä talvet ovat ankaria ja teitä suolataan runsaasti. Usean talven jäljiltä vanhan automme runko alkoi ruostua aina siihen pisteeseen asti, että eräs matkustaja astui auton pohjan läpi. Optimistisesti ostin joitakin alumiinilevyjä ja popniittejä ja soitin vanhemmilleni kysyäkseni, voisimmeko tulla sinä viikonloppuna käymään ja korjaamaan autoa.
Saavuimme myöhään perjantai-iltana, ja isäni ja minä nousimme varhain lauantaina korjaamaan auton pohjaa. Vedimme kumimatot sivuun ja aloimme etsiä lujaa metallia, johon voisimme kiinnittää metallilevyt. Etsintämme ei tuonut esiin muuta kuin ruostunutta metallia. Katsoimme ääneti toisiamme, laitoimme matot takaisin ja lähdimme aamiaiselle.
Kun olimme suoriutuneet hitaasta ja varovaisesta viiden tunnin ajomatkasta takaisin asunnollemme, sisään astuessamme puhelin soi. Äitini oli tullut siihen tulokseen, että ”tarvitsi” uuden auton, ja mietti, haluaisimmeko me hänen vanhan autonsa. Isäni varoitti, että auto oli kolme vuotta vanha ja että sillä oli ajettu paljon. Äitini laski silloin leikkiä, ettei se voinut aivan surkea olla, sillä sitä oli ajanut täysien kymmenysten maksaja. Me nauroimme, ja kun olimme lopettaneet puhelun, tanssimme ympäri asuntoa tämän taivaanmannan murusen kunniaksi.
Oranssi auto oli suurenmoinen. Se oli neliovinen, siinä oli ilmastointi eikä yhtään ruostereikää. Sen avulla selvisimme jatko-opinnoistamme aina ensimmäiseen työpaikkaamme saakka. Mutta kuuden vuoden ja 80 000 lisämailin (129 000 km) ajamisen jälkeen se oli enää ruma auto, jolla ajoin töihin. Kiiltävä oranssinvärinen maali näytti auringon vaikutuksesta läikikkäältä, ilmastointi ei enää toiminut, ajajanpuoleinen sivuikkuna ei laskeutunut, ja äitini oli jälleen kerran hankkimassa uutta autoa (oikeutetusti tällä kertaa). Hänen vanhan autonsa vaihtoarvo oli niin vähäinen, että vanhempani päättivät antaa sen meille.
Iloitessamme uudemman auton saamisesta mietimme, mitä tekisimme oranssille autolle. Olihan se ruma, mutta moottori toimi luotettavasti. Saisimme siitä muutaman dollarin romuttamolla, mutta meistä molemmista tuntui, että meidän pitäisi etsiä joku, jolle voisimme antaa sen.
Sunnuntaiaamuna menin kirjurin toimistoon kysymään seurakunnan kirjurilta, tarvitsiko hän autoa. Hänellä ja hänen vaimollaan oli monta teini-ikäistä. Hän torjui hymyillen tarjouksen; hän ei tarvinnut lisäautoa. Toimiston nurkassa oli kuitenkin eräs seurakunnan jäsen kirjoittamassa jotakin. Hän nosti päätään kuullessaan maininnan autosta, joten luettelin pitkän listan asioista, jotka eivät toimineet. Vakuutin kuitenkin miehelle, että siinä oli hyvät renkaat, moottori oli luotettava, eikä se voinut olla aivan surkea, sillä sitä oli aina ajanut täysien kymmenysten maksaja.
Miehellä ja hänen vaimollaan oli vain yksi auto, ja hän oli yötöissä, kun taas vaimo oli päivätöissä. Hän oli kieltäytynyt paremmista työpaikoista, koska hän tarvitsisi autoa samaan aikaan kuin hänen vaimonsakin tarvitsisi sitä. Toinen auto mahdollistaisi sen, että he voisivat lisätä tulojaan, ja avaisi hänelle mahdollisuuden edetä urallaan. Niinpä annoimme vanhan oranssin auton heille.
Tämä olisi jäänyt pelkäksi mukavaksi muistoksi ilman kolme kuukautta myöhemmin käymäämme keskustelua. Tämä seurakunnan jäsen ja hänen vaimonsa halusivat meidän kuulevan enemmän heidän tilanteestaan hetkenä, jolloin annoimme heille auton. Kuten usein on laita nuorten avioparien, rahaa oli vähän, ja heidän ensimmäisen lapsensa synnyttyä kulut olivat lisääntyneet nopeammin kuin tulot. He olivat jääneet jälkeen kymmenyksissään, ja se tuntui heistä kauhealta. Jokaisen kuluvan kuukauden myötä heistä tuntui pahemmalta, mutta he eivät nähneet keinoa päästä pulmastaan. He eivät olleet maksaneet kymmenyksiä puoleen vuoteen ja he olivat rukoilleet ja heistä tuntui, että heidän oli kerta kaikkiaan hoidettava asiat Herran kanssa. Mennessäni sinä sunnuntaiaamuna kirjurin toimistoon mies oli ollut kirjoittamassa kymmenyssekkiään miettien, kuinka hän selviytyisi taloudellisista velvoitteistaan tulevassa kuussa.
Ensimmäinen ajatukseni oli kiusaantuneisuus lausumastani sutkauksesta, että autoa oli aina ajanut täysien kymmenysten maksaja. Mutta kun pohdin tilannetta, ihmettelin, kuinka Herra pitää lupauksensa, kun me pidämme omamme. Muste ei ollut edes ehtinyt kuivua miehen sekissä, kun ovesta käveli tietämättään sisään ratkaisu hänen pulmaansa.
Olen usein muistellut sen nuoren parin osoittamaa esimerkkiä uskosta. Minua lohduttaa tieto, että jos minulla on uskoa, joku jossakin voi olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan auttamassa ratkaisemaan pulmani. Kuinka kiitollinen olenkaan taivaallisesta Isästä, joka tuntee meidät niin hyvin, että Hän voi siunata meitä jo ennen kuin olemme ehtineet täysin osoittaa uskomme.