Vastoinkäymiset
Todistan teille, että Isä Jumala elää. Hän sääti meille jokaiselle tien, joka voi hioa ja tehdä meidät täydelliseksi olemaan Hänen luonaan.
Rakkaat veljeni ja sisareni, tilaisuus puhua teille on suurenmoinen ja pyhä etuoikeus. Rukoilen, että sanani olisivat teille hyödyksi ja rohkaisuksi.
Vaikka elämässämme on paljon eroavuuksia, meillä on ainakin yksi yhteinen haaste. Me kaikki joudumme kohtaamaan vastoinkäymisiä. Saattaa olla aikoja, joskus pitkiäkin, jolloin elämämme näyttää soljuvan vailla suurempia vaikeuksia. Mutta ihmisenä olemiseen kuuluu, että mukavuutta seuraa ahdinko, hyvän terveyden ajat päättyvät ja onnettomuudet kohtaavat. Etenkin silloin kun hyvinvoinnin aika on jatkunut pitempään, kärsimyksen ilmaantuminen tai aineellisen turvallisuuden menetys voi aiheuttaa pelkoa ja joskus jopa vihaa.
Viha johtuu ainakin osittain siitä tunteesta, että se mitä tapahtuu on epäreilua. Hyvä terveys ja tyyni turvallisuudentunne voivat vaikuttaa ansaituilta ja luonnollisilta. Niiden kadotessa tilalle voi tulla tunne epäoikeudenmukaisuudesta. Eräskin tuntemani urhoollinen mies itki ja huudahti fyysisissä kärsimyksissään niille, jotka antoivat hänelle siunauksen: ”Olen aina yrittänyt olla hyvä. Kuinka näin voi käydä?”
Tuo kaipuu saada vastaus kysymykseen ”Kuinka näin voi käydä?” on vielä tuskallisempaa, kun jotkut rakkaistamme kärsivät. Ja se tuntuu meistä erityisen vaikealta hyväksyä, kun ne, jotka kärsivät, ovat mielestämme syyttömiä. Silloin tuo ahdinko voi horjuttaa uskoa rakastavaan ja kaikkivoipaan Jumalaan. Jotkut meistä ovat nähneet sellaisen epäilyksen vaikuttavan kokonaiseen sukupolveen sodan tai nälänhädän aikana. Sellainen epäilys voi kasvaa ja levitä, kunnes jotkut saattavat kääntyä pois Jumalasta, jota he syyttävät välinpitämättömyydestä tai julmuudesta. Ja jos noita tunteita ei hillitse, ne voivat johtaa siihen, että menettää uskonsa Jumalan olemassaoloon.
Tarkoituksenani tänään on vakuuttaa teille, että meidän taivaallinen Isämme ja Vapahtaja elävät ja että He rakastavat koko ihmiskuntaa. Jo se, että meillä on tilaisuus kohdata vastoinkäymisiä ja koettelemuksia, on osatodiste Heidän äärettömästä rakkaudestaan. Jumala antoi meille kuolevaisuudessa elämisen lahjan, jotta voisimme valmistautua saamaan suurimman kaikista Jumalan lahjoista, mikä on iankaikkinen elämä. Silloin meidän henkemme muutetaan. Meistä tulee kykeneviä haluamaan sitä, mitä Jumala haluaa ja ajattelemaan niin kuin Hän ajattelee, ja siten meistä tulee valmiita siihen, että meille uskotaan loputtomasti jälkeläisiä, joita voimme opettaa ja johdattaa koetusten läpi, jotta he voivat nousta kuolleista ja elää ikuisesti iankaikkisuudessa.
On selvää, että saadaksemme sellaisen lahjan ja osaksemme sellaisen luottamuksen meidän täytyy muuttua tekemällä vanhurskaita valintoja silloin, kun niiden tekeminen on vaikeaa. Valmistaudumme niin suurta luottamustehtävää varten läpäisemällä kuolevaisuuden koettelevat ja vaativat kokemukset. Sellaista oppia voi saada vain, kun alistumme koettelemuksiin palvellessamme Jumalaa ja toisia Hänen puolestaan.
Tässä koulutuksessa koemme murhetta ja onnea, sairautta ja terveyttä, synnin aiheuttamaa surua ja anteeksiantamuksen tuomaa iloa. Sellainen anteeksiantamus voidaan saada vain Vapahtajan äärettömän sovitustyön kautta, jonka Hän toteutti kärsimällä tuskaa, jota me emme voisi kestää ja jota voimme vain hämärästi käsittää.
Kun meidän täytyy ahdingon keskellä odottaa Vapahtajan lupaamaa apua, meitä lohduttaa se, että Hän tietää omasta kokemuksestaan, kuinka Hän voi parantaa meidät ja auttaa meitä. Mormonin kirja antaa meille varman vakuutuksen Hänen voimastaan lohduttaa. Ja usko siihen voimaan antaa meille kärsivällisyyttä, kun me rukoilemme, teemme työtä ja odotamme apua. Hän olisi yksinkertaisesti voinut saada tietää ilmoituksen kautta, kuinka auttaa meitä, mutta Hän oppi mieluummin oman henkilökohtaisen kokemuksensa kautta. Tässä on kertomus Alman kirjasta:
”Ja hän kulkee kärsien kaikenlaisia kipuja ja ahdinkoja ja koetuksia, ja tämä, jotta toteutuisi sana, joka sanoo hänen ottavan päällensä kansansa kivut ja sairaudet. Ja hän ottaa päällensä kuoleman päästääkseen kuoleman siteet, jotka sitovat hänen kansaansa; ja hän ottaa päällensä heidän heikkoutensa, jotta hänen sydämensä täyttyisi armolla, lihan mukaisesti, jotta hän osaisi lihan mukaisesti auttaa kansaansa sen heikkouksien mukaisesti. Nyt Henki tietää kaiken; kuitenkin Jumalan Poika kärsii lihan mukaisesti voidakseen ottaa päällensä kansansa synnit, voidakseen pyyhkiä pois sen rikkomukset vapautuksensa voiman mukaisesti; ja nyt, katso, tämä on se todistus, joka minussa on.”1
Silloinkin kun tunnet totuuden Herran kyvystä ja halusta vapauttaa sinut koettelemuksistasi, tilanne saattaa silti koetella sinun rohkeuttasi ja voimaasi kestää. Profeetta Joseph Smith huudahti tuskissaan vankityrmässä:
”Oi Jumala, missä olet, ja missä on maja, joka kätkee piilopaikkasi? Kuinka kauan kätesi viipyy ja silmäsi, niin, puhdas silmäsi katsoo iankaikkisista taivaista kansasi ja palvelijoidesi kohtaamaa vääryyttä ja heidän huutonsa tunkeutuvat sinun korvaasi?”2
Herran antama vastaus on auttanut minua, ja se voi rohkaista meitä kaikkia pimeyden hetkinä. Vastaus kuuluu:
”Poikani, rauha olkoon sielullesi; vastoinkäymisesi ja ahdinkosi kestävät vain pienen hetken, ja sitten, jos kestät ne hyvin, Jumala korottaa sinut korkeuteen; sinä voitat kaikki vihollisesi. Ystäväsi seisovat rinnallasi, ja he tervehtivät sinua jälleen lämpimin sydämin ja ystävällisin käsin. Sinä et ole vielä kuin Job; ystäväsi eivät kiistele sinua vastaan eivätkä syytä sinua rikkomuksesta, kuten Jobia syytettiin.”3
Olen nähnyt, kuinka todistus siitä totuudesta, että meitä valmistetaan iankaikkista elämää varten, saa aikaan uskoa ja rohkeutta. Herra pelastaa uskolliset opetuslapsensa. Ja opetuslapsi, joka hyväksyy koettelemuksen kehotuksena kehittyä ja sillä tavoin osoittaa olevansa oikeutettu iankaikkiseen elämään, voi löytää rauhaa kamppailun keskellä.
Puhuin äskettäin erään nuoren isän kanssa, joka on menettänyt työpaikkansa viimeaikaisen talouskriisin vuoksi. Hän tietää, että sadattuhannet ihmiset, joilla on täsmälleen samanlaiset taidot kuin hänellä, etsivät epätoivoisesti työtä ruokkiakseen perheensä. Hänen hiljainen luottamuksensa sai minut kysymään häneltä, mitä hän oli tehnyt ollakseen niin luottavainen sen suhteen, että löytäisi keinon elättää perheensä. Hän sanoi, että hän oli tarkastellut elämäänsä ollakseen varma, että oli tehnyt kaiken voitavansa ollakseen kelvollinen saamaan Herralta apua. Oli selvää, että hänen tarpeensa ja hänen uskonsa Jeesukseen Kristukseen johdattivat häntä olemaan kuuliainen Jumalan käskyille silloinkin kun se on vaikeaa. Hän sanoi ymmärtäneensä tuon tilaisuuden, kun hän luki vaimonsa kanssa Alman kirjasta, kuinka Herra oli valmistanut kansaa löytämään evankeliumin vastoinkäymisten kautta.
Muistanette hetken, jolloin Alma kääntyi hädässä olevan ihmisjoukon johtajan puoleen. Mies kertoi Almalle, että heitä oli vainottu ja hyljeksitty heidän köyhyytensä vuoksi. Ja kirjoitukset kertovat:
”Ja nyt, kun Alma kuuli tämän, hän kääntyi ympäri, kasvot suoraan häntä kohti, ja katsoi suuresti iloiten; sillä hän näki, että heidän ahdinkonsa olivat todella tehneet heistä nöyriä ja että he olivat valmiita kuulemaan sanaa. Sen tähden hän ei sanonut enempää muulle väkijoukolle vaan ojensi kätensä ja huusi niille, jotka hän näki ja jotka olivat todella katuvia, ja sanoi heille: Minä näen, että te olette sydämeltänne nöyriä, ja jos niin, te olette siunattuja.”4
Tässä pyhien kirjoitusten kohdassa kiitetään edelleen niitä meistä, jotka ovat vauraampina aikoina valmistautuneet vastoinkäymisiin. Monilla teistä oli jo ennen kriisin tuloa uskoa pyrkiä olemaan kelvollisia apuun, jota nyt tarvitsette.
Alma jatkoi: ”Niin, se, joka todella nöyrtyy ja tekee parannuksen synneistään ja kestää loppuun asti, on oleva siunattu – niin, paljon siunatumpi kuin ne, joiden on pakko olla nöyriä suuren köyhyytensä tähden.”5
Tuo nuori mies, jonka kanssa puhuin hiljattain, oli tehnyt muutakin kuin varannut ruokaa ja vähän säästöjä sitä epäonnea varten, jonka tulosta elävät profeetat olivat varoittaneet. Hän oli alkanut valmistaa sydäntään ollakseen kelvollinen saamaan Herran apua, jota hän tiesi tarvitsevansa lähitulevaisuudessa. Kun kysyin miehen vaimolta sinä päivänä, jona mies menetti työpaikkansa, oliko tämä huolissaan, vaimo sanoi iloisella äänellä: ”Ei, tulimme juuri piispan toimistosta. Me maksamme täydet kymmenykset.” On vielä liian aikaista sanoa, mutta minusta tuntui varmalta kuten heistäkin näytti tuntuvan: ”Kyllä kaikki järjestyy.” Murhenäytelmä ei syövyttänyt pois heidän uskoaan; se koetteli sitä ja vahvisti sitä. Ja sitä rauhantunnetta, jonka Herra on luvannut, on jo annettu myrskyn keskelle. Muita ihmeitä tulee varmasti perässä.
Herra sovittaa aina apua tarvitsevan henkilön saaman avun sellaiseksi, että se vahvistaa ja puhdistaa tätä parhaiten. Usein se tulee innoituksena tehdä jotakin sellaista, mikä saattaisi vaikuttaa erityisen vaikealta apua tarvitsevalle itselleen. Yksi elämän suurista koettelemuksista on rakkaan aviomiehen tai vaimon menettäminen. Presidentti Hinckley kertoi, kuinka tuskallista oli, kun sisar Hinckley ei enää ollut hänen rinnallaan. Herra tietää, mitä ne, jotka kuolema on erottanut rakkaistaan, tarvitsevat. Hän näki leskien tuskan ja tiesi heidän tarpeensa maanpäällisen kokemuksensa ansiosta. Ristillä kärsiessään Hän pyysi rakasta apostolia huolehtimaan Hänen leskiäidistään, joka nyt menettäisi poikansa. Hän tuntee nyt niiden aviomiesten tarpeet, jotka menettävät vaimonsa, ja niiden vaimojen tarpeet, jotka jäävät yksin kuolemantapauksen sattuessa.
Suurin osa meistä tuntee leskiä, jotka tarvitsevat huomiota. Minua kosketti syvästi kuulla, kuinka eräs vanhempi leskirouva, jonka luona olin aikonut jälleen käydä, oli saanut innoitusta vierailla nuoremman lesken luona lohduttamassa tätä. Leski, joka tarvitsi itse lohtua, lähetettiin lohduttamaan toista. Herra auttoi ja siunasi kahta leskeä innoittamalla heitä rohkaisemaan toinen toistaan. Sillä tavoin Hän auttoi kumpaakin heistä.
Herra lähetti samalla tavoin apua niille Alman kirjan luvussa 34 mainituille nöyrille köyhille, jotka olivat herkkiä kuulemaan Hänen palvelijoidensa opetusta ja todistusta. Sen jälkeen kun he olivat tehneet parannuksen ja kääntyneet, he olivat yhä köyhiä. Mutta Hän lähetti heidät tekemään toisille sellaista, mitä he olisivat ymmärrettävistä syistä voineet pitää mahdottomana ja mitä he itsekin yhä tarvitsivat. Heidän tuli antaa toisille sitä, mitä he olisivat toivoneet Hänen antavan heille. Palvelijansa kautta Herra antoi näille köyhille käännynnäisille tämän vaikean tehtävän: ”Jos te tämän kaiken tehtyänne käännytätte pois tarvitsevat ja alastomat ettekä käy sairaiden ja ahdistettujen luona ja anna omaisuudestanne, jos teillä on, niille, jotka tarvitsevat – minä sanon teille: Jos te ette mitään näistä tee, katso, teidän rukouksenne on turha eikä teitä mitään hyödytä, ja te olette kuin tekopyhät, jotka kieltävät uskon.”6
Tämä saattaa tuntua paljon pyydetyltä ihmisiltä, jotka ovat itsekin hyvin suuressa puutteessa. Mutta tunnen erään nuoren miehen, joka sai innoitusta tehdä juuri niin avioliittonsa alkuaikoina. Hän ja hänen vaimonsa tulivat hädin tuskin toimeen pienillä tuloillaan. Mies kuitenkin näki toisen pariskunnan, joka oli vielä heitäkin köyhempi. Vaimonsa hämmästykseksi hän auttoi heitä vähäisistä varoistaan. Vaikkakin he olivat yhä köyhiä, he saivat luvatun rauhan siunauksen. Vaurauden siunaus, joka ylitti heidän suurimmatkin unelmansa, tuli myöhemmin. Eikä malli jonkun tarpeessa olevan, jonkun puutteessa tai tuskissaan olevan huomaamisesta ole koskaan lakannut.
On vielä eräs koettelemus, joka voi tuoda siunauksia tässä elämässä ja ikuisesti, kun kestämme sen hyvin. Ikääntyminen ja sairaudet voivat koetella parhaitakin meistä. Ystäväni palveli piispanamme, kun tyttäremme asuivat yhä kotonamme. He puhuvat siitä, miltä heistä tuntui, kun piispa esitti yksinkertaisen todistuksensa leiritulella vuoristossa. Piispa rakasti heitä, ja he tiesivät sen. Hänet vapautettiin tehtävästään meidän piispanamme. Hän oli palvellut piispana aiemminkin toisessa osavaltiossa. Ne tapaamani ihmiset, jotka olivat hänen aiemmassa seurakunnassaan, muistavat hänet sellaisena kuin minun tyttäreni muistavat.
Kävin hänen luonaan kylässä silloin tällöin kiittääkseni häntä ja antaakseni hänelle pappeuden siunauksia. Hänen terveytensä alkoi vähitellen heiketä. En muista, mitä kaikkia vaivoja hänellä oli. Hän tarvitsi leikkauksen. Hän kärsi jatkuvaa kipua. Joka kerta kun kävin hänen luonaan lohduttamassa häntä, hän käänsi asian kuitenkin toisinpäin – minä olin aina se, joka sai lohdutusta. Hänen oli kävellessään käytettävä keppiä selkänsä ja jalkojensa vuoksi. Siellä hän oli kuitenkin kirkossa, istuen aina lähellä ovea, jossa hän saattoi tervehtiä hymyllä niitä, jotka saapuivat aikaisin.
En koskaan unohda kokemaani ihmetyksen ja ihailun tunnetta, kun avasin kotimme takaoven ja näin hänen tulevan taloamme kohti. Se sattui päivänä, jolloin veimme jätesäiliöt tien varteen tyhjennystä varten. Olin vienyt jätesäiliön tien varteen aamulla. Mutta siinä hän kulki ylämäkeen raahaten toisella kädellä jätesäiliötäni, ja toisessa kädessään hänellä oli keppi, jolla hän piti itsensä tasapainossa. Hän antoi minulle apua, jota hän arveli minun tarvitsevan, vaikka hän tarvitsi sitä itse paljon enemmän kuin minä. Ja hän auttoi hymy huulillaan ja pyytämättä.
Kävin hänen luonaan, kun hän oli lopulta siinä kunnossa, että oli lääkärien ja sairaanhoitajien hoidossa. Hän makasi hiljaa sairaalavuoteella, yhä tuskissaan ja yhä hymyillen. Hänen vaimonsa oli soittanut minulle ja sanonut, että hänen miehensä tila oli heikkenemässä. Poikani ja minä annoimme hänelle pappeuden siunauksen, kun hän makasi sängyssä letkuihin ja pulloihin kiinnitettynä. Sinetöin siunauksen lupauksella, että hänellä olisi aikaa ja voimia tehdä kaikki, mitä Jumala oli antanut hänelle tehtäväksi tässä elämässä, läpäistä jokainen koe. Hän ojensi kätensä ja otti kädestäni kiinni, kun olin poistumassa hänen vuoteensa ääreltä. Hämmästyin hänen kädenpuristuksensa voimaa ja hänen äänensä lujuutta, kun hän sanoi: ”Minä aion selviytyä.”
Lähdin ajatellen, että näkisin hänet pian uudelleen. Mutta vuorokauden kuluessa minulle soitettiin. Hän oli mennyt siihen ihanaan paikkaan, jossa hän näkee Vapahtajan, joka on hänen täydellinen tuomarinsa – ja aikanaan meidänkin. Kun puhuin hänen hautajaisissaan, ajattelin Paavalin sanoja, jolloin hän tiesi menevänsä paikkaan, jonne naapurini ja ystäväni oli mennyt:
”Mutta pysy sinä järkevänä kaikissa tilanteissa, kestä vaivat, julista evankeliumia ja hoida virkasi tehtävät. Minut itseni uhrataan jo pian, lähtöni hetki on tullut. Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle tulemisensa päivänä, eikä vain minulle vaan kaikille, jotka hartaasti odottavat hänen ilmestymistään.”7
Olen varma, että naapurini selviytyi kokeestaan ja kohtaa tuomarinsa iloisesti hymyillen. Todistan teille, että Isä Jumala elää. Hän sääti meille jokaiselle tien, joka voi hioa ja tehdä meidät täydelliseksi olemaan Hänen luonaan. Todistan, että Vapahtaja elää. Hänen sovituksensa mahdollistaa sen, että meidät puhdistetaan, kun pidämme Hänen käskynsä ja pyhät liittomme. Ja tiedän omasta kokemuksestani, että Hän voi antaa ja antaakin meille voimaa kohota jokaisen koettelemuksen yläpuolelle. Presidentti Monson on Herran profeetta. Hänellä on kaikki pappeuden avaimet. Tämä on Herran tosi kirkko, jossa olemme Hänen kanssaan, toinen toistamme kohottaen, ja meitä siunataan auttamaan niitä kanssakärsijöitä, joita Hän johdattaa tiellemme. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.