Olkaa rohkealla mielellä
Olkaa rohkealla mielellä. Tulevaisuus on yhtä kirkas kuin uskonne.
Rakkaat veljeni ja sisareni, ilmaisen rakkauteni teitä kohtaan. Tehtävä puhua teille tekee minut nöyräksi, ja silti olen kiitollinen tilaisuudesta tehdä niin.
Sen jälkeen kun edellisen kerran olimme yhdessä yleiskonferenssissa puoli vuotta sitten, on ollut jatkuvasti merkkejä siitä, ettei maailmantilanne ole välttämättä sellainen kuin toivoisimme. Maailmantalous, joka puoli vuotta sitten tuntui olevan notkahduksessa, näyttää nyt romahtaneen, ja jo monen viikon ajan talousnäkymät ovat olleet jotensakin synkät. Lisäksi yhteiskunnan moraaliset perustukset heikkenevät edelleen, ja niitä, jotka yrittävät suojata noita perustuksia, usein pilkataan, ja toisinaan heitä vastaan osoitetaan mieltä ja heitä vainotaan. Sotia, luonnonkatastrofeja ja henkilökohtaisia vastoinkäymisiä tulee edelleen.
Olisi helppoa masentua ja tulla kyyniseksi tulevaisuuden suhteen – tai alkaa jopa pelätä sitä, mitä mahdollisesti tapahtuu – jos sallisimme itsemme ajatella alinomaa vain sitä, mikä maailmassa ja elämässämme on vialla. Tänään haluaisin kuitenkin kääntää ajatuksemme ja asenteemme pois ympärillämme olevista vaikeuksista ja keskittyä sen sijaan siunauksiimme kirkon jäseninä. Apostoli Paavali julisti: ”Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen.”1
Kukaan meistä ei selviä tästä elämästä ilman ongelmia ja haasteita – ja joskus murhenäytelmiä ja onnettomuuksia. Olemmehan me suurelta osin täällä oppimassa ja kasvamassa sellaisten elämämme tapahtumien avulla. Me tiedämme, että on aikoja, jolloin kärsimme, jolloin murehdimme ja jolloin olemme surullisia. Meille on kuitenkin sanottu: ”Aadam lankesi, jotta ihmisiä voisi olla, ja ihmiset ovat, jotta heillä voisi olla ilo.”2
Kuinka meillä voisi olla ilo elämässämme huolimatta kaikesta siitä, mitä saatamme kohdata? Jälleen pyhistä kirjoituksista: ”Ja nyt, olkaa rohkealla mielellä älkääkä pelätkö, sillä minä, Herra, olen teidän kanssanne ja seison teidän rinnallanne.”3
Kirkon historia tällä aikojen täyttymisen taloudenhoitokaudella on täynnä sellaisten ihmisten kokemuksia, joilla on ollut vaikeaa ja jotka ovat kuitenkin pysyneet järkkymättöminä ja rohkealla mielellä tehdessään Jeesuksen Kristuksen evankeliumista elämänsä keskipisteen. Tämä asenne vie meidät läpi kaiken, mitä eteemme tulee. Se ei poista meiltä ongelmiamme, vaan se auttaa meitä kohtaamaan haasteemme, käymään niihin päättäväisesti käsiksi ja selviytymään voitokkaina.
Kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat kohdanneet vaikeita tilanteita ja silti pysyneet lujina ja voittaneet, koska heidän uskonsa evankeliumiin ja Vapahtajaan on antanut heille heidän tarvitsemansa voiman, on niin runsaasti esimerkkejä, ettei aika riitä niiden luettelemiseen. Tänä aamuna haluaisin kuitenkin kertoa teille kolmesta sellaisesta esimerkistä.
Ensiksi mainitsen omasta suvustani erään koskettavan kokemuksen, joka on ollut minulle aina innoituksena.
Äitini isovanhemmat Gibson ja Cecelia Sharp Condie asuivat Clackmannanissa Skotlannissa. Heidän perheensä työskenteli hiilikaivoksilla. He elivät sovussa maailman kanssa sukulaisten ja ystävien ympäröiminä ja asuivat rakastamassaan maassa melko mukavissa oloissa. Sitten he kuuntelivat Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon lähetyssaarnaajien sanoman ja kokivat kääntymyksen koko sielustaan. He kuulivat kutsun kokoontua Siioniin ja tiesivät, että heidän täytyy vastata tuohon kutsuun.
Jolloinkin vuoden 1848 tienoilla he myivät omaisuutensa ja valmistautuivat vaaralliselle matkalle yli mahtavan Atlantin valtameren. Viiden pienen lapsensa kanssa he nousivat purjelaivaan koko maallinen omaisuutensa yhdessä pienessä kirstussa. He matkasivat 3 000 mailia (4 800 km) vetten yli – kahdeksan pitkää, uuvuttavaa viikkoa petollisella merellä katsellen ja odottaen, huonon ravinnon ja juomaveden turvin saamatta mitään apua tuon pienen laivan ulkopuolelta.
Tämän sydäntäsärkevän tilanteen keskellä yksi heidän nuorista pojistaan sairastui. Ei ollut lääkäreitä, ei apteekkeja, joista he voisivat ostaa lääkettä lievittääkseen hänen kärsimyksiään. He katselivat, he rukoilivat, he odottivat ja he itkivät, kun hänen kuntonsa huononi päivä päivältä. Kun hänen silmänsä viimein sulkeutuivat kuolon uneen, he olivat surun murtamia. Heidän suruaan lisäsi vielä se, että meren lakeja oli toteltava. Pieni ruumis kiedottiin purjekankaaseen, jossa oli rautapainoja, ja laskettiin aaltojen helmaan. Laivan jatkaessa purjehdustaan pojan vanhemmat yksin tunsivat, kuinka musertavan iskun heidän sydämensä oli saanut.4 Gibson ja Cecelia kuitenkin kestivät sen uskonsa turvin, joka oli syntynyt syvästä vakaumuksesta totuuteen ja rakkaudesta Jumalaan. Heitä lohduttivat Herran sanat: ”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.”5
Kuinka kiitollinen olenkaan esivanhemmista, joilla oli uskoa jättää kotinsa ja sukunsa ja matkata Siioniin, ja jotka tekivät uhrauksia, joita saatan tuskin kuvitella. Kiitän taivaallista Isääni siitä uskon, rohkeuden ja päättäväisyyden esimerkistä, jonka Gibson ja Cecelia Sharp Condie antoivat minulle ja kaikille jälkeläisilleen.
Esittelen seuraavaksi lempeän miehen, joka oli täynnä uskoa ja täydellinen esimerkki siitä rauhasta ja ilosta, jonka Jeesuksen Kristuksen evankeliumi voi tuoda ihmisen elämään.
Myöhään yhtenä iltana eräällä Tyynenmeren saarella pieni vene lipui hiljaa ankkuripaikalleen karkeatekoiseen laituriin. Kaksi polynesialaisnaista auttoi Meli Mulipolan veneestä ja ohjasi hänet paljon tallatulle polulle, joka johti kylänraitille. Naiset ihailivat keskiyön taivaalla tuikkivia kirkkaita tähtiä. Kuunvalo opasti heitä heidän matkallaan. Meli Mulipola ei kuitenkaan voinut ihailla näitä luonnon tarjoamia ilonaiheita – kuuta, tähtiä, taivasta – sillä hän oli sokea.
Veli Mulipolan näkö oli ollut normaali siihen kohtalokkaaseen päivään saakka, jolloin hänen työskennellessään ananasviljelmällä valo muuttui äkkiä pimeydeksi ja päivästä tuli ainainen yö. Hän masentui ja menetti toivonsa, kunnes hän sai kuulla Jeesuksen Kristuksen evankeliumin ilouutisen. Hän mukautti elämänsä kirkon opetuksiin ja tunsi jälleen toivoa ja iloa.
Veli Mulipola ja hänen rakkaansa olivat tehneet pitkän matkan saatuaan kuulla, että henkilö, jolla oli Jumalan pappeus, oli käymässä Tyynenmeren saarilla. Veli Mulipola halusi siunauksen, ja minulla oli etuoikeus erään toisen Melkisedekin pappeuden haltijan kanssa antaa tuo siunaus hänelle. Kun lopetimme, huomasin, että kyyneleet virtasivat hänen sokeista silmistään vuolaina ruskeita poskia pitkin ja putoilivat viimein hänen kansallispuvulleen. Hän lankesi polvilleen ja rukoili: ”Oi Jumala, Sinä tiedät, että minä olen sokea. Palvelijasi ovat siunanneet minua niin, että saisin näköni takaisin. Olipa viisauttasi sitten se, että näen valoa tai että näen pimeyttä kaikki elämäni päivät, olen iankaikkisesti kiitollinen evankeliumisi totuudesta, jonka nyt näen ja joka tuo valon elämääni.”
Hän nousi seisomaan ja kiitti meitä hymyillen siunauksen antamisesta. Sitten hän katosi hiljaiseen yöhön. Ääneti hän tuli ja ääneti hän lähti. Mutta en milloinkaan unohda hänen käyntiään. Mietiskelin Mestarin sanomaa: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.”6
Veljeni ja sisareni, jokaisella meistä on tuo valo elämässään. Meitä ei ole jätetty kulkemaan yksin, olipa polkumme kuinka synkkä tahansa.
Rakastan M. Louise Haskinsin kirjoittamia sanoja:
Sanoin miehelle vuoden veräjällä:
”Anna minulle lyhty, että voisin turvassa käydä tuntemattomaan!”
Ja hän vastasi:
”Astu pimeään ja pane kätesi Jumalan käteen.
Hän on sinulle parempi kuin lyhty ja turvallisempi kuin tuttu tie.”7
Viimeinen kertomukseni esimerkillisestä henkilöstä, joka pysyi lujana ja lopulta voitti ylivoimaisen vaikeista olosuhteista huolimatta, alkaa Itä-Preussissa toisen maailmansodan jälkeen.
Suunnilleen maaliskuussa 1946, vajaa vuosi sodan päättymisestä, Ezra Taft Benson, silloinen kahdentoista koorumin jäsen, ja Frederick W. Babbel saivat erityistehtävän kiertää sodanjälkeisessä Euroopassa nimenomaisena tarkoituksenaan tavata pyhiä, arvioida heidän tarpeensa ja antaa heille apua. Vanhin Benson ja veli Babbel kertoivat kuulemansa todistuksen perusteella myöhemmin erään kirkon jäsenen kokemuksen tämän huomattua asuvansa alueella, joka ei ollut enää sen maan hallinnon alainen, jossa hän oli asunut.
Tämä sisar ja hänen miehensä olivat viettäneet idyllistä elämää Itä-Preussissa. Sitten oli syttynyt jo toinen suuri maailmansota heidän elinaikanaan. Vaimonsa rakastama nuori aviomies kaatui heidän kotimaassaan käytyjen pelottavien taistelujen viimeisinä päivinä, ja tämä sisar jäi yksin huolehtimaan heidän neljästä lapsestaan.
Miehitysjoukot päättivät, että Itä-Preussissa asuvien saksalaisten oli lähdettävä Länsi-Saksaan etsimään uutta kotia. Tämä sisar oli saksalainen, joten hänen oli lähdettävä. Matkaa oli yli tuhat mailia (1 600 km), eikä hän voinut tehdä sitä mitenkään muuten kuin jalan. Hän sai ottaa mukaansa vain sellaiset välttämättömimmät tarvikkeet, mitä hän voisi lastata pieniin puupyöräisiin rattaisiinsa. Lastensa ja vähäisten tavaroiden lisäksi hän otti mukaan lujan uskonsa Jumalaan ja evankeliumiin sellaisena kuin se oli ilmoitettu myöhempien aikojen profeetalle Joseph Smithille.
Hän ja lapset lähtivät matkaan loppukesällä. Koska sisaren tavaroissa ei ollut ruokaa eikä rahaa, hänen täytyi kerätä päivittäinen elanto pelloilta ja metsistä matkan varrelta. Hän joutui jatkuvasti hätääntyneiden pakolaisten ja ryöstelevien joukkojen aiheuttamiin vaaroihin.
Kun päivät vaihtuivat viikoiksi ja viikot kuukausiksi, säätila kylmeni pakkaslukemiin. Joka päivä hän kompuroi yli jäätyneen maan pienin lapsistaan – vauva – sylissään. Hänen kolme muuta lastaan kompuroivat hänen perässään, ja vanhin – seitsenvuotias – veti pikkuruisia puisia rattaita, joissa heidän omaisuutensa oli. Heidän jalkojensa ympäri oli kiedottu rikkinäistä säkkikangasta, ja se oli ainoa suoja, sillä heidän kenkänsä olivat hajonneet jo aikaa sitten. Heidän ohuet, repaleiset takkinsa peittivät heidän ohuita, repaleisia vaatteitaan antaen ainoan suojan kylmyyttä vastaan.
Pian alkoivat lumisateet, ja päivät ja yöt muuttuivat painajaismaisiksi. Iltaisin hän ja lapset yrittivät löytää jonkinlaisen suojan – navetan tai ladon – ja käpertyivät lämpöä saadakseen toisiaan vasten muutaman rattaista otetun ohuen huovan alle.
Tämän sisaren oli vaikeaa karkottaa alati mielessään oleva lannistava pelko, että he menehtyisivät ennen kuin pääsisivät määränpäähänsä.
Ja sitten yhtenä aamuna tapahtui jotakin käsittämätöntä. Herätessään hän tunsi pelonväristyksen sydämessään. Hänen kolmivuotiaan tyttärensä pikkuinen olemus oli kylmä ja liikkumaton, ja hän tajusi, että kuolema oli korjannut lapsen. Pakahduttavasta surustaan huolimatta hän tiesi, että hänen oli otettava muut lapsensa ja jatkettava matkaa. Ensin hän kuitenkin käytti ainoaa työkalua, joka hänellä oli – ruokalusikkaa – kaivaakseen jäiseen maahan haudan pikkuruiselle, kallisarvoiselle lapselleen.
Kuolemasta tuli kuitenkin hänen seuralaisensa yhä uudelleen matkan varrella. Hänen seitsenvuotias poikansa kuoli joko nälkään tai kylmään tai molempiin. Jälleen hänen ainoa lapionsa oli ruokalusikka, ja jälleen hän kaivoi tunti toisensa jälkeen laskeakseen pojan maalliset jäännökset lempeästi maahan. Seuraavaksi kuoli viisivuotias poika, ja jälleen hän käytti lapionaan ruokalusikkaa.
Hänen epätoivonsa oli pohjatonta. Jäljellä oli enää hänen pieni tyttövauvansa, ja lapsiparka oli heikkenemässä. Viimein, kun hän oli pääsemässä matkansa päähän, vauva kuoli hänen syliinsä. Ruokalusikkaa ei enää ollut, joten hän kaivoi tunti toisensa jälkeen jäiseen maahan hautaa paljain sormin. Hänen murheensa oli kestämätöntä. Kuinka hän voisi mitenkään olla polvillaan lumessa viimeisen lapsensa haudalla? Hän oli menettänyt miehensä ja kaikki lapsensa. Hän oli luopunut maallisesta omaisuudestaan, kodistaan ja jopa kotimaastaan.
Tällä äärimmäisen surun ja täydellisen neuvottomuuden hetkellä hän tunsi sydämensä kirjaimellisesti särkyvän. Epätoivoisena hän mietti, kuinka lopettaisi oman elämänsä, kuten niin monet hänen maanmiehistään tekivät. Miten helppoa olisikaan hypätä alas läheiseltä sillalta, hän ajatteli, tai heittäytyä lähestyvän junan eteen.
Ja sitten, kun nämä ajatukset ahdistivat häntä, jokin hänen sisällään sanoi: ”Laskeudu polvillesi ja rukoile.” Hän yritti olla noudattamatta kehotusta, kunnes ei kyennyt enää vastustamaan sitä. Hän polvistui ja rukoili hartaammin kuin oli koskaan elämässään rukoillut:
”Rakas taivaallinen Isä, en tiedä, kuinka voin jatkaa elämääni. Minulla ei ole jäljellä mitään – paitsi uskoni Sinuun. Isä, tunnen sieluni lohduttomuudessa ylitsevuotavaa kiitollisuutta Poikasi Jeesuksen Kristuksen sovitusuhrista. En kykene riittävästi ilmaisemaan rakkauttani Häntä kohtaan. Tiedän, että koska Hän kärsi ja kuoli, minä saan elää jälleen perheeni kanssa, ja että koska Hän katkaisi kuoleman kahleet, minä näen lapseni jälleen ja saan ilon kasvattaa heitä. Vaikka en tällä hetkellä haluakaan elää, aion tehdä niin, että meidät voidaan yhdistää perheenä ja voimme palata – yhdessä – Sinun luoksesi.”
Kun hän viimein saapui määränpäähänsä Karlsruheen Saksaan, hän oli aivan riutunut. Veli Babbel sanoi, että hänen kasvonsa olivat luumunharmaat, hänen silmänsä punaiset ja turvoksissa, hänen nivelensä törröttivät ihon läpi. Hän oli kirjaimellisesti nälkäkuoleman partaalla. Eräässä kirkon kokouksessa pian sen jälkeen hän lausui mahtavan todistuksen sanoen, että kaikista kivulloisista ihmisistä surunsekaisessa maassaan hän oli yksi onnellisimmista, koska hän tiesi, että Jumala elää, että Jeesus on Kristus ja että Hän kuoli ja nousi kuolleista, jotta me voisimme elää jälleen. Hän todisti tietävänsä, että jos hän olisi uskollinen ja luja loppuun asti, hän pääsisi jälleen yhteen niiden kanssa, jotka hän oli menettänyt, ja hänet pelastettaisiin Jumalan selestiseen valtakuntaan.8
Pyhistä kirjoituksista me luemme: ”Mutta katso, vanhurskaat, Israelin Pyhän pyhät, ne, jotka ovat uskoneet [Häneen], ne, jotka ovat kestäneet maailman ristit – –, he perivät Jumalan valtakunnan, – – ja heidän ilonsa on täysi ikuisesti.”9
Todistan teille, että meille luvatut siunaukset ovat mittaamattomat. Vaikka myrskypilviä kerääntyy, vaikka sade lankeaa yllemme, tietomme evankeliumista ja rakkautemme taivaallista Isäämme ja Vapahtajaamme kohtaan lohduttaa ja tukee meitä ja tuo iloa sydämeemme, kun vaellamme oikeamielisesti ja pidämme käskyt. Tässä maailmassa ei ole mitään, mikä voi voittaa meidät.
Rakkaat veljeni ja sisareni, älkää pelätkö. Olkaa rohkealla mielellä. Tulevaisuus on yhtä kirkas kuin uskonne.
Julistan, että Jumala elää ja että Hän kuulee rukouksemme ja vastaa niihin. Hänen Poikansa Jeesus Kristus on meidän Vapahtajamme ja Lunastajamme. Taivaan siunaukset odottavat meitä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.