Ketään ei ollut Hänen kanssaan
Golgatan kukkulalta kuulutetaan totuutta, ettei meitä koskaan jätetä yksin eikä ilman apua, vaikka meistä joskus saattaakin tuntua siltä.
Kiitos, sisar Thompson, ja kiitos tämän kirkon ainutlaatuisille naisille. Veljet ja sisaret, pääsiäisajan sanomani tänään on tarkoitettu jokaiselle, mutta se on suunnattu erityisesti niille, jotka ovat yksin tai tuntevat olevansa yksin, tai vielä pahempaa, tuntevat itsensä hylätyiksi. Heihin saattaa kuulua niitä, jotka haluaisivat olla naimisissa, niitä, jotka ovat menettäneet puolison, ja niitä, jotka ovat menettäneet lapsen – tai joita ei ole koskaan siunattu lapsilla. Myötätuntomme sulkee piiriinsä miehensä hylkäämät vaimot, miehet, joiden vaimo on lähtenyt, ja lapset, jotka ovat menettäneet jommankumman vanhemmistaan – tai molemmat. Tämän joukon laajasta piiristä voi löytyä sotilas, joka on kaukana kotoa, lähetyssaarnaaja ensimmäisinä koti-ikävän viikkoina tai työttömäksi joutunut isä, joka pelkää perheensä huomaavan pelon silmissään. Lyhyesti sanottuna siihen voimme kuulua me kaikki eri vaiheissa elämäämme.
Kaikille sellaisille puhun yksinäisimmästä matkasta, mitä koskaan on tehty, ja loputtomista siunauksista, joita se toi koko ihmissuvulle. Puhun Vapahtajan yksinäisestä tehtävästä ottaa yksin harteilleen pelastuksemme kuorma. Oikeutetusti Hän saattoi sanoa: ”Minä poljin kuurnallisen rypäleitä, poljin yksin, kansojen joukosta ei ketään tullut avukseni. – – Minä katselin ympärilleni, mutta ei ollut yhtään auttajaa. Minä ihmettelin, ettei ketään tullut tuekseni.”1
Kuten presidentti Uchtdorf niin kauniisti aiemmin totesi, tiedämme pyhien kirjoitusten perusteella, että Jeesuksen saapuminen Messiaana Jerusalemiin pääsiäistä edeltävänä sunnuntaina, joka vastaa täsmälleen tätä aamua, oli suuri julkisuuden hetki. Mutta into jatkaa kulkua Hänen rinnallaan alkoi nopeasti hiipua.
Ennen pitkää Jeesus vietiin syytettynä sen ajan israelilaisten johtajien eteen – ensin Hannaksen, entisen ylipapin, ja sitten Kaifaksen, senvuotisen ylipapin. Näillä miehillä ja heidän neuvostollaan oli kova kiire tuomita, ja he julistivat tuomionsa nopeasti ja täynnä suuttumusta. ”Mitä me enää todistajia tarvitsemme!” he huusivat. ”Hän on ansainnut kuoleman.”2
Sen jälkeen Hänet vietiin maan pakanahallitsijoiden eteen. Herodes Antipas, joka oli Galilean neljännesruhtinas, kuulusteli Häntä kerran ja Rooman käskynhaltija Pontius Pilatus kahdesti julistaen toisella kerralla väkijoukolle: ”Olen nyt teidän läsnä ollessanne kuulustellut häntä, mutta en ole havainnut hänen syyllistyneen mihinkään.”3 Sitten aivan häikäilemättä ja järjettömästi Pilatus ruoskitti Jeesuksen ”ja luovutti ristiinnaulittavaksi”4. Pilatuksen vastapestyt kädet eivät olisi voineet olla tahraisemmat tai epäpuhtaammat.
Senkaltaisesta uskonnollisesta ja poliittisesta hylkäämisestä tuli henkilökohtaisempaa, kun kadunmiehetkin kääntyivät Jeesusta vastaan. On historian ironiaa, että Jeesuksen kanssa vankilassa oli todellinen jumalanpilkkaaja, murhamies ja kapinallinen, jota kutsuttiin Barabbakseksi, mikä arameankielinen nimi tai kutsumanimi tarkoittaa ”isän poika”5. Koska Pilatuksella pääsiäisperinteiden mukaisesti oli oikeus vapauttaa yksi vanki, hän kysyi kansalta: ”Kumman näistä kahdesta haluatte? Kumman päästän vapaaksi?” He vastasivat: ”Barabbaksen.”6 Niin yksi jumalaton ”isän poika” päästettiin vapaaksi, kun taas taivaallisen Isän todella jumalallinen Poika vietiin ristiinnaulittavaksi.
Myös niille, jotka tunsivat Jeesuksen henkilökohtaisemmin, se oli paljonpuhuvaa aikaa. Henkilö, jota tässä joukossa on vaikeinta ymmärtää, on Juudas Iskariot. Tiedämme, että jumalallinen suunnitelma edellytti Jeesuksen ristiinnaulitsemista, mutta on sydäntä raastavaa ajatella, että yksi Hänen erityisistä todistajistaan, joka istui Hänen jalkojensa juuressa, kuuli Hänen rukoilevan, näki Hänen parantavan ja tunsi Hänen kosketuksensa, voisi 30 hopearahasta pettää Hänet ja kaiken, mitä Hän edusti. Koskaan tämän maailman historiassa ei ole yhtä vähällä rahalla saatu yhtä paljon häpeää. Ei ole meidän asiamme arvioida Juudaksen kohtaloa, mutta Jeesus sanoi kavaltajastaan: ”Sille ihmiselle olisi parempi, ettei hän olisi syntynytkään.”7
Uskovien joukossa oli tietenkin muillakin vaikeat hetkensä. Viimeisen aterian jälkeen Jeesus jätti Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen odottamaan mennessään Getsemanen puutarhaan yksin. Kun Hän heittäytyi kasvoilleen rukoilemaan ollen ”tuskan vallassa, kuoleman tuskan”8, kuten aikakirja kertoo, Hän hikoili veripisaroita9 anoessaan Isältä, että tämä musertava, julma malja menisi Hänen ohitseen. Mutta tietenkään se ei voinut mennä. Tullessaan takaisin sellaisen tuskaisen rukouksen jälkeen Hän löysi kolme tärkeintä opetuslastaan nukkumasta ja sai aiheen kysyä: ”Ettekö te edes hetken vertaa jaksaneet valvoa kanssani?”10 Niin tapahtui vielä kaksi kertaa, kunnes kolmannella kerralla palatessaan Hän sanoi myötätuntoisesti: ”Maatkaat vielä ja levätkäät”11, vaikka Hän ei lepoa saisikaan.
Myöhemmin, Jeesuksen pidätyksen ja oikeudenkäynnin jälkeen, Pietari, jota syytettiin siitä, että hän tunsi Jeesuksen ja oli yksi Jeesuksen uskotuista, kielsi tuon syytöksen – ei vain kerran vaan kolme kertaa. Emme tiedä kaikkea, mitä siellä tapahtui, emmekä tiedä suojelevista neuvoista, joita Vapahtaja on kenties yksityisesti antanut apostoleilleen,12 mutta sen tiedämme, että Jeesus oli tietoinen siitä, että edes nämä Hänelle rakkaat eivät pysyisi Hänen rinnallaan lopussa, ja Hän oli varoittanut Pietaria siitä.13 Sitten, kukon kiekaistessa, ”Herra kääntyi ja katsoi Pietariin, ja Pietari muisti, mitä Herra oli hänelle sanonut – – [ja] hän meni ulos ja itki katkerasti.”14
Näin jumalallisen välttämättömyyden pakosta Jeesuksen ympärillä oleva tukijoukko pieneni yhä pienenemistään antaen merkitystä Matteuksen sanoille: ”Kaikki opetuslapset jättivät hänet ja pakenivat.”15 Pietari jäi niin lähelle, että hänet tunnistettiin ja häntä vastaan asetuttiin. Johannes seisoi ristin juurella Jeesuksen äidin kanssa. Etenkin siunatut naiset Vapahtajan elämässä pysyivät aina niin lähellä Häntä kuin voivat, mutta Hänen yksinäinen matkansa takaisin Isän luo jatkui pääasiassa ilman lohtua tai kumppanuutta.
Nyt puhun hyvin varoen, jopa kunnioittavasti siitä, mikä on kenties ollut kaikkein vaikein hetki tällä yksinäisellä matkalla sovitukseen. Puhun noista viimeisistä hetkistä, joihin Jeesus on varmasti ollut valmis älyllisesti ja fyysisesti mutta joita Hän ei kenties ollut täysin osannut odottaa henkisesti ja hengellisesti – tuosta lopullisesta vajoamisesta Jumalan vetäytymisen aiheuttamaan lamauttavaan epätoivoon, kun Hän huusi äärimmäisessä yksinäisyydessään: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?”16
Kuolevaisten tuen menetykseen Hän oli varautunut, mutta tätä Hän ei ilmeisestikään ollut käsittänyt. Eikö Hän ollut sanonut opetuslapsilleen: ”Aika – – on jo nyt – jolloin te joudutte hajalle, kuka minnekin, ja jätätte minut yksin. Yksin en silti jää, sillä Isä on minun kanssani” ja ”Hän ei ole jättänyt minua yksin, koska minä teen kaiken hänen mielensä mukaan”?17
Koko sieluni varmuudella todistan, että Hän todellakin teki täysin Isänsä mielen mukaan ja että täydellinen Isä ei hylännyt Poikaansa tuolla hetkellä. Henkilökohtaisesti uskon tosiaankin, että koko Kristuksen kuolevaisuuden palvelutyön aikana Isä ei kenties koskaan ollut lähempänä Poikaansa kuin noina kärsimyksen tuskallisina viimeisinä hetkinä. Silti, jotta Hänen Poikansa äärimmäinen uhri voisi olla yhtä täydellinen kuin se oli vapaaehtoinen ja yksinäinen, Isä otti hetkeksi Jeesukselta Henkensä lohdun, henkilökohtaisen läsnäolonsa tuoman tuen. Edellytyksenä oli – ja sovituksen merkityksen kannalta oli todellakin jopa keskeistä – että tämän täydellisen Pojan, joka ei ollut koskaan puhunut pahaa, ei tehnyt pahaa eikä koskenut mihinkään saastaiseen, oli tiedettävä, miltä muusta ihmiskunnasta tuntuisi – meistä, kaikista meistä – kun me syyllistyisimme sellaisiin synteihin. Jotta Hänen sovituksensa olisi ääretön ja iankaikkinen, Hänen oli tunnettava, miltä tuntui kuolla paitsi fyysisesti niin myös hengellisesti, aistia, millaista oli, kun jumalallinen Henki vetäytyi jättäen tunteen, että on aivan täysin, äärimmäisen, epätoivoisen yksin.
Mutta Jeesus kesti. Hän ei antanut periksi. Hänen hyvyytensä ansiosta usko pystyi voittamaan jopa täydellisen tuskan tilassa. Se luottamus, jonka mukaan Hän eli, kertoi Hänelle, että Hänen tunteistaan huolimatta jumalallinen myötätunto on aina läsnä, että Jumala on aina uskollinen, ettei Hän koskaan pakene eikä petä meitä. Kun sitten viimeinenkin ropo oli maksettu, kun Kristuksen päättäväisyys olla uskollinen oli yhtä ilmeistä kuin se oli ehdottoman vankkumatonta, niin viimein, armeliaasti, se oli täytetty18. Kaikesta huolimatta ja ilman kenenkään apua tai tukea Hän, Jeesus Nasaretilainen, elävän Jumalan elävä Poika, toi fyysisen elämän takaisin sinne, missä kuolema oli vallinnut, ja toi riemullisen, hengellisen lunastuksen synnistä, helvetillisestä pimeydestä ja epätoivosta. Uskonsa ansiosta siihen, että Hän tiesi Jumalan olevan lähellä, Hän saattoi sanoa voitokkaasti: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.”19
Veljet ja sisaret, yksi suuria lohtuja tänä pääsiäisaikana on, että koska Jeesus kulki niin pitkän, yksinäisen polun täysin yksin, meidän ei tarvitse tehdä niin. Hänen yksinäinen matkansa toi meidän pienelle versiollemme tuosta polusta suurenmoista seuraa – taivaallisen Isämme armollisen huolenpidon, tämän rakkaan Pojan pettämättömän toveruuden, Pyhän Hengen ylimaallisen lahjan, taivaan enkeleitä, perheenjäseniä verhon molemmin puolin, profeettoja ja apostoleja, opettajia, johtajia, ystäviä. Kaikki nämä ja enemmänkin on meille annettu kumppaneiksi kuolevaisuuden matkallemme Jeesuksen Kristuksen sovituksen ja Hänen evankeliuminsa palautuksen ansiosta. Golgatan kukkulalta kuulutetaan totuutta, ettei meitä koskaan jätetä yksin eikä ilman apua, vaikka meistä joskus saattaakin tuntua siltä. Todellakin meidän kaikkien Vapahtaja sanoi: ”En minä jätä teitä orvoiksi. Minun Isäni [ja minä] tulemme [teidän luoksenne] ja jäämme asumaan [luonanne].”20
Toinen vetoomukseni tänä pääsiäisenä on, ettemme saa koskaan aiheuttaa uudelleen näitä Kristuksen yksinäiseen uhriin kuuluvia tapahtumia, joihin vielä toivat oman lisänsä kieltämisen ja hylkäämisen ja ainakin kerran suoranaisen kavaltamisen hetket. Hän on kulkenut sen tien kerran yksin. Saanhan pyytää, ettei Hänen koskaan enää tarvitse olla vastakkain synnin kanssa ilman meidän apuamme ja tukeamme, ettei Hän koskaan enää tapaa yksinomaan piittaamattomia katselijoita, kun Hän näkee teidät ja minut Via Dolorosallaan tänä meidän aikanamme. Kun lähestymme tätä pyhää viikkoa – kiirastorstaita pääsiäislampaineen, pitkäperjantaita risteineen, ylösnousemussunnuntaita tyhjine hautoineen – julistautukaamme täydellisemmin Herran Jeesuksen Kristuksen opetuslapsiksi, ei vain sanoissa eikä vain mukavien aikojen huumassa vaan teoissa ja rohkeudessa ja uskossa myös silloin kun polku on yksinäinen ja kun ristimme on raskas kantaa. Seiskäämme tällä pääsiäisviikolla ja aina Jeesuksen Kristuksen rinnalla ”kaikkina aikoina ja kaikessa ja kaikkialla, missä [lienemmekin], aina kuolemaan asti”21, sillä juuri niin Hän seisoi meidän rinnallamme, kun se oli tehtävä kuolemaan asti ja kun Hänen täytyi seistä täysin ja kertakaikkisen yksin. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.