”Minuun osui!”
Vastuuntunto muita kohtaan on uskollisen pappeuden palvelutyön ydin.
Olen kiitollinen kunniasta ja siunauksesta puhua Jumalan pappeuden haltijoille. Tarkoitukseni tänä iltana on auttaa teitä olemaan rohkeita ja pelottomia pappeuden palvelutyössänne.
Tarvitsette rohkeutta ja pelottomuutta, sillä teidät on värvätty Herran sotajoukkoon viimeisellä taloudenhoitokaudella. Tämä ei ole rauhan aikaa. Näin on ollut siitä lähtien kun Saatana kokosi joukkonsa taivaallisen Isämme suunnitelmaa vastaan aikaisemmassa olemassaolossa. Me emme tunne sen taistelun yksityiskohtia. Tiedämme kuitenkin yhden seurauksen. Saatana seuraajineen heitettiin alas maan päälle. Ja konflikti on jatkunut Aadamin ja Eevan luomisesta lähtien. Olemme nähneet sen kiristyvän. Ja pyhät kirjoitukset antavat ymmärtää, että sota yltyy ankarammaksi ja hengelliset tappiot Herran puolella kasvavat.
Lähes jokainen meistä on nähnyt taistelukentän elokuvissa tai lukenut kuvauksen siitä jostakin kertomuksesta. Räjähdysten jyskeen ja sotilaiden huutojen yli kuuluu huuto: ”Minuun osui!”
Tämän huudon kiiriessä uskolliset sotilastoverit etenevät ääntä kohden. Toinen sotilas tai lääkintämies menee vaarasta välittämättä loukkaantuneen toverin luo. Ja osuman saanut mies tietää, että apua tulee. Olipa vaara millainen hyvänsä, joku juoksee matalana tai ryömii päästäkseen sinne ajoissa antamaan suojaa ja apua. Niin on jokaisessa miesjoukossa, jota yhdistää vaikea ja vaarallinen tehtävä, jonka he ovat päättäneet täyttää millaisin uhrauksin tahansa. Näistä ryhmistä kertovat historiankirjat ovat täynnä kertomuksia niistä uskollisista miehistä, jotka olivat päättäneet, ettei yhtäkään miestä jätettäisi.
Tässä on yksi esimerkki, joka on otettu virallisesta selonteosta1. Somalian taisteluissa lokakuussa 1993 kaksi helikopterilla lentänyttä Yhdysvaltain armeijan sotilasta huomasi taistelun aikana, että kaksi muuta helikopteria heidän lähellään oli pudonnut maahan. Nämä kaksi sotilasta, jotka olivat suhteellisen turvassa ilmassa, saivat tietää radioteitse, ettei kummankaan maahan pudonneen helikopterin miehistön pelastamiseksi ollut käytettävissä maavoimia. Kasvava vihollisjoukko lähestyi maahansyöksypaikkaa.
Nuo kaksi miestä, jotka seurasivat tilannetta yläpuolelta, tarjoutuivat menemään alas [he käyttivät sanoja ”tulla sijoitetuiksi”] suojaamaan vakavasti loukkaantuneita tovereitaan. Heidän pyyntöönsä ei suostuttu, koska tilanne oli niin vaarallinen. He pyysivät lupaa toistamiseen. Lupa evättiin jälleen. Vasta kolmannen pyynnön jälkeen heidät päästettiin alas maahan.
Varustettuina ainoastaan henkilökohtaisilla aseillaan he taistelivat, kunnes pääsivät maahan syöksyneen helikopterin ja loukkaantuneiden lentäjien luo. He etenivät kiivaan käsiasetulituksen läpi vihollisten lähestyessä onnettomuuspaikkaa eri suunnilta. He vetivät loukkaantuneet hylystä. He asettuivat puolustusasemiin loukkaantuneiden ympärille saattaen itsensä vaarallisimpaan asemaan. He suojasivat tovereitaan, kunnes heidän ammuksensa loppuivat ja he haavoittuivat kuolettavasti. Heidän urhoollisuutensa ja uhrauksensa pelastivat lentäjän, joka olisi muutoin menehtynyt.
Heille kummallekin myönnettiin kuoleman jälkeen kunniamerkki, maansa korkein kunnianosoitus urhoollisuudesta aseistetun vihollisen edessä. Kunniamaininnassa lukee, että he tekivät ”enemmän kuin velvollisuus vaati”.
Mutta mahtoivatko he nähdä asiaa sillä tavoin mennessään maahan pudonneiden miesten luo? Uskollisuutensa vuoksi he tunsivat velvollisuudekseen seistä sotilastoveriensa rinnalla, hinnalla millä hyvänsä. Rohkeus toimia ja heidän epäitsekäs palvelunsa kumpusivat tunteesta, että he olivat vastuussa tovereidensa hengestä, onnesta ja turvallisuudesta.
Sellainen vastuuntunto muita kohtaan on uskollisen pappeuden palvelutyön ydin. Meidän tovereitamme haavoittuu ympärillämme vellovassa hengellisessä taistelussa. Samoin käy niille ihmisille, joita meidät on kutsuttu palvelemaan ja suojelemaan pahalta. Hengellisiä haavoja ei näe helposti paitsi innoitetuin silmin. Mutta piispat, seurakunnanjohtajat ja lähetysjohtajat, jotka istuvat Vapahtajan seuraajatoveriensa edessä, näkevät haavoittuneet ja haavat.
Niin on tapahtunut vuosikausia kautta maailman. Muistan piispana katsoneeni erään nuoren pappeudenhaltijan kasvoja ja olemusta, ja mieleeni tuli ajatus niin selvänä, että se tuntui korvin kuultavalta: ”Minun täytyy tavata hänet – ja pian. Jotakin on tapahtumassa. Hän tarvitsee apua.”
Minulla ei ollut koskaan tapana lykätä tuonnemmaksi sellaista vaikutelmaa, sillä olin oppinut, että haavoitettu ei usein aluksi tunne synnin haavoja. Toisinaan Saatana tuntuu haavaa viiltäessään pistävän haavoitettuun jotakin hengellisen tuskan turruttamiseksi. Ellei jotakin tapahdu pikaisesti parannuksen aloittamiseksi, haava voi pahentua ja suurentua.
Niinpä te pappeudenhaltijat, jotka olette vastuussa joidenkuiden taivaallisen Isämme lasten hengellisestä hengissä pysymisestä, lähdette sitten auttamaan jäämättä odottamaan huudahdusta ”Minuun osui!” Edes paras ystävä, muut johtajat tai vanhemmat eivät ehkä näe sitä, mitä te olette nähneet.
Saatatte olla ainoa, joka on aistinut innoituksen voimasta varoitushuudon. Muista saattaa tuntua samalta kuin mitä teitä houkutellaan ajattelemaan: ”Ehkäpä se hätä, jonka luulin näkeväni, on vain mielikuvitukseni tuotetta. Mikä oikeus minulla on tuomita toista? Se ei ole minun vastuullani. Annan asian olla, kunnes hän pyytää apua.”
Vain valtuutetulle tuomarille Israelissa on annettu voima ja vastuu varmistaa, että haava on vakava, tutkia sitä ja sitten Jumalan innoituksesta määrätä tarvittava hoito parantumisen alkamiseksi. Olette silti liiton velvoittamia menemään hengellisesti haavoittuneen Jumalan lapsen luo. Vastuullisena tehtävänänne on olla kyllin rohkeita ja pelottomia, niin ettette käänny pois.
Minun täytyy selittää niin hyvin kuin osaan ainakin kaksi seikkaa. Ensimmäiseksi, miksi teillä on vastuullinen tehtävä mennä auttamaan haavoittunutta ystäväänne? Ja toiseksi, kuinka täytätte tämän tehtävän?
Ensinnäkin, te olette liiton velvoittamia, kuten teille on tehty selväksi, että kun hyväksyitte Jumalalta luottamustehtävän ottaa vastaan pappeus, te hyväksyitte vastuun kaikesta, mitä voisitte tehdä tai mitä jätätte tekemättä muiden pelastukseksi, olisipa se teistä kuinka vaikeaa tai vaarallista tahansa.
On lukemattomia esimerkkejä pappeudenhaltijoista, jotka ovat ottaneet harteilleen sen vakavan vastuun, kuten teidän ja minun täytyy ottaa. Näin Jaakob kuvasi Mormonin kirjassa pyhää luottamustehtäväänsä, kun hän meni auttamaan vaikeissa olosuhteissa: ”Nyt, rakkaat veljeni, sen vastuun mukaisesti, joka minulla on Jumalalle siitä, että pidän virkani vakaasti kunniassa, ja voidakseni puhdistaa vaatteeni teidän synneistänne, minä, Jaakob, tulen tänä päivänä ylös temppeliin voidakseni julistaa teille Jumalan sanaa.”2
Saatatte väittää vastaan ja sanoa, että Jaakob oli profeetta ja te ette ole. Mutta virkanne, mikä hyvänsä se pappeudessa onkin, tuo mukanaan velvollisuuden nostaa ympärillänne olevien hervonneita käsiä ja vahvistaa voimattomia polvia3. Te olette Herran palvelijoita, jotka ovat solmineet liiton tehdä muille parhaanne mukaan sitä, mitä Hän tekisi.
Suurta mahdollisuuttanne ja vastuutanne kuvataan Saarnaajan kirjassa:
”Kaksin on parempi kuin yksin, sillä kumpikin saa vaivoistaan hyvän palkan.
Jos he kaatuvat, toinen auttaa toista nousemaan, mutta voi yksinäistä, joka kaatuu – häntä auttamassa ei ole ketään.”4
Tämän pohjalta ymmärrätte Joseph Smithin todet ja vakavat sanat: ”Vain hullut leikittelevät ihmissielujen kanssa.”5 Kuten Jaakob uskoi, kenen tahansa langenneen miehen tai naisen murhe, jota hän olisi voinut auttaa muttei auttanut, tulisi hänen omaksi murheekseen. Teidän onnenne ja niiden, joita teidät on kutsuttu palvelemaan pappeudenhaltijoina, ovat sidoksissa toisiinsa.
Tulemme nyt kysymykseen siitä, kuinka auttaa parhaiten niitä, joita teidät on kutsuttu palvelemaan ja pelastamaan. Se riippuu kyvyistänne sekä siitä, millaisessa suhteessa pappeuden virkanne on hengellisessä vaarassa olevaan henkilöön. Saanen esittää kolme tapausta, jotka toisinaan saattavat olla teidän tilaisuutenne, kun palvelette pappeustehtävissänne.
Aloitetaanpa siitä, kun olette kokematon nuorempi toveri, Aaronin pappeuden opettaja, jolle on annettu tehtäväksi vierailla kokeneen toverin kanssa nuoren perheen luona. Valmistautuessanne vierailuun rukoilette voimaa ja innoitusta nähdä heidän tarpeensa ja tietää, kuinka voisitte auttaa. Jos voitte, pidätte tuon rukouksen toverinne kanssa ja lausutte nimeltä ne henkilöt, joiden luona käytte. Kun rukoilette, sydämenne kääntyy heidän puoleensa ja Jumalan puoleen. Te ja toverinne sovitte siitä, mitä toivotte saavanne aikaan. Laaditte suunnitelman, mitä teette.
Olipa suunnitelma millainen hyvänsä, vierailun aikana te katselette ja kuuntelette tarkkaavaisesti ja nöyrästi. Te olette nuoria ja kokemattomia. Mutta Herra tuntee täydellisesti heidän hengellisen tilansa ja tarpeensa. Hän rakastaa heitä. Ja koska tiedätte, että Hän lähettää teidät toimimaan Hänen sijastaan, teillä voi olla uskoa, että kykenette tuntemaan heidän tarpeensa ja sen, mitä voitte tehdä täyttääksenne velvollisuutenne auttaa. Se tapahtuu, kun vierailette kasvotusten heidän kodissaan. Siksi teillä on tämä pappeuden tehtävä Opissa ja liitoissa: ”Käydä jokaisen jäsenen kodissa ja kehottaa heitä rukoilemaan ääneen ja salassa ja huolehtimaan kaikista perhevelvollisuuksista.”6
Ja sitten teillä on lisävelvollisuus, joka vaatii vielä suurempaa huomiokykyä:
”Opettajan velvollisuutena on valvoa aina seurakuntaa ja olla sen kanssa ja vahvistaa sitä
ja katsoa, ettei seurakunnassa ole mitään pahuutta eikä kovuutta toisia kohtaan, ei valehtelemista, panettelua eikä pahan puhumista
ja katsoa, että seurakunta kokoontuu usein yhteen, ja katsoa myös, että kaikki jäsenet tekevät velvollisuutensa.”7
Te ja toverinne saatte harvoin innoitusta tietää yksityiskohtaisesti, missä määrin he täyttävät tuon vaatimustason. Mutta voin luvata teille kokemuksesta, että teille annetaan lahja tietää, mikä heillä on hyvin. Ja sen perusteella te kykenette rohkaisemaan heitä. On toinenkin lupaus, jonka voin antaa: te ja toverinne saatte innoitusta tietää, mitä muutoksia he voisivat tehdä aloittaakseen tarvitsemansa hengellisen parantumisen. Saamanne innoitus ja lausumanne sanat sisältävät lähes varmasti joitakin tärkeimmistä muutoksista, mitä Herra haluaisi heidän tekevän.
Jos toverinne saa vaikutelman kannustaa muutokseen, seuratkaa, mitä hän tekee. Todennäköisesti yllätytte siitä tavasta, jolla Henki ohjaa häntä puhumaan. Hänen äänessään on rakkauden sävy. Hän keksii tavan yhdistää tarvittavan muutoksen ja siitä seuraavan siunauksen. Jos isän tai äidin on tarpeen tehdä muutos, hän saattaa osoittaa, kuinka siitä koituisi onnea lapsille. Hän kuvailee muutosta siirtymisenä murheesta parempaan ja turvallisempaan tilaan.
Teidän vaikutuksenne käyntinne aikana saattaa tuntua teistä vähäpätöiseltä, mutta se voi olla voimakkaampi kuin saatatte ajatella edes mahdolliseksi. Te osoitatte ilmeillänne ja käytöksellänne, että välitätte näistä ihmisistä. He näkevät, että rakkautenne heitä ja Herraa kohtaan tekee teistä pelottomia. Ja te olette kyllin rohkeita lausumaan todistuksenne totuudesta. Nöyrä, yksinkertainen ja kenties lyhyt todistuksenne voi koskettaa ihmissydäntä helpommin kuin kokeneemman toverinne todistus. Olen nähnyt niin käyvän.
Mikä tahansa oma osuutenne onkin siinä pappeuden vierailussa, teidän halunne mennä ihmisten luokse auttamaan heitä Herran puolesta tuo mukanaan ainakin kaksi siunausta. Ensimmäiseksi, te tunnette Jumalan rakkauden niitä ihmisiä kohtaan, joiden luona vierailette. Ja toiseksi, te tunnette Vapahtajan kiitollisuuden siitä, että te haluatte antaa sitä apua, jota Vapahtaja tiesi heidän tarvitsevan.
Hän lähetti teidät heidän luokseen, koska Hän luotti siihen, että te menisitte ja tuntisitte vastuuta kehottaa heitä pyrkimään kohti Häntä ja onnea.
Kun kasvatte hieman vanhemmiksi, on toinen tilaisuus, joka teille tulee pappeuden palvelutyössä. Opitte tuntemaan hyvin muut kooruminne jäsenet. Olette kenties pelanneet koripalloa tai jalkapalloa tai olleet yhdessä joissakin nuorten toiminnoissa ja palveluprojekteissa. Joidenkuiden kanssa teistä on tullut läheisiä ystäviä.
Olette oppineet huomaamaan, milloin pappeusveljenne on iloinen ja milloin surullinen. Kumpikaan teistä ei ehkä ole koorumissa johtoasemassa. Tunnette kuitenkin olevanne vastuussa hänestä. Hän saattaa uskoutua teille, että hän on alkamassa rikkoa jotakin käskyä, minkä te tiedätte tuottavan hänelle hengellistä vahinkoa. Hän saattaa pyytää neuvoa, koska hän luottaa teihin.
Voin kertoa teille kokemuksesta, että jos onnistutte saamaan hänet pois vaaralliselta polulta, tulette aina muistamaan ilon, jota saitte siitä, että olitte hänen tosi ystävänsä. Jos ette onnistu, lupaan, että kun hänen murheensa ja surunsa tulevat, kuten käy, tunnette hänen tuskansa ikään kuin se olisi omanne. Ja kuitenkin, jos yrititte auttaa, olette yhä hänen ystävänsä. Ja itse asiassa hän saattaa puhua kanssanne vuosia siitä, mitä hyvää elämässä olisi voinut olla ja kuinka kiitollinen hän on siitä, että välititte niin paljon, että yrititte. Silloin lohdutatte häntä ja kutsutte häntä jälleen, kuten nuoruudessanne, palaamaan onneen, jonka sovitus edelleen tekee hänelle mahdolliseksi.
Myöhemmin elämässänne teistä tulee isä – isä, jolla on pappeus. Se, mitä olette oppineet pappeuden palvelutyössänne auttaessanne muita surusta onneen, antaa teille sen voiman, jota tarvitsette ja haluatte. Vuosia kestävä vastuun kantaminen ihmissieluista valmistaa teitä auttamaan ja suojelemaan perhettänne, jota tulette rakastamaan enemmän kuin voitte nuoruudessanne kuvitella. Te osaatte johtaa heitä pappeuden voimalla turvaan.
Rukoukseni on, että tunnette iloa pappeuden palvelutyössänne koko elämänne ajan ja ikuisesti. Rukoilen, että kehitätte itsessänne sellaista rohkeutta ja rakkautta taivaallisen Isän lapsia kohtaan, joka johti Moosian pojat pyytämään mahdollisuutta kohdata kuolema ja vaara viedäkseen evankeliumin paatuneille ihmisille. Heidän halunsa ja heidän rohkeutensa tulivat siitä, että he tunsivat olevansa vastuussa niiden tuntemattomien ihmisten iankaikkisesta onnesta, jotka olivat vaarassa joutua iankaikkiseen kurjuuteen.8
Olkoon meillä osa Jehovan halusta, kun Hän tätä edeltävässä maailmassa pyysi lupaa tulla alas kirkkauden valtakunnista palvelemaan meitä ja antamaan henkensä meidän puolestamme. Hän pyysi Isältään: ”Lähetä minut.”9
Todistan, että te olette Jumalan kutsumia ja teidät on lähetetty palvelemaan Hänen lapsiaan. Hän haluaa, ettei ketään jätetä. Presidentti Monson pitää hallussaan pappeuden avaimia koko maan päällä. Jumala antaa teille innoitusta ja voimaa täyttää velvollisuutenne auttaa Hänen lapsiaan löytämään tien onneen, jonka Jeesuksen Kristuksen sovitus on tehnyt mahdolliseksi. Tästä todistan teille Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.