Auttavat kädet, pelastavat kädet
Noudattakaamme profeetan neuvoa ja esimerkkiä ja etsikäämme joka päivä niitä, jotka tarvitsevat apua.
Veljeni ja sisareni, olen syvästi kiitollinen tilaisuudesta puhua tässä konferenssissa. Olen kiitollinen presidentti Thomas S. Monsonista ja todistan, että hän on elävän Jumalan profeetta. Minuun on tehnyt syvän vaikutuksen presidentti Monsonin suurenmoinen esimerkki. Hän on käyttänyt koko elämänsä ajan käsiään muiden auttamiseen ja pelastamiseen.
Elämme aikaa, jolloin monet ihmiset joutuvat kokemaan katastrofeja ja tarvitsevat apua maanjäristysten, tsunamien, hurrikaanien ja muiden luonnonmullistusten tuhoisien vaikutusten vuoksi. Kirkko ojentaa auttavan kätensä näille ihmisille humanitaarisena apuna. Kirkon jäsenet antavat uskollisesti runsaita paastouhreja joka kuukausi ja palvelevat rakkauden hengessä. He tarjoavat kirjaimellisesti auttavat kätensä Herran tavalla. He noudattavat Herran käskyä muistaa ”kaikessa köyhiä ja tarvitsevia, sairaita ja ahdistettuja, sillä se, joka ei näin tee, se ei ole minun opetuslapseni” (OL 52:40).
Tänään haluaisin keskittyä käsiin, jotka auttavat ja pelastavat hengellisesti. Herran työ ja kirkkaus on todellakin ”ihmisen kuolemattomuuden ja iankaikkisen elämän toteuttaminen” (Moos. 1:39). Monet ympärillämme tarvitsevat hengellistä apua. Kun me tarjoamme pelastavan käden vähemmän aktiivisille jäsenille, osajäsenperheille ja niille, jotka eivät kuulu meidän kirkkoomme, me kutsumme kaikkia tulemaan Kristuksen luokse1.
Uutena käännynnäisenä kirkossa koin hengellisen pelastuksen erään uskollisen kirkon jäsenen pelastavien käsien kautta. Kasvoin aikuiseksi Matsumotossa Japanissa, lähellä paikkaa, jossa Naganon talviolympialaiset järjestettiin. Kotikaupunkini näyttää hyvin samanlaiselta kuin Salt Lake City. Se on kauniiden vuorten ympäröimä laakso. Kun olin 17-vuotias, tapasin kaksi amerikkalaista lähetyssaarnaajaa, vanhin Carterin ja vanhin Hayashin. Vaikka meillä oli vain muutama vuosi ikäeroa, vanhimmilla oli jotakin suurenmoista, jollaista en ollut koskaan aiemmin tuntenut. He olivat ahkeria, iloisia ja täynnä rakkautta ja valoa. Heidän ominaisuutensa tekivät minuun syvän vaikutuksen, ja halusin tulla heidän kaltaisekseen. Kuuntelin heidän sanomaansa ja päätin mennä kasteelle. Vanhempani, jotka olivat buddhalaisia, vastustivat voimakkaasti kastettani. Lähetyssaarnaajien ja Herran avulla sain luvan, ja ihme kyllä, minut kastettiin.
Seuraavana vuonna aloitin yliopisto-opinnot Jokohamassa. Asuessani yksin kaukana kotikaupungistani ja tuntemistani ihmisistä minusta tuli yksinäinen ja harhauduin pois kirkosta. Yhtenä päivänä sain postikortin eräältä kirkon jäseneltä kotoa. Hän kirjoitti kuulleensa, etten käynyt kirkon kokouksissa. Hän lainasi yhtä pyhien kirjoitusten kohtaa ja kehotti minua palaamaan kirkkoon. Pyhien kirjoitusten kohdan sanat saivat minut valtaansa. Ne auttoivat minua ymmärtämään, että olin kenties menettänyt jotakin tärkeää, ja monen päivän ajan pohdin ja kamppailin. Ne saivat minut myös muistamaan lupauksen, jonka lähetyssaarnaajat olivat minulle antaneet: ”Jos luet Mormonin kirjaa ja kysyt palavassa rukouksessa, onko Moronin kirjassa oleva lupaus totta, tulet tietämään totuuden Pyhän Hengen voimalla.”2
Tajusin, etten rukoillut koko sydämestäni, ja päätin tehdä niin. Eräänä aamuna heräsin varhain, polvistuin pienessä asunnossani ja rukoilin vilpittömästi. Yllätyksekseni Pyhän Hengen vahvistus vuodatettiin ylleni kuten oli luvattu. Sydämeni oli palava, kehoni vapisi ja täytyin ilolla. Pyhän Hengen voimasta sain tietää, että Isä Jumala ja Hänen Poikansa Jeesus Kristus elävät ja että He todella ilmestyivät Joseph Smithille. Sitouduin sydämessäni tekemään parannuksen ja seuraamaan uskollisesti Jeesusta Kristusta koko loppuelämäni.
Tuo hengellinen kokemus muutti elämäni kokonaan! Päätin palvella lähetystyössä kiitollisuudesta Herralle ja sille kirkon jäsenelle, joka oli pelastanut minut. Lähetystyöni jälkeen minut ja eräs ihana tyttö sinetöitiin avioliittoon temppelissä, ja meitä on siunattu neljällä lapsella. Ei ole sattumaa, että tuo tyttö on se sama, joka pelasti minut lähettämällä postikortin siihen yksinäiseen asuntoon Jokohamassa monta vuotta sitten. Olen ikuisesti kiitollinen Herran armosta ja sen kirkon jäsenen avusta, joka kutsui minua tulemaan jälleen kerran Kristuksen luokse3.
Tiedän, että monet teistä ojentavat kaikessa hiljaisuudessa rakastavat ja pelastavat kätensä joka päivä. Eräs heistä on uskollinen Apuyhdistyksen sisar, joka huolehtii paitsi sisarista, joiden kotikäyntiopettajaksi hänet on kutsuttu, myös kaikista sisarista, jotka ovat sairaita tai muuten avun tarpeessa. Hän käy usein ja on vuosien ajan vahvistanut monien uskoa. Ajattelen erästä piispaa, joka kävi usein seurakuntansa leskien luona. Tämä auttamisen kaava jatkui monta vuotta hänen vapauttamisensa jälkeen.
Tiedän erään pappeusjohtajan, joka viettää aikaa isänsä menettäneen nuorukaisen kanssa. Hän on nuoren miehen mukana toiminnoissa, opettaa tälle evankeliumia ja antaa neuvoja siten kuin nuoren miehen isä antaisi. Eräs perhe riemuitsee evankeliumin eteenpäin viemisestä. Vanhemmat ja lapset todistavat kukin evankeliumista lähimmäisilleen, ja he ovat monille rakkaita.
Eräässä Alkeisyhdistyksen toiminnassa viisivuotias lapsenlapseni laittaa maissinjyvän suureen lasipulloon joka kerta tehdessään jotakin hyvää. Hän laulaa kovalla äänellä tätä Alkeisyhdistyksen laulua etsiessään, mitä hyvää hän voisi tehdä joka päivä: ”Profeettaa seuraa, Profeettaa seuraa, Profeettaa seuraa, hän tuntee tien.”4
Minulla ei ole aikaa kertoa kaikesta hyvästä, jota näen kirkon jäsenten tekevän. He noudattavat profeetan neuvoa – eivät velvollisuudesta tai vastuuntunnosta, vaan omasta vapaasta tahdostaan nimettöminä ja iloiten.
Joskus meistä tuntuu, että olemme heikkoja ja meiltä puuttuu voimaa pelastaa muita, mutta Herra muistuttaa meille: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle” (Matt. 25:40).
Päätän presidentti Thomas S. Monsonin sanoihin: ”Veljeni ja sisareni, ympärillämme on ihmisiä, jotka tarvitsevat huomiotamme, rohkaisuamme, tukeamme, lohdutustamme ja ystävällisyyttämme – ovat he sitten perheenjäseniä, ystäviä, tuttavia tai tuntemattomia. Me olemme Herran kädet täällä maan päällä, ja tehtävämme on palvella ja kohottaa Hänen lapsiaan. Hän on riippuvainen meistä jokaisesta.”5
Rukoilen, että noudattaisimme profeetan neuvoa ja esimerkkiä ja etsisimme joka päivä niitä, jotka tarvitsevat apua, niin että voisimme olla Herran kädet Hänen lastensa auttamisessa ja pelastamisessa. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.