Äiti sanoi niin
Ehkäpä syy siihen, että vastaamme niin yleismaailmallisesti äitiemme rakkauteen, johtuu siitä, että se kuvastaa Vapahtajamme rakkautta.
Herra on antanut vanhemmille ensisijaisen vastuun lastensa hengellisestä hoivaamisesta. Joskus tämä vastuu lankeaa yksinhuoltajalle. Oma äitini oli suhteellisen nuori, kun isäni kuoli, ja hän jäi yksin neljän lapsen kanssa. Mutta äiti kohtasi vastoinkäymisensä uskon ja rohkeuden turvin luvaten meille, että jos pysyisimme totuuden tiellä, loppu olisi alkua parempi. Mormonin kirjan uskollisten äitien lasten tapaan ”me emme [epäilleet äitimme] tienneen sitä” (Alma 56:48). Veljet ja sisaret, ymmärrän omasta kokemuksestani äitien suuren vaikutuksen.
Hyvä ystäväni Don Pearson kertoi kokemuksen, joka tuo esiin tämän vaikutuksen. Eräänä iltana hänen nelivuotias poikansa pyysi häntä lukemaan iltasadun. Eric oli valinnut lempikirjansa: The Ballooning Adventures of Paddy Pork, kertomuksen possuperheestä, joka asui meren saarilla ja matkusti saarelta toiselle kuumailmapallolla. Se oli kuvakirja, jossa ei ollut sanoja, joten veli Pearson keksi kertomukseen sanat.
”Paddy on kuumailmapallossa. Nyt Paddy laskeutuu saarelle. Se pudottaa narun ilmapallon korin reunan yli.”
Eric keskeytti hänet. ”Isi, ei tuo ole naru”, hän sanoi. ”Se on köysi.”
Veli Pearson katsoi Ericiä ja taas kuvakirjaa ja jatkoi sitten: ”Paddy nousee ilmapallosta ja kiipeää alas puuta pitkin. Voi ei! Sen takki tarttuu oksaan!”
Jälleen Eric keskeytti hänet. ”Isi, ei se ole takki. Se on pusakka.”
Tässä vaiheessa veli Pearson oli hieman hämmentynyt. ”Eric”, hän sanoi, ”tässä kirjassa ei ole sanoja, vain kuvia. Miksi vaadit, että tuo on pusakka?”
Eric vastasi: ”Koska äiti sanoi niin.”
Veli Pearson sulki kirjan ja sanoi: ”Eric, kuka sinun mielestäsi on tärkein päättäjä ja johtaja tässä talossa?”
Tällä kertaa Eric mietti tarkoin ennen kuin vastasi: ”Sinä, isi.”
Veli Pearson hymyili säteilevästi pojalleen. Mikä erinomainen vastaus! ”Mistä tiesit sen?” hän kysyi.
Eric vastasi nopeasti: ”Äiti sanoi niin.”
Presidentti James E. Faust onkin sanonut: ”Koko maailmassa [ei] ole mitään suurempaa hyvää kuin äitiys. Äidin vaikutusta lastensa elämään ei voi laskea.” (”Isä, tule kotiin”, Valkeus, elokuu 2004, s. 35.)
Jumalallisen suunnitelman mukaan hoivaaminen näyttää olevan osa naisille annettua hengellistä perintöä. Olen nähnyt sen tyttärissäni ja nyt näen sen lasteni tyttärissä – jo ennen kuin he osasivat kävellä, he halusivat kantaa ja hoitaa pieniä vauvanukkejaan.
Ammatissani maanviljelijänä ja karjatilallisena minulla on ollut eturivin paikka havainnoida, kuinka äidin luontainen kiintymys ilmenee jopa luonnossa. Joka kevät viemme lehmälauman uusine vasikoineen Idahon Snakejoen varteen, missä ne laiduntavat kukkuloilla noin kuukauden ajan. Sitten kokoamme ne yhteen ja tuomme ne tielle, joka johtaa aitaukseen. Siellä ne lastataan kuorma-autoihin, jotka vievät ne niiden kesälaitumille Montanaan.
Eräänä erityisen kuumana kevätpäivänä autoin kokoamisessa ratsastamalla lauman perässä sen kulkiessa pölyisellä tiellä kohti aitausta. Tehtävänäni oli koota vasikat, jotka olivat mahdollisesti harhautuneet pois tieltä. Tahti oli hidas, ja sain aikaa ajatella.
Koska oli niin kuuma, pikkuvasikat karkailivat puiden varjoon. Ajatukseni kääntyivät kirkon nuorisoon, joka harhautuu toisinaan pois kaidalta ja kapealta polulta. Ajattelin myös niitä, jotka ovat jättäneet kirkon tai joista saattaa tuntua, että kirkko on lähtenyt pois heidän sydämestään heidän ollessaan syrjäpoluilla. Ajattelin itsekseni, että harhautumisen aiheuttajan ei tarvitse olla paha ollakseen tehokas – joskus se voi olla pelkästään varjoisa paikka.
Kun olin koonnut harhautuneita vasikoita monta tuntia ja hiki virtasi pitkin kasvojani, huusin vasikoille turhautuneena: ”Seuratkaa vain emojanne! Ne tietävät, minne ovat menossa! Ne ovat kulkeneet tätä tietä ennenkin!” Lehmät tiesivät, että vaikka tie oli nyt kuuma ja pölyinen, loppu olisi alkua parempi.
Heti kun saimme lauman aitaukseen, huomasimme, että kolme lehmistä kuljeskeli hermostuneena portilla. Ne eivät löytäneet vasikoitaan ja näyttivät aistivan, että vasikat olivat vielä matkalla. Yksi karjapaimenista kysyi minulta, mitä meidän pitäisi tehdä. Sanoin: ”Taidanpa tietää, missä ne vasikat ovat. Noin neljännesmaili [0,4 km] taaksepäin on metsikkö. Olen varma, että löydämme ne sieltä.”
Totta tosiaan, aivan kuten olin arvellutkin, löysimme kadoksissa olleet vasikkamme torkuilta varjosta. Tulomme säikäytti ne, ja ne vastustivat yrityksiämme saada ne kokoon. Niitä pelotti, koska me emme olleet niiden emoja! Mitä enemmän yritimme saada niitä lähtemään kohti aitausta, sitä itsepäisempiä niistä tuli. Viimein sanoin karjapaimenille: ”Valitan. Tiedän, ettei tämä kannata. Ratsastetaan takaisin ja päästetään niiden emot pois aitauksesta. Lehmät tulevat hakemaan vasikkansa, ja vasikat seuraavat emojaan.” Olin oikeassa. Emolehmät tiesivät täsmälleen, minne mennä etsimään vasikoitaan, ja ne johdattivat vasikkansa takaisin aitaukseen, kuten olin arvellutkin.
Veljet ja sisaret, maailmassa, missä jokaiselle on annettu tahdonvapaus, jotkut rakkaistamme saattavat harhautua joksikin aikaa. Me emme kuitenkaan saa koskaan antaa periksi. Meidän täytyy aina mennä hakemaan heitä – emme saa koskaan lakata yrittämästä. Profeettamme, presidentti Thomas S. Monson on esittänyt meille kaikille pyynnön mennä pelastamaan niitä rakkaitamme, jotka ovat kenties kadoksissa (ks. esim. ”Pysykää paikalla, johon teidät on nimitetty”, Liahona, toukokuu 2003, s. 54–57). Pappeusjohtajien avulla vanhempien täytyy jatkuvasti mennä takaisin etsimään kadonneitaan vakuuttaen heille, että aina on olemassa ”koti” – perhe ja kirkko – odottamassa heidän paluutaan. Emme koskaan tiedä, milloin sydän saattaa muuttua. Emme koskaan tiedä, milloin sielu on kenties uupunut ja maailman näännyttämä. Kun niin tapahtuu, näyttää siltä, että lapsemme miltei aina kääntyvät ensin äidin puoleen tuntein, joiden kaltaisia ilmaistaan Elizabeth Akers Allenin runossa:
Taaksepäin käänny, vuo vuosien!
Uuvuttaa kyyneleet, raataminen. – –
Valheeseen onttoon oon väsynyt mä,
sydämein kutsuu nyt äitiä. – –
Löytänyt en vuotten saatosta
äidinrakkauden vertaista.
Äidin lailla ei kukaan muu vois
pyyhkiä tuskaa sielusta pois,
vuodattaa unta luomilleni.
Tuudita uneen mua, äitini!
(”Rock Me to Sleep”, julkaisussa The Family Library of Poetry and Song, toim. William Cullen Bryant, 1870, s. 190–191.)
Ehkäpä syy siihen, että vastaamme niin yleismaailmallisesti äitiemme rakkauteen, johtuu siitä, että se kuvastaa Vapahtajamme rakkautta. Presidentti Joseph F. Smith onkin sanonut: ”Todellinen äidin rakkaus on lähempänä Jumalan rakkautta kuin mikään muu rakkaus” (Kirkon presidenttien opetuksia: Joseph Smith, 1999, s. 36).
Kuten kaikessa, Vapahtaja antoi täydellisen esimerkin rakkaudesta, jota Hän osoitti maallista äitiään kohtaan. Kuolevaisen elämänsä ratkaisevimpana hetkenä – Getsemanen tuskan, oikeudenkäynnin irvikuvan, orjantappurakruunun ja raskaan ristin jälkeen, johon Hänet raa’asti naulattiin – Jeesus katsoi alas ristiltä ja näki äitinsä Marian, joka oli tullut ollakseen Poikansa luona. Hänen viimeinen rakkauden tekonsa ennen kuolemaansa oli varmistaa, että Hänen äidistään huolehdittaisiin. Hän sanoi opetuslapselleen: ”Tämä on äitisi!” Ja tuosta hetkestä alkaen opetuslapsi otti Marian kotiinsa. Kuten pyhät kirjoitukset kertovat, silloin Jeesus tiesi, että ”kaikki oli nyt saatettu päätökseen”, ja Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä (ks. Joh. 19:27–28, 30).
Seison tänään edessänne todistamassa, että Jeesus Kristus on todella maailman Vapahtaja ja Lunastaja. Tämä on Hänen kirkkonsa, Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko. Taivaallinen Isämme haluaa, että kaikki Hänen lapsensa palaavat Hänen luokseen. Tiedän sen ehdottoman varmasti, koska Pyhä Henki on antanut siitä todistuksen sydämeeni. En ole aina tiennyt – kun olin nuorempi, minun piti luottaa vanhempieni todistukseen. Äitini vakuutti minulle, että jos pysyisin totuuden tiellä silloinkin kun se tuntuisi kuumalta ja pölyiseltä, silloinkin kun olisi häiriötekijöitä, loppu olisi alkua parempi. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että äiti sanoi niin. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.