Velvollisuutemme polku

Piispa Keith B. McMullin

toinen neuvonantaja johtavassa piispakunnassa

Velvollisuus ei vaadi täydellisyyttä, mutta se vaatii uutteruutta. Se ei ole pelkästään sitä, mikä on lainmukaista; se on sitä, mikä on hyveellistä.

Tämä on levoton maailma. Erimielisyyttä ja onnettomuuksia on kaikkialla. Joskus tuntuu kuin koko ihmiskunta olisi vaakalaudalla.

Meidän aikaamme tarkoittaen Herra sanoi: ”Taivaat järkkyvät ja myös maa; ja suuria ahdinkoja on ihmislasten keskuudessa, mutta kansani minä varjelen.”¹ Tämän lupauksen pitäisi lohduttaa meitä suuresti.

Vaikka onnettomuudet sekoittavat täysin meidän elämämme tasaisen kulun², niiden ei tarvitse jättää elämäämme ikiajoiksi hajalleen. Ne voivat herättää meidät muistamaan³, herättää meidät tiedostamaan velvollisuutemme Jumalaa kohtaan⁴ ja pitää meidät velvollisuutemme polulla⁵.

Hollantilainen Casper ten Boomin perhe piilotteli toisen maailmansodan aikana kodissaan natsien vainoamia ihmisiä. Se oli heidän tapansa elää kristillisen uskonsa mukaan. Neljä perheenjäsentä menetti henkensä tämän turvapaikan antamisen vuoksi. Corrie ten Boom ja hänen sisarensa Betsie viruivat hirvittäviä kuukausia pahamaineisessa Ravensbrückin keskitysleirissä. Betsie kuoli siellä, Corrie säilyi hengissä.

Ravensbrückissa Corrie ja Betsie oppivat, että Jumala auttaa meitä antamaan anteeksi. Sodan jälkeen Corrie päätti ruveta jakamaan tätä sanomaa. Kerran hän oli juuri puhunut Saksassa eräälle ihmisryhmälle, joka kärsi sodan tuhoista. Hänen sanomansa oli: antaa anteeksi.” Juuri silloin Corrie ten Boomin uskollisuus osoittautui siunaukseksi.

Eräs mies tuli Corrien luokse. Corrie tunnisti hänet yhdeksi leirin julmimmista vartijoista. ”’Mainitsitte Ravensbrückin puheessanne’, mies sanoi. ’Olin vartijana siellä – –. Mutta sen jälkeen – – minusta on tullut kristitty.’” Hän selitti, että hän oli etsinyt Jumalalta anteeksiantoa niistä julmista teoista, joita hän oli tehnyt. Hän ojensi kätensä ja kysyi: ”Annatteko minulle anteeksi?”

Sitten Corrie ten Boom sanoi:

”Hän ei ollut voinut seisoa siinä montakaan sekuntia käsi ojennettuna, mutta minusta aika tuntui tunneilta, kun painiskelin elämäni vaikeimman asian kanssa.

– – Jumalan anteeksiantamuksen sanomalla on yksi tärkeä ehto: että me annamme anteeksi niille, jotka ovat vahingoittaneet meitä.

– – ’Auta minua!’ rukoilin hiljaa. ’Voin ojentaa käteni. Voin tehdä sen verran. Anna Sinä tunne.’

– – Työnsin jäykästi, mekaanisesti käteni minulle ojennettuun käteen. Silloin tapahtui uskomaton asia: olkapäästäni lähti virta, se kulki pitkin käsivarttani ja hypähti yhteenliitettyihin käsiimme. Sitten tämä parantava lämpö tuntui virtaavan koko olemukseeni ja sai kyyneleet nousemaan silmiini.

’Annan anteeksi teille, veli!’ huudahdin. ’Koko sydämestäni.’

Pitkän aikaa me, entinen vartija ja entinen vanki, puristimme toisiamme kädestä. En ollut koskaan tuntenut Jumalan rakkautta niin voimakkaasti kuin silloin.”⁶

Niille, jotka karttavat pahuutta ja elävät hyvää elämää, jotka ponnistelevat kohti kirkkaampaa päivää ja pitävät Jumalan käskyt, asiat voivat kääntyä parempaan murhenäytelmästä huolimatta. Vapahtaja näytti meille tien. Hän nousi voitokkaasti Getsemanesta, ristiltä ja haudasta tuoden elämän ja toivon meille kaikille. Hän esittää meille pyynnön: ”Tule – – ja seuraa minua.”⁷

Presidentti Thomas S. Monson on neuvonut: ”Jos haluamme kulkea pää pystyssä, meidän on annettava panoksemme elämälle. Jos aiomme täyttää kohtalomme ja palata elämään taivaallisen Isämme luona, meidän täytyy pitää Hänen käskynsä ja elää Vapahtajan mallin mukaan. Niin tehdessämme me paitsi saavutamme iankaikkisen elämän tavoitteemme myös jätämme maailman rikkaammaksi ja paremmaksi kuin se olisi ollut, ellemme olisi eläneet ja suorittaneet velvollisuuksiamme.”⁸

Seuraavat innoittavat sanat ovat Pyhästä Raamatusta: ”Tässä on lopputulos kaikesta, mitä nyt on kuultu: pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä. Tämä koskee jokaista ihmistä.”⁹

Mitä on tämä niin kutsuttu velvollisuus?

Se velvollisuus, josta minä puhun, on se, mitä meidän odotetaan tekevän ja olevan. Se on moraalinen välttämättömyys, joka loihtii ihmisistä ja ihmisyhteisöistä esiin sen, mikä on oikein, totta ja kunniallista. Velvollisuus ei vaadi täydellisyyttä, mutta se vaatii uutteruutta. Se ei ole pelkästään sitä, mikä on lainmukaista; se on sitä, mikä on hyveellistä. Sitä ei ole varattu vain mahtaville tai korkeassa asemassa oleville, vaan se perustuu sen sijaan henkilökohtaiseen velvollisuuteen, rehellisyyteen ja rohkeuteen. Velvollisuutensa tekeminen on uskon osoitus.

Presidentti Monson on sanonut siitä: ”Rakastan tuota oivallista sanaa velvollisuus.”¹⁰ Jeesuksen Kristuksen kirkon jäsenille meidän velvollisuutemme polku on liittojemme pitäminen päivittäisessä elämässä.

Keihin ja mihin velvollisuus sitoo meitä?

Ensiksi, meidän velvollisuutemme polku kohdistuu Jumalaan, iankaikkiseen Isäämme. Hän on pelastussuunnitelman Tekijä, taivaan ja maan Muovaaja, Aadamin ja Eevan Luoja.¹¹ Hän on totuuden lähde¹², rakkauden ruumiillistuma¹³ ja lunastuksen syy Kristuksen kautta¹⁴.

Presidentti Joseph F. Smith on sanonut: ”Kaikki mitä meillä on, tulee [Jumalalta]. – – Itsessämme ja itsestämme olemme vain eloton savimöhkäle. Elämä, äly, viisaus, arvostelukyky, harkintakyky ovat kaikki Jumalan lahjoja ihmislapsille. Hän antaa meille ruumiillisen voimamme samoin kuin henkiset kykymme. – – Meidän tulee osoittaa kunnioitusta Jumalalle älyllämme, voimallamme, ymmärryksellämme, viisaudellamme ja kaikilla kyvyillä, joita meillä on. Meidän tulee pyrkiä tekemään hyvää maailmassa. Tämä on velvollisuutemme.”¹⁵

Ihminen ei voi täyttää velvollisuuttaan Isää Jumalaa kohtaan tekemättä samoin Jumalan Poikaa, Herraa Jeesusta Kristusta, kohtaan. Toisen kunnioittaminen vaatii toisenkin kunnioittamista, sillä Isä on säätänyt, että vain Kristuksen nimessä ja sen kautta me voimme täysin täyttää tämän velvollisuuden.¹⁶ Hän on Esimerkkimme, Lunastajamme ja Kuninkaamme.

Kun miehet ja naiset ja pojat ja tytöt tekevät velvollisuutensa Jumalaa kohtaan, he tuntevat pakottavaa tarvetta tehdä velvollisuutensa myös toisiaan, perhettään, kirkkoaan ja kansaansa, kaikkea heidän huostaansa uskottua, kohtaan. Velvollisuus sitoo heitä pitämään kunniassa kykynsä ja olemaan lainkuuliaisia ja hyviä ihmisiä. Heistä tulee nöyriä, mukautuvia ja sopuisia. Itsensä hillitseminen voittaa nautinnot; kuuliaisuus ohjaa heidän uutteruuttaan. Rauha laskeutuu heidän päällensä. Kansalaisista tulee uskollisia, yhdyskunnista tulee hyvää tarkoittavia, ja naapureista tulee ystäviä. Taivaan Jumala on mielistynyt, maassa vallitsee rauha, ja tästä maailmasta tulee parempi paikka.¹⁷

Mistä me kriisin keskellä tunnemme velvollisuutemme polun?

Me rukoilemme! Se on jokaiselle varma tapa saada tietää; se on jokaisen pelastusköysi taivaaseen. Apostoli Pietari sanoi: ”Herran silmät katsovat hurskaiden puoleen, hänen korvansa kuulevat heidän rukouksensa.”¹⁸

Nöyrä, vilpitön, innoitettu rukous tuo meidän niin kipeästi kaipaamamme jumalallisen opastuksen meidän kaikkien saataville. Brigham Young on neuvonut: ”Toisinaan ihmiset ovat ymmällään ja täynnä huolta ja murhetta – –. Arvostelukykymme opettaa meille kuitenkin, että velvollisuutemme on rukoilla.”¹⁹

Jeesus opetti:

”Teidän täytyy valvoa ja rukoilla alati, ettette joutuisi kiusaukseen – –.

Sen tähden teidän täytyy aina rukoilla Isää minun nimessäni – –.

Rukoilkaa perheissänne Isää, aina minun nimessäni, jotta vaimonne ja lapsenne olisivat siunattuja.”²⁰

Jotta rukoukset olisivat vaikuttavia, niiden täytyy olla sopusoinnussa taivaan suunnitelman kanssa. Kun sellainen sopusointu vallitsee, uskon rukous kantaa hedelmää, ja tämä sopusointu vallitsee, kun rukoukset ovat Pyhän Hengen innoittamia. Henki ilmoittaa, mitä meidän pitäisi pyytää.²¹ Ilman tätä innoitettua ohjausta meillä on taipumus ”väärässä tarkoituksessa”²² tavoitella vain omaa tahtoamme, ei Hänen tahtoaan²³. Meidän on yhtä tärkeää saada Pyhän Hengen ohjausta rukoillessamme kuin meidän on tärkeää saada tuon saman Hengen valoa saadessamme vastauksen rukoukseen. Sellainen rukous tuottaa taivaan siunauksia, koska Isämme ”tietää mitä [me tarvitsemme], jo ennen kuin [olemme] häneltä pyytäneetkään”²⁴, ja Hän vastaa jokaiseen vilpittömään rukoukseen. Viime kädessä juuri Isä ja Poika lupaavat: ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan.”²⁵

Todistan, että meidän jakamaton uskomme Jumalaan, iankaikkiseen Isään, ja Hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen sekä rukouksen voima ilmaisevat selvästi meidän velvollisuutemme polun. Tätä polkua tulee kaikkien niiden Jumalan lasten vaeltaa, jotka rakastavat Häntä ja haluavat pitää Hänen käskynsä. Nuoret se johtaa henkilökohtaisiin saavutuksiin ja valmistautumiseen. Aikuiset se johtaa uudistuneeseen uskoon ja päättäväisyyteen. Vanhemman sukupolven se johtaa näkökulman löytämiseen ja kestävyyteen vanhurskaudessa loppuun asti. Se varustaa jokaisen uskollisen matkaajan Herran voimalla, suojelee häntä nykypäivän pahuudelta ja antaa hänelle tämän tiedon: ”Lopputulos kaikesta, mitä nyt on kuultu: pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä. Tämä koskee jokaista ihmistä.”²⁶ Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.