Ei sijaa sieluni viholliselle

Vanhin Jeffrey R. Holland

kahdentoista apostolin koorumista

Saakaamme iloa uskollisuudestamme sille, mikä meissä on ylevintä ja parhainta, kun pidämme rakkautemme ja avioliittomme, yhteiskuntamme ja sielumme niin puhtaina kuin ne on tarkoitettu olemaan.

Kun sisar Holland ja minä poistuimme hiljattain lentokoneesta eräällä kaukaisella lentoasemalla, kolme samalla lennolla ollutta kaunista nuorta naista kiiruhti tervehtimään meitä. He kertoivat olevansa kirkon jäseniä, mikä ei ollut kovin yllättävää, koska kirkkoomme kuulumattomat eivät yleensä ryntää lentoasemilla luoksemme. Keskustelussa, jota emme olleet odottaneet, saimme pian kuulla heidän kyynelsilmin kertovan, että he kaikki kolme olivat kokeneet äskettäin avioeron, että kussakin tapauksessa heidän aviomiehensä oli ollut heille uskoton ja kussakin tapauksessa vieraantuminen ja rikkomukset olivat saaneet alkunsa viehtymyksestä pornografiaan.

Aloitettuani näin karusti tämänpäiväisen sanomani – sellaisen, jonka esittäminen on minulle haasteellista – minusta tuntuu paljolti samalta kuin entisaikojen Jaakobista, joka sanoi: ”Minua surettaa – – se, että minun on puhuttava niin kovin voimakkaasti [niiden monien] edessä, [joiden] tunteet ovat tavattoman arat ja siveät ja herkät.”¹ Mutta meidän on oltava voimakkaita. Ehkäpä syynä oli se, että olen isä, tai kenties se, että olen isoisä, mutta noiden nuorten naisten silmissä olevat kyyneleet toivat kyyneleet minunkin ja sisar Hollandin silmiin, ja kysymykset, joita he esittivät, saivat minut kysymään: ”Miksi ympärillämme on niin paljon moraalin rappeutumista ja miksi niin monet yksilöt ja perheet, mukaan luettuina muutamat kirkossa, joutuvat sen uhreiksi ja se jättää heihin lähtemättömät, järkyttävät jäljet?”

Mutta tietenkin tiesin ainakin osan vastauksesta omaan kysymykseeni. Useimpina päivinä me kaikki huomaamme joutuvamme jonkinlaisten moraalittomien viestien hyökkäyksen kohteeksi niiden tulviessa kimppuumme joka suunnalta. Elokuva-, televisio- ja musiikkiteollisuuden synkemmät puolet astuvat yhä syvemmälle loukkaavaan kielenkäyttöön ja sukupuolirikkomuksiin. Murheellista on, että sama tietokone ja internetpalvelu, jonka ansiosta voin tutkia sukuani ja valmistaa noita nimiä temppelityötä varten, voisi ilman suodattimia ja valvontakeinoja sallia lapsilleni tai lastenlapsilleni pääsyn maailmanlaajuiseen näkemysten likakaivoon, joka voisi räjäyttää heidän aivoihinsa kraatterin ikuisiksi ajoiksi.

Muistakaa, että nuo nuoret vaimot sanoivat, että heidän aviomiestensä uskottomuus alkoi viehtymyksestä pornografiaan, mutta moraaliton toiminta ei ole vain miesten ongelma eivätkä aviomiehet ole ainoita synnintekijöitä. Hiiren napsautuksen päässä vaaniva vaara – mukaan lukien se, mitä voi tapahtua virtuaalisessa kohtaamisessa jollakin chattipalstalla – ei katso sitä, kuka on kyseessä, mies vai nainen, nuori vai vanha, naimisissa oleva vai naimaton. Ja vain varmistaakseen, että kiusaus on entistä helpommin käsillä, vastustaja pitää kiirettä laajentaessaan kattavuuttaan, kuten alalla sanotaan, matkapuhelimiin, videopeleihin ja MP3-soittimiin.

Jos lakkaamme katkomasta tämän ongelman oksia ja iskemme suoremmin puun juureen, emme ylläty huomatessamme, että siellä vaanii vaivihkaa himo. Himo on vastenmielinen sana, ja se on minulle todellakin vastenmielinen puheenaihe, mutta on olemassa hyvä syy, miksi se joissakin perimätiedoissa tunnetaan vaarallisimpana seitsemästä kuolemansynnistä².

Miksi himo on niin äärimmäisen vakava synti? Sen lisäksi, että se tuhoaa täysin Hengen vaikutuksen sielustamme, niin mielestäni se on synti siksi, että se tärvelee korkeimman ja pyhimmän suhteen, minkä Jumala kuolevaisuudessa meille antaa – rakkauden, jota mies ja nainen tuntevat toisiaan kohtaan, ja halun, joka avioparilla on saattaa lapsia perheeseen, joka on tarkoitettu ikuiseksi. Joku sanoi kerran, että todelliseen rakkauteen täytyy sisältyä pysyvyyden ajatus. Todellinen rakkaus kestää. Mutta himo muuttuu yhtä nopeasti kuin se pystyy kääntämään pornografisen sivun tai vilkaisemaan vielä yhtä mahdollista ohikulkevaa tyydytyksen kohdetta, olipa tämä mies tai nainen. Olemme aivan innoissamme todellisesta rakkaudesta, kuten minä olen sisar Hollandista. Me huudamme sitä katoilta. Mutta himolle on tunnusomaista häpeä ja salamyhkäisyys ja miltei patologinen piilotteleminen – mitä myöhäisempi ja pimeämpi ajankohta, sitä parempi, ja varmuuden vuoksi visusti lukittujen ovien takana. Rakkaus saa meidät vaistomaisesti kurkottumaan kohti Jumalaa ja muita ihmisiä. Himo sen sijaan on kaikkea muuta kuin jumalista, ja se mässäilee omien halujen tyydyttämisellä. Rakkaus tulee kädet ja sydän avoimina. Himossa on avointa vain halu.

Nuo ovat ainoastaan muutamia niistä syistä, miksi rakkauden todellisen merkityksen halventaminen – joko mielikuvituksessaan tai toisen henkilön kanssa – on niin tuhoisaa. Se tuhoaa sellaista, minkä ylittää vain meidän uskomme Jumalaan – nimittäin meidän uskomme niihin, joita rakastamme. Se horjuttaa luottamuksen pilareita, joille nykyinen – tai tuleva – rakkaus rakennetaan, ja kun tuo luottamus on menetetty, sen rakentaminen uudelleen kestää kauan. Jos tuo ongelma etenee riittävän pitkälle – olipa sitten kyse niinkin läheisestä kuin perheenjäsenestä tai niinkin julkisesta kuin vaaleilla valituista viranhaltijoista, liike-elämän johtajista, mediatähdistä ja urheilusankareista – niin ennen pitkää rakennelmaan, joka kerran pystytettiin tukemaan moraalisesti vastuuntuntoista yhteiskuntaa, voimme ripustaa kyltin: ”Tämä kiinteistö on vapaana.”³

Olimmepa naimattomia tai naimisissa, nuoria tai vanhoja, puhukaamme hetkinen siitä, kuinka voimme suojautua kiusausta vastaan, ilmenipä se missä muodossa hyvänsä. Emme kykene parantamaan kaikkia yhteiskunnan nykyisiä ongelmia, mutta puhukaamme siitä, mitä itse kukin voimme tehdä.

Ennen kaikkea aloittakaa hankkiutumalla eroon ihmisistä, aineistoista ja olosuhteista, jotka vahingoittavat teitä. Kuten jonkin sellaisen kuin alkoholismin kanssa taistelevat tietävät, läheisyyden vetovoima voi olla kohtalokas. Samoin on laita moraalikysymyksissä. Kuten Joosef teki Potifarin vaimon läheisyydessä,⁴ lähtekää vain karkuun – juoskaa niin kauas kuin pääsette kaikesta ja kaikista, mikä teitä houkuttaa. Ja kun pakenette kiusausta, älkää vain jättäkö uutta osoitettanne.
Ymmärtäkää, että ihmiset, joita todellisten riippuvuuksien kahleet sitovat, tarvitsevat oman avun lisäksi usein muutakin apua, ja te voitte olla yksi heistä. Etsikää sitä apua ja ottakaa se vastaan tervetulleena. Puhukaa piispanne kanssa. Noudattakaa hänen neuvojaan. Pyytäkää pappeuden siunausta. Käyttäkää kirkon perhepalvelujen antia tai hakekaa muuta sopivaa ammattiapua. Rukoilkaa lakkaamatta. Pyytäkää enkeleiden apua.
Sen lisäksi että tietokoneissa on suodattimia ja kiintymyksen tunteet voi lukita, muistakaa, että ainoa todellinen hallintakeino elämässä on itsekuri. Harjoittakaa enemmän itsekuria jopa eteenne tulevissa rajatapauksissa. Jos jokin tv-ohjelma on säädytön, sulkekaa televisio. Jos jokin elokuva on raaka, lähtekää pois. Jos jokin sopimaton suhde on kehkeytymässä, katkaiskaa se. Monet näistä vaikutuksista eivät kenties ainakaan aluksi ole muodollisesti pahoja, mutta ne voivat heikentää arvostelukykyämme, turruttaa hengellisyyttämme ja johtaa sellaiseen, mikä voi olla pahaa. Eräässä vanhassa sananlaskussa sanotaan, että tuhannen mailin matka alkaa yhdestä askeleesta⁵, joten varokaa askeltanne.
Kuin varkaat yöllä, kutsumattomat ajatukset voivat pyrkiä ja pyrkivätkin mieleemme. Meidän ei kuitenkaan tarvitse avata ovea selkoselälleen, tarjota teetä ja pikkuleipiä ja kertoa, missä hopeita säilytetään! (Eikä teidän pitäisi muutenkaan tarjota teetä.) Häätäkää ne lurjukset ulos! Korvatkaa rivot ajatukset toiveikkailla mielikuvilla ja iloisilla muistoilla. Kuvitelkaa mielessänne niiden kasvot, jotka rakastavat teitä ja joiden sydän murtuisi, jos pettäisitte heidät. Moni mies on pelastunut synniltä tai typeryydeltä muistamalla häntä kotiin odottavan äitinsä, vaimonsa tai lapsensa kasvot. Olivatpa ajatuksenne mitä tahansa, huolehtikaa siitä, että ne ovat tervetulleita sydämeenne vain kutsusta. Kuten eräs antiikin runoilija kerran sanoi, hallitkoon tahto ajatuksianne.⁶
Vaalikaa Herran Henkeä ja olkaa siellä, missä Herran Henki on. Huolehtikaa siitä, että myös omassa kodissanne tai asunnossanne vallitsee Herran Henki, joka sanelee, millaista kuvataidetta, musiikkia ja kirjallisuutta pidätte siellä. Jos olette saaneet endaumentin, käykää temppelissä niin usein kuin olosuhteenne sallivat. Muistakaa, että temppelissä teidät varustetaan Jumalan voimalla, ja Hänen kirkkautensa ympäröi teitä ja Hänen enkelinsä varjelevat teitä.⁷ Ja kun lähdette temppelistä, muistakaa, ettei saamianne vertauskuvia saa koskaan sivuuttaa tai unohtaa.

Useimmat vaikeuksissa olevat ihmiset päätyvät itkemään: ”Mitä minä oikein ajattelin?” No, mitä muuta tahansa he sitten ajattelivatkin, he eivät ajatelleet Kristusta. Hänen kirkkonsa jäseninä me kuitenkin vakuutamme elämämme joka sunnuntai, että otamme päällemme Hänen nimensä ja lupaamme muistaa Hänet aina⁸.Yrittäkäämme siis vähän uutterammin muistaa Häntä – etenkin, että Hän ”kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme – – [vaikka] meidän pahat tekomme [ovat] hänet ruhjoneet, – – hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet”⁹. Varmastikin tekojamme ohjaisi merkittävästi se, jos muistaisimme, että joka kerta kun teemme syntiä, me vahingoitamme meille rakkaiden ihmisten lisäksi myös Häntä, joka rakastaa meitä niin suuresti. Mutta jos teemme syntiä, olipa tuo synti kuinka vakava hyvänsä, me voimme pelastua tuon saman majesteettisen Olennon ansiosta, Hänen, jonka nimi on taivaankannen alla ainoa, joka voi pelastaa yhdenkään miehen tai naisen¹⁰. Kun joudumme vastatusten rikkomustemme kanssa ja todellinen tuska raastaa sieluamme, yhtykäämme kaikki katuvaisen Alman elämää muuttaviin sanoihin hänen huudahtaessaan: ”Oi Jeesus, sinä Jumalan Poika, armahda minua.”¹¹

Veljet ja sisaret, minä rakastan teitä. Presidentti Thomas S. Monson ja johtavat veljet rakastavat teitä. Mikä vielä paljon tärkeämpää, taivaallinen Isänne rakastaa teitä. Olen yrittänyt puhua tänään rakkaudesta – oikeasta rakkaudesta, todellisesta rakkaudesta, sen kunnioittamisesta, sen soveliaasta kuvauksesta ihmiskunnan tuntemissa tervehenkisissä yhteisöissä, sen pyhyydestä naimisissa olevan miehen ja naisen välillä, ja perheistä, jotka rakkaus lopulta luo. Olen yrittänyt puhua rakkauden lunastavasta ilmenemisestä, henkilöityneestä rakkaudesta, joka tulee meille itse Kristuksen armon kautta. Olen välttämättömyyden pakosta puhunut myös el diablosta, paholaisesta, valheiden ja himon isästä, joka tekee kaiken voitavansa vääristääkseen todellisen rakkauden, häpäistäkseen ja turmellakseen todellisen rakkauden, missä ja milloin hän sitä kohtaakin. Ja olen puhunut hänen halustaan tuhota meidät, jos vain voi.

Kun me kohtaamme sellaisia kiusauksia omana aikanamme, meidän täytyy julistaa, kuten nuori Nefi julisti aikanaan: ”[Minä en] enää anna sijaa sieluni viholliselle.”¹² Me voimme torjua paholaisen. Herran Jeesuksen Kristuksen lunastava voima voi häätää ja häätääkin tuon vihollisen, jos me vain haluamme sitä riittävän hartaasti ja syvästi. Lisäksi lupaan teille, että Hänen ikuisen evankeliuminsa valo voi loistaa ja loistaakin jälleen kirkkaasti sinne, missä pelkäsitte elämän muuttuneen toivottoman, auttamattoman synkäksi. Saakaamme iloa uskollisuudestamme sille, mikä meissä on ylevintä ja parhainta, kun pidämme rakkautemme ja avioliittomme, yhteiskuntamme ja sielumme niin puhtaina kuin ne on tarkoitettu olemaan. Tätä rukoilen Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.