Pyhien kirjoitusten siunaus
Kaikkien pyhien kirjoitusten keskeinen tarkoitus on täyttää meidän sielumme uskolla Isään Jumalaan ja Hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen.
Lokakuun 6. päivänä vuonna 1536 lähellä Brysseliä Belgiassa sijaitsevan Vilvoorden linnan tyrmästä talutettiin ulos muuan säälittävä ihmishahmo. Mies oli kärsinyt eristyksestä pimeässä, kosteassa sellissä lähes puolitoista vuotta. Nyt linnan muurin ulkopuolella vanki sidottiin paaluun. Hän sai aikaa lausua viimeisen rukouksensa: ”Herra, avaa Englannin kuninkaan silmät”, ja sitten hänet kuristettiin. Hänen ruumiinsa poltettiin roviolla saman tien. Kuka tuo mies oli ja mikä oli rikkomus, josta sekä poliittiset että kirkolliset johtajat olivat hänet tuominneet? Hänen nimensä oli William Tyndale, ja hänen rikoksensa oli se, että hän oli kääntänyt Raamatun ja julkaissut sen englannin kielellä.
Tyndale, joka syntyi Englannissa suunnilleen samaan aikaan kuin Kolumbus purjehti uuteen maailmaan, sai koulutuksensa Oxfordissa ja Cambridgessa, ja sitten hänestä tuli katolinen pappi. Hän osasi sujuvasti kahdeksaa kieltä, mukaan luettuina kreikka, heprea ja latina. Tyndale oli harras Raamatun tutkija, ja häntä vaivasi syvästi kaikkialla vallitseva huono pyhien kirjoitusten tuntemus, jota hän havaitsi niin papeissa kuin maallikoissakin. Tyndale vannoi kiihkeässä sananvaihdossa erään papin kanssa, joka vastusti Raamatun antamista tavallisen ihmisen käsiin: ”Jos Jumala säästää henkeni, niin minun ansiostani aurankurjessa asteleva poika tulee tietämään pyhistä kirjoituksista enemmän kuin sinä!”
Hän anoi kirkon johtajilta lupaa kääntää Raamattu englanniksi, niin että kaikki voisivat lukea ja soveltaa elämäänsä Jumalan sanaa. Se evättiin – vallitsevana käsityksenähän oli, että jos pyhät kirjoitukset joutuisivat muiden kuin pappien käsiin, se uhkaisi kirkon arvovaltaa ja olisi samaa kuin helmien heittäminen sikojen eteen (ks. Matt. 7:6).
Siitä huolimatta Tyndale ryhtyi haastavaan käännöstyöhön. Vuonna 1524 hän matkusti salanimellä Saksaan, jossa hän asui suurimman osan ajasta piilossa alituisen pidätysuhan alaisena. Tyndale pystyi uskollisten ystävien avulla julkaisemaan Uuden testamentin ja myöhemmin Vanhan testamentin englanninkieliset käännökset. Raamatut salakuljetettiin Englantiin, jossa niillä oli suuri kysyntä ja jossa sellaisen haltuunsa saaneet pitivät sitä suuressa arvossa. Niitä luettiin laajalti mutta salassa. Viranomaiset polttivat kaikki kappaleet, jotka pystyivät löytämään. Kolmen vuoden kuluessa Tyndalen kuolemasta Jumala kuitenkin tosiaan avasi kuningas Henrik VIII:n silmät, ja kun teos, josta käytettiin nimitystä ”Suuri raamattu”, julkaistiin, englanninkielinen raamatunteksti tuli yleisesti saataville. Tyndalen työstä tuli perusta miltei kaikille myöhemmille Raamatun englanninkielisille käännöksille, etenkin kuningas Jaakon raamatunkäännökselle.1
William Tyndale ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen niistä, jotka monissa maissa ja monilla kielialueilla ovat joutuneet kärsimään, jopa kuolemaan, tuodakseen Jumalan sanan pois hämärästä. Me olemme heille suuressa kiitollisuudenvelassa. Vieläkin suuremmassa velassa olemme kenties niille, jotka uskollisesti kirjoittivat ja säilyttivät sanaa kautta aikojen, usein huolellisella työllä ja raskain uhrauksin – Mooses, Jesaja, Abraham, Johannes, Paavali, Nefi, Mormon, Joseph Smith ja monet muut. Mitä sellaista he tiesivät pyhien kirjoitusten tärkeydestä, mitä meidänkin on tarpeen tietää? Mitä sellaista ne 1500-luvun englantilaiset, jotka maksoivat valtavia summia ja asettivat itsensä suureen henkilökohtaiseen vaaraan voidakseen lukea Raamattua, ymmärsivät, mitä meidänkin pitäisi ymmärtää?
Vain vähän ennen kuolemaansa profeetta Alma uskoi kansan pyhät aikakirjat pojalleen Helamanille. Hän muistutti Helamania siitä, että pyhät kirjoitukset olivat ”avartaneet tämän kansan muistia, niin, ja saaneet monet vakuuttuneiksi teidensä erheellisyydestä ja johdattaneet heidät tuntemaan Jumalansa sielunsa pelastukseksi” (Alma 37:8). Hän käski Helamania säilyttämään aikakirjat, niin että Jumala voisi niiden välityksellä osoittaa ”voimansa tuleville sukupolville” (Alma 37:14).
Pyhien kirjoitusten välityksellä Jumala tosiaankin ”osoittaa voimansa” pelastaakseen ja korottaakseen lapsensa. Kuten Alma sanoi, Hän avartaa sanansa kautta meidän muistiamme, valaisee valheet ja erheet ja saattaa meidät parannukseen ja riemuitsemaan Jeesuksesta Kristuksesta, Lunastajastamme.
Pyhät kirjoitukset avartavat muistiamme
Pyhät kirjoitukset avartavat meidän muistiamme auttamalla meitä muistamaan aina Herran ja suhteemme Häneen ja Isään. Ne muistuttavat meitä siitä, mitä me tiesimme kuolevaisuutta edeltävässä elämässämme. Ja ne avartavat meidän muistiamme toisessakin mielessä opettamalla meille aikakausista, ihmisistä ja tapahtumista, joita emme ole kokeneet henkilökohtaisesti. Kukaan meistä ei ollut näkemässä Punaisenmeren jakaantumista, eikä kukaan meistä kävellyt Mooseksen kanssa meren poikki vesiseinämien välissä. Me emme olleet kuulemassa vuorisaarnaa, näkemässä Lasaruksen herättämistä kuolleista, näkemässä Vapahtajan kärsimistä Getsemanessa ja ristillä, emmekä me olleet Marian kanssa kuulemassa, kuinka kaksi enkeliä todisti tyhjällä haudalla, että Jeesus oli noussut kuolleista. Te ja minä emme menneet Runsaudenmaassa väkijoukon mukana yksitellen, kun ylösnoussut Vapahtaja pyysi ihmisiä tunnustelemaan naulojen jälkiä, emmekä olleet kastelemassa Hänen jalkojaan kyynelillämme. Me emme polvistuneet Joseph Smithin viereen pyhässä lehdossa emmekä katselleet siellä Isää ja Poikaa. Kuitenkin me tiedämme kaiken tämän ja paljon, paljon muuta, koska meillä on pyhät kirjoitukset avartamassa muistiamme, opettamassa meille, mitä emme ole tienneet. Ja kun nämä asiat tunkeutuvat mieleemme ja sydämeemme, meidän uskomme Jumalaan ja Hänen rakkaaseen Poikaansa alkaa juurtua.
Pyhät kirjoitukset avartavat meidän muistiamme myös auttamalla meitä niin, ettemme unohda, mitä me ja aiemmat sukupolvet olemme oppineet. Ne, joilla joko ei ole kirjoitettua Jumalan sanaa tai jotka eivät piittaa siitä, lakkaavat lopulta uskomasta Häneen ja unohtavat olemassaolonsa tarkoituksen. Muistanette, kuinka tärkeää Lehin väelle oli ottaa mukaansa pronssilevyt, kun he lähtivät Jerusalemista. Nämä pyhät kirjoitukset olivat avainasemassa, mitä tulee heidän tietoonsa Jumalasta ja Kristuksen tulevasta lunastuksesta. Toisella ryhmällä, joka ”oli tullut Jerusalemista” pian Lehin jälkeen, ei ollut pyhiä kirjoituksia, ja kun Lehin jälkeläiset kohtasivat heidät noin 300 tai 400 vuotta myöhemmin, kirjoitusten mukaan kansan ”kieli oli turmeltunut; – – ja se kielsi Luojansa olemassaolon” (Omni 15, 17).
Tyndalen aikana ihmiset eivät tienneet pyhistä kirjoituksista paljonkaan, koska he eivät voineet lukea Raamattua, eivät ainakaan kielellä, jota he olisivat ymmärtäneet. Nykyisin Raamattu ja muut pyhät kirjoitukset ovat vaivattomasti käsillä, mutta pyhien kirjoitusten lukutaidottomuus kasvaa, koska ihmiset eivät avaa kirjoja. Niinpä he ovat unohtaneet asioita, jotka heidän isovanhempansa tiesivät.
Pyhät kirjoitukset ovat mittapuu totuuden erottamiseksi erheestä
Jumala käyttää pyhiä kirjoituksia paljastaakseen virheelliset ajatukset, väärät perinteet ja synnin tuhoisine vaikutuksineen. Hän on lempeä isä, joka haluaa varjella meidät tarpeettomalta kärsimykseltä ja murheelta ja auttaa meitä samalla toteuttamaan jumalalliset mahdollisuutemme. Pyhät kirjoitukset saattavat häpeään esimerkiksi erään muinaisen käsityksen, joka on tullut jälleen muotiin meidän aikanamme – Korihorin käsityksen, ettei ole olemassa mitään ehdottomia moraalin mittapuita, että jokainen menestyy kykyjensä mukaisesti ja että jokainen voittaa voimiensa mukaisesti eikä mikään, mitä ihminen tekee, ole rikos ja että kun ihminen on kuollut, se on hänen loppunsa (ks. Alma 30:17–18). Alma, joka oli ollut tekemisissä Korihorin kanssa, ei jättänyt omaa poikaansa Koriantonia epäilyksen valtaan jumalallisen moraalilain sisällöstä ja todellisuudesta. Korianton oli syyllistynyt sukupuolisyntiin, ja hänen isänsä puhui hänelle rakastavasti mutta selkeästi: ”Etkö tiedä, poikani, että tällainen on iljetystä Herran silmissä, niin, iljettävin kaikista synneistä lukuun ottamatta viattoman veren vuodattamista tai Pyhän Hengen kieltämistä?” (Alma 39:5.)
Aivan päinvastoin kuin sata vuotta sitten monet olisivat nykyisin Alman kanssa eri mieltä moraalittomuuden vakavuudesta. Toiset väittäisivät, että se kaikki on suhteellista tai että Jumalan rakkaus on sallivaa. Jos Jumala on olemassa, he sanovat, Hän antaa anteeksi kaikki synnit ja pahat teot rakkautensa tähden meitä kohtaan – parannukseen ei ole tarvetta, tai ainakin yksinkertainen tunnustus riittää. He ovat kuvitelleet sellaisen Jeesuksen, joka haluaa ihmisten tavoittelevan sosiaalista oikeudenmukaisuutta mutta jolla ei ole mitään vaatimuksia heidän henkilökohtaisen elämänsä ja käyttäytymisensä suhteen.2 Mutta rakkauden Jumala ei jätä meitä oppimaan murheellisesta kokemuksesta, että ”jumalattomuus ei ole koskaan ollut onnea” (Alma 41:10; ks. myös Hel. 13:38). Hänen käskynsä ovat todellisuuteen palauttava ääni ja meidän suojamme itse aiheutettua tuskaa vastaan. Pyhät kirjoitukset ovat koetinkivi, jolla mitataan oikeellisuutta ja totuutta, ja niissä sanotaan selkeästi, ettei todellinen onni tule Jumalan oikeudenmukaisuuden kieltämisestä tai yrityksistä kiertää synnin seuraukset vaan parannuksesta ja anteeksiannosta Jumalan Pojan sovittavan armon tähden (ks. Alma 42).
Pyhät kirjoitukset neuvovat meitä periaatteissa ja moraaliarvoissa, jotka ovat välttämättömiä siviiliyhteiskunnan säilyttämisessä, mukaan luettuina rehellisyys, vastuullisuus, epäitsekkyys, uskollisuus ja rakkaus. Löydämme pyhistä kirjoituksista eloisia kuvauksia siunauksista, joita koituu tosi periaatteiden kunnioittamisesta, sekä murhenäytelmistä, jotka kohtaavat, kun ihmiset ja sivilisaatiot hylkäävät ne. Siellä, missä pyhien kirjoitusten totuuksista ei piitata tai ne hylätään, yhteiskunnalle välttämätön moraalinen ydin murenee ja rappio seuraa pian perässä. Ajan oloon mitään ei jää jäljelle tukemaan niitä instituutioita, jotka tukevat yhteiskuntaa.
Pyhät kirjoitukset vievät meidät Kristuksen, Lunastajamme, luokse
Loppujen lopuksi kaikkien pyhien kirjoitusten keskeinen tarkoitus on täyttää meidän sielumme uskolla Isään Jumalaan ja Hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen – uskolla siihen, että He ovat olemassa, uskolla Isän suunnitelmaan, jota noudattaen saamme kuolemattomuuden ja iankaikkisen elämän, uskolla Jeesuksen Kristuksen sovitukseen ja ylösnousemukseen, joka tekee Hänen onnensuunnitelmansa eläväksi, uskolla tehdä Jeesuksen Kristuksen evankeliumista meidän elämäntapamme ja uskolla siihen, että tulemme tuntemaan ”ainoan todellisen Jumalan, ja hänet, jonka [hän on] lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen” (Joh. 17:3).
Jumalan sana, kuten Alma sanoi, on kuin sydämeemme kylvetty siemen, joka tuottaa uskoa, kun se alkaa kasvaa meissä (ks. Alma 32:27–43; ks. myös Room. 10:13–17). Usko ei tule muinaisten tekstien tutkimisesta pelkästään akateemisena harrastuksena. Se ei tule arkeologisista kaivauksista ja löydöistä. Se ei tule tieteellisistä kokeista. Se ei tule edes ihmeiden näkemisestä. Nämä asiat voivat vahvistaa uskoa tai toisinaan olla sille haasteena, mutta ne eivät luo uskoa. Usko tulee Pyhän Hengen todistuksesta meidän sielullemme, Hengen hengelle, kun me kuulemme tai luemme Jumalan sanaa. Ja usko kypsyy, kun me kestitsemme itseämme jatkuvasti sanalla.
Pyhien kirjoitusten kertomukset muiden uskosta voivat vahvistaa omaa uskoamme. Muistamme sadanpäällikön uskon, jonka ansiosta Kristus saattoi parantaa hänen palvelijansa edes näkemättä tätä (ks. Matt. 8:5–13), ja kanaanilaisen naisen tyttären parantamisen, koska tuolle nöyrälle äidille kelpasivat palasetkin Mestarin pöydästä (ks. Matt. 15:22–28; Mark. 7:25–30). Kuulemme kärsivän Jobin huudon: ”Olen valmis, vaikka hän surmaisi minut” (Job 13:15) – hänen tunnustaessa: ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja – – minä saan nähdä Jumalan.” (Job 19:25–26.) Kuulemme herkästä nuoresta profeetasta, niin monen aikuisen katkerasti vihaamasta ja vainoamasta, ja saamme häneltä rohkeutta: ”Minä olin nähnyt näyn; tiesin sen, ja minä tiesin, että Jumala tiesi sen, enkä voinut sitä kieltää enkä uskaltanutkaan sitä tehdä” (JS–H 25).
Koska pyhät kirjoitukset selittävät Kristuksen oppia, niiden mukana seuraa Pyhä Henki, jonka tehtävänä on todistaa Isästä ja Pojasta (ks. 3. Nefi 11:32). Pyhien kirjoitusten lukeminen on siksi yksi tapa, jolla saamme Pyhän Hengen. Pyhät kirjoitukset on tietenkin alun perin annettu Pyhän Hengen kautta (ks. 2. Piet. 1:21; OL 20:26–27; 68:4), ja sama Henki voi todistaa niiden totuudesta teille ja minulle. Tutkikaa pyhiä kirjoituksia huolellisesti, mietiskellen. Pohtikaa ja rukoilkaa niiden tähden. Pyhät kirjoitukset ovat ilmoitusta, ja ne tuovat lisää ilmoitusta.
Ajatelkaa siunaustemme suuruutta, kun meillä on Pyhä Raamattu ja sen lisäksi noin tuhat sivua muita pyhiä kirjoituksia, mukaan luettuina Mormonin kirja, Oppi ja liitot sekä Kallisarvoinen helmi. Huomatkaa sitten, että lisäksi meille virtaa television, radion, internetin, satelliittien, CD- ja DVD-levyjen sekä painotuotteiden välityksellä miltei lakkaamatta profeettojen sanoja, jotka on puhuttu heidän ollessaan Pyhän Hengen innoittamina sellaisissa tilaisuuksissa kuin tämä ja joita Herra kutsuu pyhäksi kirjoitukseksi (ks. OL 68:2–4). Ihmisiä ei ole oletettavasti milloinkaan historian aikana siunattu sellaisella määrällä pyhiä kirjoituksia. Ja sen lisäksi jokainen mies, nainen ja lapsi voi omistaa ja tutkia omia henkilökohtaisia kappaleitaan näistä pyhistä teksteistä, useimmat omalla äidinkielellään. Kuinka uskomattomalta sellainen olisikaan näyttänyt William Tyndalen ajan ihmisistä ja aiempien taloudenhoitokausien pyhistä! Tällä siunauksella Herra totisesti kertoo meille, että meidän tarpeemme turvautua alati pyhiin kirjoituksiin on suurempi kuin minään aiempana aikana. Kestitkäämme itseämme alati Kristuksen sanoilla, jotka kertovat meille kaiken, mitä meidän tulee tehdä (ks. 2. Nefi 32:3). Minä olen tutkinut pyhiä kirjoituksia ja olen pohtinut pyhiä kirjoituksia, ja tänä pääsiäisen aikana todistan omalta kohdaltani Isästä ja Pojasta sellaisina, kuin Heidät ilmoitetaan pyhissä kirjoituksissa. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.