Myöhempien aikojen pyhien kertomaa
Enkelit nimeltä herra ja rouva Dunn
Kuvitus Wilson Ong
Olin katsomassa televisiota, kun äitini soitti ja kertoi, että hänen veljensä, 92-vuotias Floyd-eno, ja tämän vaimo Millie-täti olivat sairastuneet flunssaan eikä heillä ollut kotona lainkaan ruokaa. Kumpikaan ei ollut riittävän hyvässä kunnossa lähtemään kauppaan. Floyd-enolla ja Millie-tädillä ei ollut ketään muita sukulaisia lähellä, joten kukaan ei ollut auttamassa heitä.
Äiti mietti, voisinko minä auttaa. Olen ainoa kirkon jäsen sen puolen suvusta, ja minulta oli pyydetty apua aiemminkin vastaavissa tilanteissa. Ongelmana oli, että minä asuin Utahissa Yhdysvalloissa, ja tätini ja enoni olivat Hemet-nimisellä paikkakunnalla Kaliforniassa Yhdysvalloissa.
Pyysin äidiltä muutaman minuutin aikaa miettiä, mitä voisin tehdä. Minulla oli ystävä, joka asui lähellä Hemetiä, joten soitin hänelle ja kysyin, tunsiko hän ketään Hemetissä. Hän kertoi minulle sisar Dunnista, joka palveli hänen kanssaan Redlandsin temppelissä Kaliforniassa ja joka oli Hemetissä Apuyhdistyksen johtaja.
Kun sisar Dunn vastasi puhelimeen, aloitin näin: ”Hei, sisar Dunn. Et tunne minua, mutta nimeni on Nancy Little ja asun Utahissa. Olen kirkon jäsen, mutta tätini ja enoni, jotka asuvat Hemetissä, eivät ole. He ovat sairaina eikä heillä ole kotona yhtään ruokaa.” Kerroin hänelle, missä he asuivat – kaukana sisar Dunnin kotoa – ja selitin, että halusin vain saada tiedon jostakin sukulaisiani lähellä olevasta ravintolasta, joka voisi toimittaa heille ruokaa.
Sen sijaan sisar Dunn sanoi, että tietenkin hän ja hänen miehensä veisivät ruokaa tädilleni ja enolleni. Heillä sattui olemaan kotitekoista keittoa ja leipää, ja hänen äitinsä oli juuri leiponut pikkuleipiä. Vastustelin, mutta hän oli sinnikäs.
Muutamia tunteja myöhemmin sisar Dunn soitti ja vakuutti minulle, että kaikki oli hyvin. Äitini soitti myöhemmin ja kertoi, mitä Floyd-eno oli kertonut Dunnien käynnistä. Enoni oli sanonut: ”Enkelit nimeltä herra ja rouva Dunn tulivat meille. He tulivat syli täynnä ruokaa: hedelmiä, vihanneksia, kotitekoista keittoa, leipää ja pikkuleipiä. Ne olivat parhaita pikkuleipiä, mitä olen ikinä syönyt.” Dunnit olivat jutelleet enoni kanssa, auttaneet siinä, missä apu oli tarpeen, ja sitten veli Dunn oli kantanut hauraan Millie-tätini, joka kärsii Alzheimerin taudista, vuoteesta keittiöön tuolille, jotta sisar Dunn voisi syöttää tätä.
Soittaessaan äidille kertoakseen tuosta käynnistä Floyd-eno oli itkenyt. Hän oli sanonut, ettei hän ollut koskaan tavannut niin ystävällisiä ja rakastavia ihmisiä. Hän oli sanonut äidilleni, että olin onnekas, kun asuin Utahissa ympärilläni ”kaikki ne mormonit”.
Neljä päivää sen käynnin jälkeen Floyd-eno horjahti kävellessään postilaatikolleen ja kaatui. Hän löi päänsä ja kuoli neljä päivää myöhemmin. Kotihoidon sairaanhoitajaa lukuun ottamatta veli ja sisar Dunn olivat viimeiset ihmiset, jotka enoni näki ennen kuolemaansa.
Olen kiitollinen yhden satojen kilometrien päässä asuneen Apuyhdistyksen sisareni Kristuksen kaltaisesta esimerkistä – sisaren, jota en ole vielä tavannut, mutta joka auttoi tätiäni ja enoani.