Tulipaloja ja kuuliaisuuden opetuksia

Presidentti Thomas S. Monson kertoi kerran tilanteesta, jolloin hän oppi, miten tärkeää kuuliaisuus on. Kun hän oli kahdeksanvuotias, heidän perheensä oli käymässä mökillään vuoristossa. Hän päätti ystävänsä kanssa raivata ruohikkoisen alueen leirinuotiota varten. He yrittivät nyhtää ruohoa käsin kiskomalla ja repimällä kaikin voimin, mutta he saivat irti vain joitakin kourallisia rikkaruohoja. Presidentti Monson selitti: ”Ja sitten minun, kahdeksanvuotiaan, mieleen tuli ratkaisu, joka tuntui minusta täydelliseltä. Sanoin Dannylle: ’Meidän ei tarvitse muuta kuin sytyttää tämä ruoho tuleen. Poltetaan vain rinki ruohon keskelle!’”

Vaikka hän tiesi, ettei hänellä ollut lupa käyttää tulitikkuja, hän juoksi mökille hakemaan niitä, ja sitten hän ja Danny sytyttivät pienen tulen siihen ruohikkoiseen kohtaan. He odottivat sen sammuvan itsestään mutta sen sijaan se levisikin suureksi ja vaaralliseksi tulipaloksi. Hän ja Danny juoksivat hakemaan apua, ja pian aikuiset kiiruhtivat sammuttamaan liekkejä, ennen kuin ne saavuttaisivat puut.

Presidentti Monson jatkoi: ”Danny ja minä saimme sinä päivänä muutamia vaikeita mutta tärkeitä opetuksia – joista vähin ei ollut suinkaan kuuliaisuuden tärkeys.” (Ks. ”Kuuliaisuus tuo siunauksia”, Liahona, toukokuu 2013, s. 89–90.)

Oletko sinä presidentti Monsonin tavoin joutunut joskus oppimaan kuuliaisuutta kantapään kautta? Mitä tavoitteita voit asettaa, jotta pysyisit tulevaisuudessa turvassa olemalla kuuliainen?