Palvelemme kirkossa
Palvelemisen täyttämät sunnuntaini
Kirjoittaja asuu Kaliforniassa Yhdysvalloissa.
Sunnuntaipäiväni ovat täysiä, mutta tunnen kiitollisuutta siitä, että voin palvella ilman sellaisia vaikeuksia, joita varhaiset kirkon johtajat kuten vanhin Parley P. Pratt kohtasivat.
Kuvitus Chidy Wayne
On sunnuntaiaamu. Minua odottaa 12-tuntinen päivä täynnä kokouksia, puhutteluja, konfirmointeja ja asettamisia. Aloitan päivän vaarnakeskuksessa ja lopetan sen yhdessä seurakuntakeskuksessa kaupungin toisella laidalla – ja kaikki tämä erittäin helteisenä päivänä.
Odotan innolla jokaista kokousta, puhuttelua, konfirmointia ja asettamista. Mutta kun eilen mietin, kuinka paljon minulla onkaan tekemistä, antauduin hetkeksi itsesäälin valtaan – kunnes avasin kirjan Autobiography of Parley P. Pratt [Parley P. Prattin omaelämäkerta] ja aloin lukea kohdasta, johon olin jäänyt. Vanhin Pratt oli vangittu yhdessä Joseph ja Hyrum Smithin sekä muiden kanssa Missourin vaikeina aikoina. Kun johtavat veljet oli viety Independenceen, heidät suljettiin hotelliin, ja heidän oli nukuttava lattialla pelkkä puupölkky päänalusenaan.
Eräänä kylmänä, lumisena aamuna vanhin Pratt nousi ylös ja livahti huomaamatta ulos hotellista. Hän kulki itään päin kaupungin halki läheisille niityille. Käveltyään noin puolitoista kilometriä vanhin Pratt tuli metsään lumisateen peittäessä hänen jälkensä ja puiden piilottaessa hänet näkyvistä.
Hän mietti ahdinkoaan. Jos hän jatkaisi kävelemistä itään, hän pääsisi pakenemaan toiseen osavaltioon, jonne hän voisi lähettää hakemaan perheensä. Jos hän palaisi hotelliin, hän joutuisi vankeuteen ja syytteeseen ankarista rikoksista. Tuntiessaan houkutusta paeta vanhin Pratt ajatteli ”vaikeuksien myrskyä tai jopa kuolemaa”, jonka hän lähdöllään aiheuttaisi muille vangeille.
Tässä pulmatilanteessa hänen mieleensä tuli eräs pyhissä kirjoituksissa esitetty ajatus: ”Se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka antaa elämänsä minun tähteni, löytää sen jälleen, tosiaankin iankaikkisen elämän” (ks. Mark. 8:35; OL 98:13).
Vanhin Pratt palasi hotelliin. Paluuta seurasi kuukausia kestänyt uuvuttava vankeus – ilman perhettä, pyhien seuraa tai mahdollisuutta palvella apostolin tehtävässä.1
Suljin kirjan ja pohdin varhaisten pyhien – joista jotkut olivat esivanhempiani – kokemia kärsimyksiä. Koska heillä oli todistus evankeliumista ja he uskoivat Jeesukseen Kristukseen, he kestivät julmuutta ja vainoa. Heidän sinnikkyytensä ansiosta minä voin nyt palvella ihmisiä ja Jumalaa vapaasti tuntien esivanhempiani kohtaan uskon ja todistuksen ykseyttä.
Kun valmistaudun tätä sapatinpäivää varten, perheeni on turvassa ja odottaa innokkaana hartaudenharjoituksen täyttämää päivää mukavassa seurakuntakeskuksessa. Pyhien seura kirkastaa päiväämme. Me iloitsemme heidän kanssaan konfirmoinneista ja asettamisista, jotka toimitetaan, tehtävistä, jotka hoidetaan, ja uskosta, joka vahvistuu. Me nautimme sakramentin muistaen Vapahtajaamme ja Hänen sovitusuhriaan. Ja tänä iltana me kokoonnumme kodissamme lukemaan Mormonin kirjaa ja rukoilemaan yhdessä, ennen kuin laskeudumme levolle mukaviin vuoteisiin ja painamme päämme pehmeälle tyynylle.
Sunnuntaini ovat täysiä. Olen kiitollinen siitä ja tunnen olevani siunattu.