Voimaa jatkaa sinnikkäästi eteenpäin
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Minun piti toipua, sillä jalkani oli murtunut ja sydämeni särkynyt. Selviydyin toivon ansiosta.
Noin kuukausi ennen 16. syntymäpäivääni teimme perheeni kanssa automatkan halki Yhdysvaltojen käydäksemme joillakin kirkon historiallisilla paikoilla. Minua ei haitannut olla autossa niin pitkään, koska perheelläni oli aina hauskaa. Muistan, kun nousin autoon päivä sen jälkeen kun olimme käyneet Winter Quartersissa Nebraskassa. Satoi kaatamalla. Istuin takapenkille, sieppasin huovan, käperryin kuuntelemaan sadetta ja nukahdin.
Seuraava asia, jonka muistan, on kuin olisin kieppunut holtittomasti. Sain kuulla myöhemmin, että automme oli joutunut vesiliirtoon ja törmännyt ylikulkusillan alla olleeseen sementtivalliin. Muistan hämärästi jonkun sanoneen minulle, että jalkani oli murtunut ja että minua vietiin leikkaukseen.
Pian sen jälkeen kun olin toipumassa sairaalassa, isä tuli huoneeseen. Hän istuutui viereeni vuoteelle ja tarttui käteeni. Jotenkin tuntui, että tiesin jo, mitä hän sanoisi.
”Kulta”, hän sanoi, ”tiedätkö, missä olet?”
”Sairaalassa”, vastasin.
”Tiedätkö, mitä tapahtui?”
”Me olimme auto-onnettomuudessa.”
”Onko kukaan kertonut sinulle muusta perheestä?”
Epäröin ja vastasin sitten, ettei ollut.
Hän sanoi, että kaikki tulisivat kuntoon – paitsi äiti. Hän ei ollut selviytynyt hengissä.
Odotin, että tuntisin heti musertavaa surua, mutta ei. Alkujärkytyksessäni minä jotenkin, jostakin syystä, tunsin rauhaa, suloisen tunteen, että voisin luottaa Jumalaan siinä, että kaikki kääntyisi parhain päin.
Kun makasin sairaalassa, muistin erään tietyn kirkon historian paikan, jonka olimme nähneet kaksi päivää ennen onnettomuutta: Martin’s Coven Wyomingissa. Monet pioneerit kuolivat siellä nälkään ja paleltuivat lumen ja kylmyyden vuoksi. Muistin nähneeni kivikasoja, jotka oli koottu haudoille, ja ajatelleeni, kuinka paljon uskoa muilta pioneereilta vaati tarttua käsikärryihinsä ja jatkaa matkaa. Tuo kertomus teki minuun vaikutuksen. Kun ajattelin tuota kokemusta, tiesin, että pioneerit jatkoivat sinnikkäästi eteenpäin ja että minunkin olisi tehtävä niin ja oltava vahva nuorempien sisarusteni vuoksi.
Alussa tuntemani rauha viipyi luonani vielä puolitoista viikkoa. Istuin pyörätuolissa katsomassa ilotulitusta sairaalan ikkunasta itsenäisyyspäivänämme, kun äkkiä tajusin – äitini oli poissa. Hän ei olisi ylioppilasjuhlissani. Hän ei olisi paikalla, kun saisin endaumenttini temppelissä. Hän ei olisi häissäni. Hän oli poissa.
Sen hetken jälkeen alkoi olla todella vaikeaa. Kipu jalassani oli hirveä eikä minulla ollut ruokahalua. Katsoin televisiota näkemättä sitä, ja enimmäkseen vain nukuin. Perheeni oli huolissaan minusta, koska en juurikaan itkenyt.
Kyyneleet tulivat kunnolla vasta kun palasimme viimein kotiin Oregoniin ja tyhjään taloon. Minun oli äkkiä otettava vastuulleni joitakin äidin tehtävistä, ja sisarukseni hakivat minusta usein lohtua. Yritin olla vahva heidän vuokseen. Mutta se ei ollut helppoa.
Kouluun palaaminen oli rankkaa. Kaikki olivat kuulleet onnettomuudesta, ja elleivät olleet, he kuulivat siitä, kun opettajani esittelivät minut tyttönä, joka oli ollut onnettomuudessa. Tunsin jääväni yksin.
Erityisen vaikeaa oli, kun isä solmi uuden avioliiton yhdeksän kuukautta äidin kuolemasta. Tiesin, että äitipuoleni olisi hyväksi perheellemme ja että me tarvitsimme häntä, mutta oli vaikeaa sopeutua.
Kaikki ei kuitenkaan tuona aikana ollut synkkää. Tunsin saavani paljon rakkautta taivaalliselta Isältäni, perheeltäni ja kirkon johtajiltani. Se, mikä auttoi minua toipumaan ja jatkamaan eteenpäin onnettomuuden jälkeen, oli sellaisten yksinkertaisten asioiden tekeminen, jotka vahvistivat uskoani. Joka päivä tunnin ajan ennen nukkumaanmenoa luin pyhiä kirjoituksia, rukoilin ja kirjoitin päiväkirjaa komerossani. Komeroni yksinäisyydessä minun ei tarvinnut olla vahva sisarusteni vuoksi. Sain itkeä niin paljon kuin halusin ja vuodattaa sydämeni Jumalalle. Kerroin Hänelle tarkkaan, miltä minusta tuntui ja kuinka paljon kaipasin äitiäni. Tiedän, että Hän kuuli minua, koska tunsin monia lempeitä armotekoja. Tuosta komerosta tuli minulle pyhä paikka.
Noiden yksinkertaisten asioiden tekeminen auttoi minua pysymään yhteydessä Jumalaan sen sijaan että olisin työntänyt Hänet pois ja tullut katkeraksi. En ajatellut, että Jumala halusi onnettomuudella haavoittaa perhettäni. Tunsin enemmän voimaa olla kärsivällinen ja alistua Hänen tahtoonsa ja kulkea sinnikkäästi läpi vaikeiden päivieni. Ja jotkin päivät olivat todella vaikeita.
Kun isä oli mennyt uudelleen naimisiin, halusin näyttää hyvää esimerkkiä sisaruksilleni enkä todellakaan halunnut tuntea ikäviä tunteita äitipuoltani kohtaan, joten panin edelleenkin luottamukseni Jumalaan. Yksi Edistyminen-kirjasen toiminta oli keskittyä perhe-elämän tekemiseen paremmaksi siten, että vahvistaisin suhdettani johonkuhun perheenjäseneen kahden viikon ajan. Periaatteessa tavoite oli yrittää olla Kristuksen kaltainen ja osoittaa rakkautta teoillaan. Päätin yrittää sitä ja palvella äitipuoltani.
Uusperheessämme oli paljon tiskiä. Niinpä aloitin siitä. Kun palvelin äitipuoltani seuraavien kahden viikon ajan, tunsin pystyväni rakastamaan häntä ja olemaan kärsivällinen, vaikka en ollutkaan välttämättä iloinen tilanteesta. Se, että vain keskityin palvelemaan häntä, auttoi minua selviytymään vaikeista hetkistä, koska tunsin Hengen olevan kanssani.
En vieläkään ymmärrä kaikkea siitä, miksi tuo onnettomuus tapahtui perheelleni, ja yhä on vaikeita päiviä. Mutta pioneerien tavoin olen pannut luottamukseni Jumalaan ja olen saanut voimaa jatkaa sinnikkäästi eteenpäin.